Vaikea kestää lähes 80v äidin katkeruutta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masentuneita ovat ja varmaan syystäkin. Elämänsä on voinut olla perseestä.

Eipä sille ole ulkopuolisilla eikä enää itsellänsäkään mitä tehdä. Hän jaksaa tai ei jaksa sitä, mutta elämä jatkuu näin kunnes kuolema korjaa.

Pidät itse yhteyttä tai et pidä, jaksat tai et, se asia ei kuulu meille muille pätkääkään. Ota sinä nyt omasta elämästäsi vastuu jota peräänkuulutat äitisi kohdalla ja valitse itse toimesi ja ihmissuhteesi niin, ettei tarvitse katkeroitua ja ruikuttaa netissä tuntemattomille.

Tällä hetkellä olet kuten äitisi. Toimeton, vastuutaan välttävä turhastavalittaja. Tajua, että mitään mainosidylliä kenenkään elämä ei ole nyt, ei ole ollut eikä tule olemaan.

Life IS a bitch and then you die.

Sanoisin, että kaikki tänne palstalle kirjoitetut asiat on sellaisia, ettei ne kuulu meille muille pätkääkään.  

Silti tänne kirjoitetaan niin yhdestä kuin toisestakin mielen päällä olevasta asiasta.  Palstahan on olemassa juuri sitä varten.

Oletko kuullut koskaan sanaa "vertaistuki?"  

Silloin, kun iäkkäät vanhemmat tarvitsevat lastensa läsnäoloa ja heidän apuaan, on hieman vaikea toteuttaa neuvoasi valita toimensa ja ihmissuhteensa itselleen paremmin sopiviksi.  Toki heidät voi hylätä joko kokonaan tai osittain, mutta minkähän vuoksi se ei tunnu itsestäkään oikein fiksulta?  

Ainakin minusta on hyvä, että edes johonkin voi purkaa mieltään, vaikka sitten tuntemattomien keskustelupalstalle.  Mutta tietysti sinne aina änkee sitten joku sinunlaisesi väittämään, että kirjoittaja vain valittaa tyhjästä.  Ja millä lailla ap olisi vastuutaan välttävä ihminen, mistä sinä sen muka tiedät?  

Ap:lle:  kysyit, miten päästä tästä ärsytyksestä yli.  Aika lailla samanlaisessa tilanteessa olevana koen, että ei oikein mitenkään.  Itse olen ratkaissut sen niin, että lasken suunnilleen kellosta ajan, miten kauan sen valittajan luona kulloinkin tulen viettämään aikaa, ja siksi ajaksi siirryn ikään kuin pois itsestäni.  Pidän yllä reipasta mielialaa, puhelen mukavista asioista ja muistelen niitä vanhoja asioita, jotka oli hauskoja, koska tokihan niitäkin oli.  Kyselen, muistatkos sen ja sen ihmisen ja sen tapauksen ja niin pois päin.  Saan äitini edes hetkeksi hyvälle tuulelle.  

Sitten kun lähden, jo rappukäytävässä henkäisen helpotuksesta, että nyt se on tämä kerta ohi ja rentoudun.  En viitsi edes ajatella niitä valituksia sen enempää.  Toistaiseksi ainakin olen pärjännyt tällä metodilla.  Äitini on aina ollut hieman raskas ihminen, joten miksi hän nyt vanhana muuksi muuttuisi.  

 

.

Kiitos kaikista kommenteista ja erityisesti tästä viimeisestä, jota lainaan.

Kirjoitin tosiaan viestini tänne saadakseni jotain uusia näkökulmia tähän vaikeaan asiaan, jonka käsitteleminen asianosaisten itsensä kanssa on vaikeaa. Olen huomannut, että täällä viriää joskus erittäinkin hyviä ja monipuolisia keskusteluja vastaavanlaisista aiheista. Toki ongelmansa avaava ottaa samalla riskin saada kuraa niskaan. Ihmiset vain ovat sellaisia.

Tämä kuvailemasi strategia kuulostaa minullekin käyttökelpoiselta: kestää vain sitkeästi ja asiallisesti ne lyhyet hetket, kun kanssakäymistä on. Unohtaa toiveet paremmasta tai enemmästä.

