Kun äiti jättää lapsensa vaikeisiin ja pelottaviin tilanteisiin yksin,

Olisi kiinnostavaa kyllä kuulla millaisista asioista käytännössä nyt on kyse?

Ei oikein avaudu minulle tuo kysymyksesi. 

Tarkenna nyt ihmeessä. Minkälaisiin tilanteisiin?

Olipahan selkeä kysymys, ei tullut selväksi edes minkä ikäisistä lapsista on kyse.

No, jos vaikka lapsi on "kauhuissaan" päiväkotiin jäämisestä, niin äiti tekee fiksusti jättäessään lapsensa päiväkotiin. Samoin jos lapsi on aikuinen, ja sössinyt elämänsä ja siksi kauhuissaan ja äiti ei ala hoitamaan asioita lapsensa puolesta, mutta lupaa kuunnella ja antaa neuvoja jne.

Jos taas lapsi on tosi tosi pahasti koulukiusattu, äiti tietää sen ja silti pakottaa lapsen kävelemään kouluun joka päivä yksin, vaikka matkalla on tapahtunut jo mitä ja tokaisee, että siitähän opit pärjäämään, niin sitten äiti on luonnehäiriöinen.

Joo, ei oikein voi vastata ilman tarkempia tietoja. Ja olennaista on sekin puhutko sivustakatsojan roolista vai aikuisena omasta äidistäsi.

No, jos vaikka lapsi on "kauhuissaan" päiväkotiin jäämisestä, niin äiti tekee fiksusti jättäessään lapsensa päiväkotiin. Samoin jos lapsi on aikuinen, ja sössinyt elämänsä ja siksi kauhuissaan ja äiti ei ala hoitamaan asioita lapsensa puolesta, mutta lupaa kuunnella ja antaa neuvoja jne.

Jos taas lapsi on tosi tosi pahasti koulukiusattu, äiti tietää sen ja silti pakottaa lapsen kävelemään kouluun joka päivä yksin, vaikka matkalla on tapahtunut jo mitä ja tokaisee, että siitähän opit pärjäämään, niin sitten äiti on luonnehäiriöinen.

Joo, ei oikein voi vastata ilman tarkempia tietoja. Ja olennaista on sekin puhutko sivustakatsojan roolista vai aikuisena omasta äidistäsi.

noin epämääräiseen kysymykseen voisi keittiöpsykologina todeta: äiti ei ehkä itse ole saanut keinoja omilta vanhemmiltaan ratkaista vaikeita ja pelottavia asioita. näin ollen hän ei myöskään ole valmis kohtaamaan niitä aikuisenakaan ja siksi hylkää lapsensakin näiden asioiden äärelle. 

[quote author="Vierailija" time="28.05.2014 klo 14:29"]

No, jos vaikka lapsi on "kauhuissaan" päiväkotiin jäämisestä, niin äiti tekee fiksusti jättäessään lapsensa päiväkotiin. Samoin jos lapsi on aikuinen, ja sössinyt elämänsä ja siksi kauhuissaan ja äiti ei ala hoitamaan asioita lapsensa puolesta, mutta lupaa kuunnella ja antaa neuvoja jne.

Jos taas lapsi on tosi tosi pahasti koulukiusattu, äiti tietää sen ja silti pakottaa lapsen kävelemään kouluun joka päivä yksin, vaikka matkalla on tapahtunut jo mitä ja tokaisee, että siitähän opit pärjäämään, niin sitten äiti on luonnehäiriöinen.

Joo, ei oikein voi vastata ilman tarkempia tietoja. Ja olennaista on sekin puhutko sivustakatsojan roolista vai aikuisena omasta äidistäsi.

[/quote]

Varmaan riippuu tapauksesta ja lapsesta. Sun käsitys "kauhuissaan" olemisesta voi olla ihan eri tasoa kuin toisen..

