Onko kukaan täällä muuttunut sohvaperunasta sporttiseksi?

Eikö kukaan?

Minä olen. Lapsena ja nuorena en harrastanut minkäänlaista liikuntaa. Tein ristipistotöitä, katoin telkkaria ja tykkäsin hyvästä ruuasta. Ekan raskauden jälkeen oli ylipainoa n 15 kg. Laihdutin raskauskilot pois ilman liikuntaa kolmen raskauden jälkeen. En siis aloittanut liikuntaa laihtuakseni.

Liikunta hiipi elämääni vähitellen yli kolmikymppisenä. Ensin kävelylenkkejä ja vähitellen juoksua.Uutta puhtia ssin samanhenkisistä uusista ystävistä ja yhteisistä lenkeistä. Kolme vuotta sitten juoksin ekan puolimaratonin. N vuosi sitten hurahdin bodypumppiin ja nyt voin jo sanoa rakastavan liikuntaa eli olen sporttinen! Ja niin pirun ylpeä siitä. Vartaloni on nyt 40-vuotiaana kiinteämpi kuin koskaan. Ikinä en palaa sohvaperunaksi!!!

Joo, kai :) Kun takana on lähes 30 vuotta sohvan pohjalla, on vaikea mieltää itseään sporttiseksi, vaikka sitä kai nykyään olen. Mulla homma lähti siitä, että aloin käydä 3 kertaa viikossa lenkillä, noudatin alkeisjuoksuohjelmaa. Aluksi en jaksanut juosta kuin minuutin kerrallaan, siitä se vähitellen kasvoi. Takapakkeja ja liikkumattomia kausia tuli paljon, kuukausienkin pituisia taukoja. Pari vuotta sitten aloin liikkua tavoitteellisemmin, "opiskelin" juoksua, luin lehtiä, kirjoja ja nettiartikkeleita aiheesta. Tajusin juosseeni aluksi liian kovaa, ja kun hidastin vauhtia, jaksoinkin äkkiä juosta paljon pidempiä matkoja. Vähitellen juoksulenkeistä tuli rutiinia, ja aloin myös käydä salilla.

Nykyään juoksen noin 30-40km viikossa. Juoksusta tuli kivaa, kun älysin juosta tarpeeksi hiljaa ja matkat pitenivät. Lenkillä uppoudun ajatuksiini, ne ovat kuin rentoutumista. Hyvä kunto on motivoinut jatkamaan. Aiemmin kuljin kaikki yli kilometrin matkat bussilla, ja kaupassa käynti kävellen oli ihan tuskaa. Nyt en edes huomaa, jos päivän aikana tulee kilometrikaupalla kävelyä. Elämä on helpompaa ja antoisampaa.

Minulla selkeä ohjelma ja tavoitteet motivoivat jatkamaan. Juoksutapahtumaan treenaus ja tavoite käydä tietty määrä salilla ovat toimineet. Kun hommasta tulee rutiinia, niin tulee lähdettyä, vaikka silloin lähdän hetkellä vähän väsyttäiskin.

Olen löytänyt tsemppausta omiin treeneihin myös useista blogeista, ehkä sinäkin löytäisit jonkin motivoivan kuntolublogin? Tsemppiä!

Kuulostaa hyvältä! Sä siis et joutunut missään vaiheessa pakottamaan itseäsi liikkumaan, vaan etenit oman innostuksesi mukaan. Mistähän sitä sais intoa, joka kestäis yli viikon :) AP

Tuo äskeinen viestini oli tarkoitettu neloselle. Kiitos vitosellekin inspiroivasta viestistä. En tiedä, onko juoksuvauhtia enää mahdollista hidastaa nykyisestä :) AP

Minä olen. Ennen en harrastanut liikuntaa ollenkaan, suoraansanottuna vihasin sitä, kiitos kamalan koululiikunnan. 2011 sitten innostuin ystävän innoittamana hankkimaan salikortin ja kävin muutamissa ryhmäliikunnoissa. Tykkäsin, mutta alku lähti liikkeelle aika tahmeasti, oli vaikeaa yhtäkkiä lisätä liikuntaa joka viikkoon. Sitkeesti kuitenkin kävin ainakin kerran viikossa, koska kortista olin maksanut. Pikkuhiljaa huomasin miten aloin käymään tunneilla useammankin kerran viikossa, into parani sitä mukaa, kun oppi treenaamisesta jotain, kunto parani ja kroppa muuttui. Sitten löysin Zumban ja se olikin sit menoa, into urheilla nousi ihan uusiin sfääreihin. Nykyisin käyn 2x viikossa salilla ja 2x zumbassa ja voin sanoa itseäni sporttiseksi. Rakastan liikuntaa ja siitä tulevaa hyvää oloa! Nyt mua ei saa lopettamaan urheilua kirveelläkään! :)

Minä muutuin, mutta vain tilapäisesti. Jossain vaiheessa tuli fiilis, että ei ole terveellistä olla istumatyöläinen joka ei harrasta mitään liikuntaa, kulkee autolla joka paikkaan jne. Niinpä aloin liikkua. Tein Porin juoksukoulu-ohjelman ,aloin käydä 3 kertaa viikossa kuntosalilla. 