Kuten sanottua, haluan olla tekemisissä vanhempieni kanssa. En näe mitään hyvää siinä vaihtoehdossa, että laittaisin heihin välit poikki.

Elän tosiaan omaa elämääni ja teen omia valintojani, toisin kuin jotkut kommentoijat epäilivät.

Tässä pohtiessani tajusin, että olen oikeastaan surullinen äitini puolesta. Koen, että elämä on niin lyhyt ja ainutlaatuinen, että sen eläminen katkeroituneena ja pettyneenä on vain äärettömän surullista. Olisin toivonut äidilleni hyvää vanhuutta. En varmaan itse voi asialle mitään.

Tuskinpa tuo tulee mihinkään muuttumaan. Joo, varmasti äitisi on raskasta seuraa. Voit yrittää olla kuitenkin myötätuntoinen. Hänellä on lähivuosina edessä vain vanhuutta, terveyden menetys ja kuolema. Se on vaikeaa kestää, jos joutuu toteamaan, että ei ole saanut elämältä, mitä olisi halunnut. Tuskinpa siinä lohduttaa, että voi syyttää lähinnä itseään.

Kysyit: "miten tästä ärsytyksestä voi päästä yli".

Esimerkiksi juuri näin, että keskustelet asiasta täällä muiden kanssa hyvin yleisestä kokemuksesta vaihtaen mielipiteitä.

Tällaisen perhedynamiikan ongelman sietäminen on itsellenikin ollut vaikeaa ja tunnistan tämän äidin loputtoman tyytymättömyyden ja ylipäätänsä koko kuvion.

Vaikka tuntuu vaikealta, sanoisin että pahennat vain äitisi ja omaa olotilaasi, jos itse provosoidut hänen negatiivisten tunteidensa purkauksista.

Finfami ry tarjoaa ainakin isommilla paikkakunnilla ilmaista keskusteluapua mielenterveyspotilaiden omaisille - niin tätä ei pidä säikähtää - ja  ylipäätänsä perheiden kanssakäymisen ongelmiin.

Itse koen niin, että osa omaa kasvuani ihmisenä on sietää vanhempieni ongelmia ja käytöstä. Siihen voi olla ihan hyvä hakea ulkopuolista keskusteluapuakin itselleen.

Tuon ikäpolven ihmisille on huomattavasti vaikeampaa käsitellä ongelmiaan ja ovat jo hyvin hauraita.

Heillä on paljon sodan ja sen jälkeisen ajan kokemuksia, joista me emme tiedä mitään, ennekuin tulee mahdollisuus turvallisesti keskustella niistä. Vanhan ihmisen elinkaareen kuuluu käsittämätön määrä asioita, jotka vaikuttavat nykyiseen vointiin.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneita ovat ja 9varmaan syystäkin. Elämänsä on voinut olla perseestä.

Eipä sille ole ulkopuolisilla eikä enää itsellänsäkään mitä tehdä. Hän jaksaa tai ei jaksa sitä, mutta elämä jatkuu näin kunnes kuolema korjaa.

Pidät itse yhteyttä tai et pidä, jaksat tai et, se asia ei kuulu meille muille pätkääkään. Ota sinä nyt omasta elämästäsi vastuu jota peräänkuulutat äitisi kohdalla ja valitse itse toimesi ja ihmissuhteesi niin, ettei tarvitse katkeroitua ja ruikuttaa netissä tuntemattomille.

Tällä hetkellä olet kuten äitisi. Toimeton, vastuutaan välttävä turhastavalittaja. Tajua, että mitään mainosidylliä kenenkään elämä ei ole nyt, ei ole ollut eikä tule olemaan.

Life IS a bitch and then you die.

Tässäpä oli kylmä viesti.

Aloittajan äidin tilanne on surullinen, mutta saattaa olla aika yleinenkin hänen ikäisillään.

Ei ole ollut tapana erota, vaikka kuinka huonosti on puolison kanssa mennyt. Osa valittaa, osa on hiljaa. Ei tarvitse mennä kuin muutama vuosikymmen taaksepäin, niin yleinen mielipide oli, että yhdessä pitäisi pysyä, jollei ole fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia. Niin on sinnitelty vuosikymmenet. Tuloksena voi olla katkeruus. Pahaa oloa puretaan puhumalla asiasta ja se on ymmärrettävää; miten muuten jaksaisi. Toisaalta vanhanakin voi mennä terapiaan. Näin kuuntelemisen taakka ei lankea läheisille tai tutuille. Aloittajan äitikin voisi etsiä ammattimaista apua. Terapeutti voisi ehkä tuoda uutta näkökulmaa elämään.