Kyseessä minun äitini. Valaisen vähän: lapsena minut jätettiin lähes kenelle tahansa hoitoon, vaikka olin erittäin pelokas ja arka lapsi. Sairaanhoidollisiin pelottaviksi kokemiini toimenpiteisiin, koulun juhliin, sairaalareissulle.. jäin aina yksin, äitini poistuen tosi nopeasti paikalta/ei tule paikalle ollenkaan. Koulukiusaamiseen ei koskaan puuttunut, vaikka siitä kerroin. Sittemmin, isompana lapsena: kun vanhempani erosivat, asia lakaistiin maton alle enkä saanut mitään vastauksia miksi ero tuli, enkä itse asiassa edes saanut vastausta siihen, mikä on kotini. Pakotin äitini ottamaan luokseni koska olisin muuten jäänyt alkoholisti-isälleni. Siellä pelkäsin vuokra-asunnon tyhjässä olohuoneessa ja ihmettelin, mitä tapahtui ja pelkäsin. Vuodet vierivät. Kun esikoiseni syntyi, hän lähti lasketun ajan tienoille kahden viikon lomalle kaukoitään. Kun toinen lapseni syntyi ja suunnitellun sektion ajaksi olisi tarvittu esikoiselle hoitajaa, hän lähti niinikään kaukoitään. Nyt, kun oma liittoni päättyi, sanaakaan ei ole puhunut asiasta ja itse asiassa ei ole soittanut kolmeen viikkoon eli siitä lähtien kun kerroin erosta. Nämä ovat vain irrallisia esimerkkejä, mutta kuvaavat sitä, miten hän ei ole koskaan paikalla kun kohtaan vaikean tilanteen.

Näen tässä jonkinlaisen kaavan. MIstä voi olla kyse?

Veikkaisin eniten sitä, että sun äiti on itse niin hajalla, että ei ole voimia, kykyä eikä mahdollisuuksia toisten kannattelemiseen joten tekee sen, joka hajottaa häntä itseään vähiten - väistää tilannetta.

Ennemmin säälisin äitiäni kuin syyttäisin, apuahan hän tarvitsee.

Olisiko niin, että äitisi ei koskaan ole oikein saanut luotua sinuun hoivasuhdetta vanhempana? Jos käsissä on ollut alkaholisti mies ja koko perheen talouden ylläpito yksinään (esimerkiksi), hän on joutunut, ihan yksinkertaisesti, tekemään töitä silloin kun sinulla oli sairaalareissu (ja aikoinaan sairaaloihin ei edes voinut vanhemmat jäädä makoilemaan, kuten nykyään) tai kevätjuhlat. Kiusaamiseen ei puututtu samalla lailla kun nykyään, kaikkien tuli vaan pärjätä. Ja kun sitä hoivasuhdetta ei oikein ole koskaan syntynyt, vaikea sitä on nyt aikuisenkaan alkaa toista hoitamaan, eikös?

[quote author="Vierailija" time="28.05.2014 klo 14:36"]

Kyseessä minun äitini. Valaisen vähän: lapsena minut jätettiin lähes kenelle tahansa hoitoon, vaikka olin erittäin pelokas ja arka lapsi. Sairaanhoidollisiin pelottaviksi kokemiini toimenpiteisiin, koulun juhliin, sairaalareissulle.. jäin aina yksin, äitini poistuen tosi nopeasti paikalta/ei tule paikalle ollenkaan. Koulukiusaamiseen ei koskaan puuttunut, vaikka siitä kerroin. Sittemmin, isompana lapsena: kun vanhempani erosivat, asia lakaistiin maton alle enkä saanut mitään vastauksia miksi ero tuli, enkä itse asiassa edes saanut vastausta siihen, mikä on kotini. Pakotin äitini ottamaan luokseni koska olisin muuten jäänyt alkoholisti-isälleni. Siellä pelkäsin vuokra-asunnon tyhjässä olohuoneessa ja ihmettelin, mitä tapahtui ja pelkäsin. Vuodet vierivät. Kun esikoiseni syntyi, hän lähti lasketun ajan tienoille kahden viikon lomalle kaukoitään. Kun toinen lapseni syntyi ja suunnitellun sektion ajaksi olisi tarvittu esikoiselle hoitajaa, hän lähti niinikään kaukoitään. Nyt, kun oma liittoni päättyi, sanaakaan ei ole puhunut asiasta ja itse asiassa ei ole soittanut kolmeen viikkoon eli siitä lähtien kun kerroin erosta. Nämä ovat vain irrallisia esimerkkejä, mutta kuvaavat sitä, miten hän ei ole koskaan paikalla kun kohtaan vaikean tilanteen.

Näen tässä jonkinlaisen kaavan. MIstä voi olla kyse?

