Lue keskustelun säännöt.
En ikävöi miestä. Miten suhtautua tähän?
30.05.2014 |
Ollaan seurusteltu kohta puoli vuotta. Näemme muutaman kerran viikossa, näin on ollut alusta asti. Sovittiin silloin yhdessä, että emme liimaudu toisiimme (kummallakin takana ns. symbioosisuhde) ja olemme molemmat muutenkin hyvin kiireisiä koulun, töiden, kavereiden ja muiden juttujen takia. Meillä on myös välimatkaa. Näkemistahti on ollut molemmille ok.
Ikävän puute on kuitekin alkanut vaivaamaan mua. En juuri koskaan ikävöi miestä. Ollaan yhteydessä whatsappin kautta päivittäin ja paljon, ei mene montaa tuntia etteikö toisesta kuuluisi jotain. Emme juurikaan puhu puhelimessa. Kuitenkaan mulla ei koskaan oo ikävä miestä.
Tämä ihmetyttää, koska eksäni kanssa oli aivan toisenlaista. Voisko johtuu siitä, että se oli se "hullu ensirakkaus"? Oltiin yhdessä oikeasti koko ajan, ja jos nukuttiin eri paikassa niin saatoin alkaa itkeä ikävää. Odotin miestä koko ajan töistä luokseni tms, enkä osannut tehdä enää mitään yksin. Suhteen aikana olin pari viikkoa ulkomailla työjutuissa, laskin koko ajan päiviä millon nähdään ja itkin käytännössä koko ajan. Mies oli mun koko maailma.
Nykyisen kanssa tuo pari viikkoa erossa varmaan menisi ihan hyvin. Kyllä mua harmittaa jos mies vaikka pistäisi viestiä, että joutuu perumaan näkemisen. Silti se ei pilaisi päivääni ja keksisin jotain muuta tekemistä. Eksäni kanssa se olisi todellakin ollut katastrofi ja olisin ollut äärettömän pettynyt.
Olen alkanut tämän takia jo epäilemään tunteitani miestä kohtaan. Samanlaista hullaantumista ei ole tullut tässä suhteessa. Tämä suhde on kuitenkin ollut jo alkuunsa paljon aikuismaisempi, keskustelevampi ja kaiken kaikkiaan järkevämpi. Pidän miehestä tosi paljon ja nautin yhteisestä ajastamme. En osaa vielä sanoa, että rakastanko miestä sanan varsinaisessa merkityksestä. Tykkään todella paljon.
Ikävän puute vaan ihmetyttää kun huomioi miten se ennen oli.. Onko suhteita ylipäänsä mitään järkeä vertailla? Voiko ikävän puute johtua siitä, että mulla on paljon muutakin sisältöä elämässä ja koko ajan mielekästä tekemistä? En oikeastaan jaksa miettiä miestä kun olemme kuitenkin yhteyksissä melkein koko ajan ja samalla keskityn tekemään muita velvollisuuksia.
Kommentit (7)
No ainakaan minulla ei ole ensimmäisen pidemmän parisuhteen hullun rakkauden jälkeen tullut toista lähellekään samanlaista. Onko se sitten itsenäistymistä vai mitä, mutta hyvä näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
3: Oletko sitten seurustellut tuon jälkeen? Eksähän ei mitenkään ollut mulle se oikea, vaikka suhde päättyi täysin hänen päätöksestään. Ei siitä kyllä olisi voinut tulla mitään loppuelämän suhdetta, joten sinänsä en haikaile todellakaan sitä ihmistä tai sitä suhdetta takaisin. Eli mä en ole tuosta mitenkään katkera enää, vertaan silti tätä uutta suhdetta vanhoihin kokemuksiin...
Ensimmäinen suhde auttaa erkaantumaan vanhemmista. Siksi tuosta suhteesta tulee joillekin todella tiivis. Siitä haetaan sitä turvaa,mitä ei omassa itsesssä ole, mutta ei viitsi kuitenkaan vanhemmista hakea. Monesti olisikin terveempää, että sitä tukea haettaisiin niistä vanhemmista eikä "oltaisi itsenäisiä", mutta kuitenkin ilman omaa persoonaa.
teillä on kummallakin oma, virikkeitä täynnä oleva elmä. Yhteyttäkin pidätte usein ilman siinä kainalossa nyhjäystä. Onhan eri asia tuntea ikävää, jos on toisessa erossa kaksi viikkoa, jos ei muuten olla toisesta erossa. Jos taas arkielämässä ollaan myös välillä erossa, niin tuollaiset pidemmät matkat tuntuvat vain hieman pidemmiltä.
Joku nyt tietty tämänkin kohta kumoaa että ei hänellä ainakaan, mutta jostain luin että teini-iässä aloitetut yms. Ensirakkaudet ois hormonien takia myrskyävämpiä ettei moista enää vanhempana kokisi ja omalta kohdalta on ollut näin vaikka miestäni syvästi rakastan ja ikävöinkin jos viikko oltaisiin erossa, ei silti missään vaiheessa ole ollut sitä mahanpohjafiilistä niin kovasti kuin ensirakkauden kohdalla
Kiitos vitonen vastauksesta. Mulle oli tosi tosi hankalaa irtautua silloin aikoinaan vanhemmista ja itsenäistyminen ahdisti. Oltiin tosi tiiviisti tekemisissä. Sitten tapasin eksäni ja jotenkin siirsin sen turvan hakemisen siihen. Eron jälkeen olin taas enemmän ja tiiviimmin tekemisissä vanhempieni kanssa, mutta heti kun erosta selvisin niin en mitenkään ripustautunut heihin vaan olin ns. "normaalisti" itsenäinen aikuinen.
No siis todellakin virikkeitä riittää. Hävettää ihan sanoa, mutta en tosiaankaan ehdi aktiivisesti ajatella miestä (paitsi keskustelujen lomassa). Mun mielestä on ihan kivaa nähdä miestä ja nukkua sen vieressä muutaman kerran viikossa, mutta heti seuraavana päivänä viimeistään iltapäivän aikana tulee jo tunne, että kaipaan omaa aikaa tai jotain muuta tekemistä..
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me ei siis eksän kanssa oltu teini-ikäisiä enää, taisin olla 21 kun tavattiin. Tosin olin ehkä jotenkin jälkeen jäänyt henkisessä kehityksessä, koska olin kärsinyt vuosia masennuksesta, syömishäiriöstä yms ja roikkunut vanhemmissani kiinni. Ongelmat ovat olleet jo kauan takana päin. Teini-iässä en siis seurustellut tai edes halunnut seurustella, koska olin niin ongelmainen tapaus ja halusin itseni edes jokseenkin kuntoon ennen parisuhdetta.. Eksän aikana sitten pääsin ihan kunnolla eroon kaikesta tuommoisista mielenterveysongelmista ja ne eivät palanneet erotessa tai sen jälkeenkään.
ap
Meillä oli siis eksäni kanssa todella epäterve suhde, ja jotenkin ripustauduin siihen. Nyt sitten on melkein päinvastoin ja arvostan omaa aikaa todella paljon..
Ap