Jaksoin tätä noin puoli vuotta. Sitten totesin, että ei siitä liikunnasta ole paskaakaan hyötyä, ja se on tylsää. Että haluan käyttää elämäni ihan muuhun. Nykyisin olen taas onnellinen sohvaperuna :D Minulla ei ole lihomistaipumusta joten sekään ei motivoi, pysyn hoikkana ilman liikkumistakin.

Mä olin 15 vuotta sohvaperuna, eli lähes koko tähän astisen avioliiton. Kaksi vuotta sitten päätin, että nyt homma muuttuu. Aloitin ensin kävely/hölkkäilyn ja siitä hiljalleen olen kehittynyt. Viime vuonna aloin juoksemaan hieman säännöllisemmin ja nyt harrastan lähes joka päivä vähintään 1-1,5h liikuntaa tavoitteena juosta puolmaratooni kesällä alle 2h. Painoa tippunut juuri se 5 kg mutta kroppa kiinteytynyt, ei ole enää jenkkakahvoja. Nyt yritän saada lihasmassaa. Suosittelen mutta älä tee minun virhettäni. Olin lapsena ja nuorena aina se luokan paras liikunnassa ja siksi aloitin usein sohvaperunasta suoraan satalasissa ja jaksoin viikon/kaksi ja sitten se jäi. kun aloitin rauhallisesti 3xviikko kävely/hölkkäilyt 45 min kerta niin oivalsin, että hommaa voi tehdä myös rauhassa. 

Olen jo kohta 40 ja mua motivoi se, että haluan olla rautaisessa kunnossa 60-vuotiaana. En enää ikinä jää sohvalle :)

Minä olin aina inhonnut liikuntaa ja inhoan periaatteessa vieläkin.Olen ollut ikäni kasvissyöjä joka on ehkä vaikuttanut siihen etten kovin raskasta ruokaa ikinä syönytkään ja sitä kautta pysynyt hoikkana melkeen itsestään, etten edes kiinnittänyt ruokavaliooni huomiota. Nuorena masennukseni paheni ja monta vuotta meni kaikinpuolin haluttomana kunnes löysin poikaystävän. elämänhalun palatessa hiljalleen aloin syödä taas enemmän, ja lisäksi opinkin pitämään hyvästä ruuasta silti perusolettamuksena että kasvislinjalla olen tähänkin asti pysynyt hyvässä kunnossa. Sitä oli kuitenkin kasvanut nuoruusiän kimmoisan kehonrakenteen ohi ja syöminen alkoi näkyä lihomisena johon jossain vaiheessa havahduin Ja se otti pahasti jo muutenkin huonon minäkuvan päälle. Kotona kuntoilin poikaystävän kanssa ja jossain vaiheessa itsenäistyin sen suhteen ja aloin keskittyä ihannevartaloni muokkaamiseen ja luonnonmukaiseen ruokavalioon. Se on lähinnä motivoinut, huonon itsetunnon parantaminen ulkonäön kautta. Edelleenkään en paljoa tee, enkä pidä liikunnan aiheuttamista tuntemuksista mutta voin silti sanoa muuttuneeni taiteilijaluonteesta enemmän terveysintoilijaksi.

Täälläkin yksi aidosti sohvaperunasta sporttiseksi muuttunut. En  ikänäni koskaan kuntoillut, en edes yrittänyt, ei kiinnostanut. Sohva, sipsit, jäätelö, makkara, karkki ja suklaa kiinnostivat. Kuten jotkut muutkin ketjussa mainitsivat, koululiikunta latisti kaiken lapsuuden reippauden. Ylipainoa kertyi reippaasti aikuisiällä ja olin aidosti XL-luokkaa, vaatteet aina isojen tyttöjen osastolta. Vähän päälle kolmekymppisenä jokin kuitenkin napsahti, että ei h*lvetti, tähän lylleröintiin on tultava joku muutos. Ruokavalio remonttiin (itse, ei mitään ihmedieettejä, tukiryhmiä tai personal trainereita), varovasti ihmettelemään kuntosalille täysin rapakunnossa. Juoksulenkkien kokeilua hyvin pienin askelin. Tästä seurasi puolentoista vuoden aikana muodonmuutos aidosti isosta läskistä sporttiseksi. Kävin liikunnanohjaajakoulutukset ja nykyisin elätän itseni elämänmuutoksiin erikoistuneena personal trainerina ja liikunnanohjaajana salilla. Jännää, usein unohdan, etten ole enää läski vaan timmi ja normaalipainoinen. Välillä havahdun hämmästelemään sitä, että ihan tavallisen kokoiset vaatteetkin mahtuvat. Ja mitä sanoisikaan koulun liikunnanopettaja :D Luulen, että ohjaajana ja trainerina minua on helppo lähestyä, koska en ole sellainen sporttielämäntyyliin syntynyt, muuta tajuamaton "fitnesspimu",  vaan itsekin tiedän millaista on olla "toisella puolella". Elämänmuutos on hämmästyksekseni kestänyt aikaa, siitä on nyt kahdeksan vuotta. Kysyit mikä on vaikeinta - no kyllä välillä tulee jotain mässäilyhimokausia, mutta ei kaikesta tarvitsekaan kieltäytyä. Vaikeinta on kohtuuden oppiminen. En kai mitenkään "rakasta" liikuntaa vieläkään, mutta siitä on tullut tottumus ja tapa. Elämänmuutosta ei olisi tapahtunut, ellen olisi pakottautunut liikkumaan. Kyllä nykyisellään olo on virkeämpi.