[/quote]

En tiedä, mutta ole sinä parempi äiti kuin mitä hän oli. Tuollaisessa kasvanut lapsi ei varmasti luota kehenkään eikä ole kykenevä ottamaan apua vastaan ikinä. Kokee varmasti myös syyllisyyttä jatkuvasti.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2014 klo 14:42"]

En tiedä, mutta ole sinä parempi äiti kuin mitä hän oli. Tuollaisessa kasvanut lapsi ei varmasti luota kehenkään eikä ole kykenevä ottamaan apua vastaan ikinä. Kokee varmasti myös syyllisyyttä jatkuvasti.

[/quote]

Mistäs tiesit??! pelottavan tarkka luonnekuvaus..

ap

Samaa mieltä kuin aiempi kirjoittaja: ap:n äiti on henkisesti heikko eikä kestä vastoinkäymisiä, pakenee niistä siksi. Väärinhän hän on ap:lle paljon tehnyt, mutta ei välttämättä ilkeyttään, vaan rikkinäisyyttään.

Kysymys on siitä että sinun on otettava etäisyyttä ihmiseen joka yksipuolisesti tuottaa sinulle pelkoa ja ahdistusta.

Hänen kauhunsa olkoon hänen omansa.

Aloittaja, oot jo hyvän tien alussa, kun oot huomannut tuon kuvion. Nyt tarviit apua, ettet itse ole samanlainen rikkinäinen äiti. Terapiaa siis. Äitisi tarvitsisi myös apua, mutta sen antaminen ei ole sinun tehtäväsi, huolehdi omasta tunne-elämästäsi, pyri etsimään tukiverkot muualta. Äitiisi voit pitää viileän asialliset välit ja toivoa, että hänkin joskus löytäisi tasapainon tunne-elämäänsä.

Meillä ei tilanne ollut noin paha, mutta äidillä kyllä omasta lapsuudestaan johtuen vaikeuksia varsinkin negatiivisten tunteiden käsittelyssä. Jätti mielellään meidän lapset "rauhaan", ettei olisi ollut "tunkeileva", vaikka oltaisiin tarvittu tukea ja rajoja enemmän. Oireilin pahasti perusturvallisuuden puutetta nuorena aikuisena, mutta terapia auttoi. Äitikin on vanhetessaan jonkin verran pystynyt avautumaan, mutta välimme ovat edelleen aika viileät, vaikka ihan asialliset.

Voi herranen aika, kauhea lapsuus sinulla ap! Otan osaa, olet kyllä kovan myllyn läpi joutunut käymään.

Tulee mieleen, että äitisi on itse henkisesti kaltoinkohdeltu. Millainen lapsuus HÄNELLÄ oli? Jos hän itse on joutunut aina kohtaamaan ongelmat yksin ja ilman vanhempiensa henkistä tukea, ei hän osaa sitä välttämättä antaa sinullekaan.

Me usein toistamme niitä rooleja ja toimintamalleja, joita omat vanhempamme ovat käyttäneet.

Mutta on todella hyvä, että sinä nyt tiedostat, millaisia virheitä äitisi teki ja osaat omien lastesi kanssa toivottavasti välttää niitä. Tämä on ainoa pelastusväylä sille, että toistaisi tuollaista kammottavaa tunnekylmää kasvatustapaa sukupolvesta toiseen.

Monet sodan kokeneet MIEHET olivat juuri tuollaisia kasvattajina. Sota oli niin traumaattinen kokemus, että se tavallaan tappoi tunteet ja kyvyn myötäelää muiden vaikeuksia. Ilman empatiaa ei voi tukea toista vaikeuksissa!

Toisin sanoen epäilen, että äitisi toistaa lapsuudensa kuvioita.

Voi myös olla, että hänellä on takanaan jotain kovia ja traumaattisia kokemuksia, joiden takia hän on kyvytön asettumaan toisen asemaan tai kokee ahdistavaksi moisen empatian.

Pakko kysyä, voisitko tai oletko kenties jo hakenutkin terapiaa? Kuulostaa siltä, että hyötyisit siitä, nuo ovat sen verran rankkoja kokemuksia, että niiden läpikäynti auttaisi sinua välttämään samanlaisen kasvatusotteen - ja samalla oppisit ehkä ymmärtämään äitisikin motiiveja (enkä nyt sano HYVÄKSYMÄÄN, vaan ymmärtämään eli tajuamaan, mistä ne johtuvat. Hyväksyä ei tarvitse koskaan henkistä heitteillejättöä).