"Lasten määrä vähentää onnellisuutta etenkin naisilla"

En osaa sanoa asiasta yleisellä tasolla mitään, mutta omassa elämässäni lapset ainakin nimenomaan nostivat minut ylös masennuksesta ja merkityksettömyyden tunteesta. Tottakai lasten kanssa on myös välillä vaikeaa, rskasta, riitoja jne., mutta kaikenkaikkiaan olen paljon tyytyväisempi elämääni nyt 3-kymppisenä kolmen lapsen äitinä kuin mitä olin 2-kymppisenä, lapsettomana yliopisto-opiskelijana. Ja mitä tulee sukulaisten ja ystävien kanssa vietettyyn aikaan, niin minä ainakin tapaan omia vanhempiani lähes päivittäin, vähintään viikoittain. Ystäviä tapaan harvemmin, mutta en edes kaipaa heidän seuraansa sillä tavoin kuin joskus teininä. En kuitenkaan epäile sitä, etteikö lapsetonkin voisi olla onnellinen. Varmasti voi! Miksei voisi? Mutta eivät ne lapsetkaan aina onnellisuutta vie, minulle ne ainakin toivat sen. :)

[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 11:12"]

Pikku hiljaa voitaisiin lakata toistelemasta väitettä, jonka mukaan lasten hankkiminen lisää onnellisuutta. Se kun ei pidä paikkaansa kuin korkeintaan parinkymmenen vuoden päästä, jos silloinkaan.

[/quote]jokainen kokemuksensa mukaan. Ei ole kun 1 lapsi ja tämä lapsi on antanut mulle niin paljon iloa ja onnea.

Se jos mikä on onnetonta kun haluaa lapsen ja ei sitä saa syystä tai toisesta. Silloin täytyy surra se asia ja katse kääntää muihin asioihin. Suomessakin lapsettomuudesta kärsii n. 30 000 naista plus siihen päälle kumppanit sun muut.

On tutkittu että parisuhde alkaa voida taas hyvin kun lapsi täyttää neljä vuotta. Sitten se on myös harhaa että kahdesta lapsesta kaksinkertainen työ. Jos lapset on tehty pienellä ikäerolla on työ kymmenkertainen.

t, vauvan äiti, jolla itselläänkin rankkaa, mutta tietää että jo ensimmäisen vuoden jälkeen alkaa helpottamaan vähitellen

Ymmärsinköhän tuon tilastokeskus-linkin oikein. Olen 39-vuotias kahden lapsen äiti ja siis yhtä onnellinen kuin lapsetonkin. Olen saanut lapseni 32- ja 35-vuotiaana, ja siis tästä huolimatta yhtä onnellinen kuin lapsetonkin. Kun puolen vuoden päästä täytän 40 vuotta, olen onnellisempi kuin lapseton.

Olen samaa mieltä onnellisuudestani, sillä, 28-vuotiaasta alkaen olen ollut onnellisempi kuin ennen sitä. Onnellisuuteeni vaikuttivat parisuhde, vakituinen työpaikka ja säännölliset tulot. Lasten syntyminen oli pitkään odotettu asia, joten varmasti lisäsi onnellisuuttani.

Sen sijaan viimeiset kaksi vuotta olen ollut onneton, masentunut. Työelämässä olen kokenut riittämättömyyttä ja olen ollut väsynyt ja stressaantunut. En siis usko, että aloitan uuden vuosikymmenen onnellisempana. Ristiriidat työelämässä heijastuvat perheeseen ja myös liitto mieheni kanssa natisee. Oletan, että 40+-vuotiaana tulen kokemaan uupumuksen ja joudun luultavasti jäämään työstäni sairaslomalle ja todennäköisesti avioerokin häämöttää.

Nämä ongelmat eivät  kuitenkaan liity lapsiin, ja lapsetonkin voisi kokea samoja asioita kuin minäkin. Tosin veikkaan, että eronneena koen lapseni nimenomaan lohtuna enkä taakkana. En ole koskaan yksin. Koska olemme tehneet lapsemme taloudellisesti turvalliseen tilanteeseen, ei ero myöskään romahduta elintasoa, vaikka sitä tietenkin vähän laskeekin. Ainoa huolenaiheeni on tämä jaksamattomuus työelämässä, koska työelämää pitäisi jaksaa vielä 25-30 vuotta, ja juuri nyt en sitä jaksa. Apua en saa tai en koe siitä hyötyväni.

[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 11:30"]

Aika surulliselta kuulostaa, että 1-3 -vuotiaiden lasten äidit ovat vähemmän tekemisissä ystäviensä ja sukulaistensa kanssa, kuin aiemmin. Siis juuri silloin, kun apua eniten tarvittaisiin! Voiko tästä vetää johtopäätöksen, että nykylasten käytös on mitä on, kun väsyneet ja yksinäiset äidit eivät jaksa kasvattaa johdonmukaisesti?

[/quote]En kaivannut edes sukulaisia äitiä lukuunottamatta. En tarvinnut apua koska oli ja on vaan 1 lapsi ja mies oli silloin. Olin kotona lapsen kanssa lähes 4 v. Toki kävimme puistoissa, teatterissakin, joskus kylässä ja kutsuin joskus jonkun kylään, reissun päällä, kuukausi maaseudulla jne. Sitä on niin paljon puuhaa.