Myös minun äitini on katkera ja vihainen. Hänellä on ollut raskas lapsuus ja nuoruus, jota ei ole kai oikein osannut käsitellä kunnolla. On kai yrittänyt, hänellä on jopa terapeutin koulutus. Mutta suutarin lapsella jne.

Itsellenikin  asia on ollut vaikea, kun samaan aikaan itselläni on herännyt katkeruutta tavasta jolla äiti on aina kuormittanut meitä muuta perhettä omalla pahalla olollaan. Kenelläkään ei ole niin vaikeaa ollut kuin hänellä (ja ei oikeastaan olekaan ollut, mutta ei se anna oikeutta mitätöidä ja ohittaa toisia).  Äiti menee myös täysin lukkoon jos jokin asia on hänelle henkisesti liian vaikea. Ei varmaan voi sille mitään. Mutta ei ajattele tarvitsevansa apua. 

Äidin katkeruus on pahentunut viime vuosina, ja on vaikuttanut meidän väleihimme.  Hän siis myös itse torjuu meidät luotaan, ja sitten on taas  meille vihainen siitä etäisyydestä. Aika vaikeaa meille muille. 

Olen surrut asiaa monta vuotta jo. Jotenkin olen päässyt aika seesteiseen vaiheeseen, jossa  olen ehkä vihdoin ja viimein ymmärtänyt, että syy ei ole minun tai minun sisarusteni, emmekä me ole oikeastaan voineet asialle ikinä mitään. Ja hyväksymällä jollain tapaa sen, että äiti on katkera ja vihainen ja käyttäytyy siksi joskus niin kuin käyttäytyy. En ymmärtänyt asiaa näin selvästi joskus aiemmin, joten tilanne ahdisti ja vaivasi enemmän. Näemme säännöllisesti (tai näimme ennen koronaa) mutta emme mitenkään hirveän pitkiä aikoja. Se on tuntunut helpommalta niin. 

Ja on niinkin, että yhä joskus itken ja suren tätä asiaa. Toivon, että äitisi pääsisi vielä joskus eteenpäin, mutta jos ei, niin sitten mennään tällä. Yritän ajatella, että huolimatta suruista ja pettymyksistä äiti on ollut myös hyvä äiti. 

Katkeruus on muillekin todella raskasta, sen takia olenkin itse aina yrittänyt olla katkeroitumatta vaikka moni asia onkin mennyt pieleen ja vääriä valintoja on tullut tehtyä. Isoäitini oli oikein malliesimerkki katkerasta ihmisestä. Vaikka hänellä oli elämässä todella paljon hyvää, niin hän oli esim todella katkera eroon päättyneestä nuoruudenliitostaan. En ymmärrä miten voi kantaa kaunaa 50 vuotta sitten tapahtuneista asioista.

Pitää vaan alkaa ajatella että hän on menetetty tapaus jo. Itsellä on myös vaikea äiti, vähän eri tavalla vaan, ja häntä ei tosiaan millään voi muuttaa. On yritetty. Joten ei jää muuta vaihtoehtoa kuin antaa olla. Yritän olla vähän tekemisissä. Tottakai se harmittaa ettei ole koskaan mukava nähdä eikä ole sellaista perheidylliä mitä haluaisi mutta asialle ei mitään voi. Ala jutella äitisi kanssa lähinnä säästä ja kun alkaa valittaa, sano voi voi, ja vaihda aihetta. Kun on kuollut sure mutta hän päätti itse miten elää elämänsä ja voit ajatella että olipa sääli, mutta minkä olisit sille voinut tehdä. Et mitään. Sen kun tajuat, helpottaa.

1. Kommentoi vielä: äitini on käynyt aikanaan terapeutilla, mutta eivät ne kuulemma ymmärrä tilannetta eivätkä osaa auttaa. Luulen, että syynä on se, että mikään tilanteeseen tarjottu ratkaisuehdotus ei kelpaa. Kaikki on vialla ja huonosti, mutta mikään ei saa muuttua. Luulen, että hänen persoonansa rakentuu sille, että hän kokee olevansa oikeassa, mutta muut eivät vain ymmärrä tätä ja pyrkii ohjailemaan muiden elämää passiivis-aggressiivisesti. Koska ei kykene sanomaan ääneen halujaan ja tahtoaan.

Mä yritin aikoinaan (ennenkuin äitini sairastui dementiaan) sitä negatiivista suhtautumista jokaiseen ihmiseen hillitä yrittämällä löytää hyviä puolia asioista. Ja nyt ymmärrän, että se oli osittain alkavaa muistisairautta. Todella ikävää oli, kun kukaan ei hänen mieleensä ollut, kotihoitajat oli tyrkkyjä akkoja, naapurin rouva liian laiha ruma kuikelo ja kaupanmyyjäkin lihava plösö jne. Kyllä hän aika hauskakin osasi olla, sarkastinen huumori säilyi ihan loppuun saakka.

Jossain vaiheessa aloin vain sitten vaihtaa puheenaihetta, kun se edesmenneen isän (heillä oli molempien mielestä aikaisemmin ihan hyvä ja onnellinen avioliitto) haukkuminen jostain nuoruuden synnistä (osti vääränkokoisen lipaston tai jotain yhtä vakavaa) alkoi.

Pakko on vain antaa mennä ulos toisesta korvasta ja olla provosoitumatta, koska monesti se äiti ei ole aivotominnaltaan se sama äiti, jonka tunsimme.

Luoja ihmiset on sairaita. Jo muutaman ensimmäisen viestin johdosta vaivuin synkkyyteen ja jouduin tulemaan siihen lopputulokseen että elämää ei pitäisi olla olemassa.

Vierailija kirjoitti:

1. Kommentoi vielä: äitini on käynyt aikanaan terapeutilla, mutta eivät ne kuulemma ymmärrä tilannetta eivätkä osaa auttaa. Luulen, että syynä on se, että mikään tilanteeseen tarjottu ratkaisuehdotus ei kelpaa. Kaikki on vialla ja huonosti, mutta mikään ei saa muuttua. Luulen, että hänen persoonansa rakentuu sille, että hän kokee olevansa oikeassa, mutta muut eivät vain ymmärrä tätä ja pyrkii ohjailemaan muiden elämää passiivis-aggressiivisesti. Koska ei kykene sanomaan ääneen halujaan ja tahtoaan.

Tämä muuten kuulostaa tutulta.  Äitini myös kokee, että kukaan ei osaa häntä auttaa. Vaikeaa siksikin, että äiti on itse älykäs ja tarkkanäköinen. Erittäin lukenut. Hän tietää  hyvin "teoriassa" kaiken. Mutta silti ihan lukossa. Minusta tuntuu, että pohjimmiltaan kokee että hänen menneisyytensä oikeuttaa kaiken. Ei ole solmua mitä pitäisi avata, ei ole vastuuta mitä hänen pitäisi ottaa. Muiden pitäisi vain ymmärtää häntä ja osata tarjota hänelle hyvitykseksi ..jotain, en tiedä, loputonta ymmärrystä? Ei äiti itsekään taida tietää mitä haluaisi meiltä korvaukseksi kärsimyksistään. Pitäisi osata lukea hänen ajatuksensa, ja osata olla kuormittamatta häntä suunnilleen pelkällä olemassaolollaan jonain hetkinä, ja toisina hetkinä pitäisi osata tulla hänen luokseen rakastavan ja lämpimän lapsen tavoin. 

Äitini ei myöskään osaa sanoa mitä haluaa ja tahtoo, ja vaikuttamiskeinot ovat sitten passiivis-aggressiivisia. En todellakaan ihaile sitä, jos "joku ei ikinä huuda". Minun äitini ei ikinä huuda eikä menetä hermojaan, mutta kyllä se raivo siellä on..

Vierailija kirjoitti:

Luoja ihmiset on sairaita. Jo muutaman ensimmäisen viestin johdosta vaivuin synkkyyteen ja jouduin tulemaan siihen lopputulokseen että elämää ei pitäisi olla olemassa.

Elämä nyt kuitenkin on olemassa ja joku päivä sinäkin tulet osalliseksi siitä ennen kuin kuolet.

Sitten ymmärrät.

1. Kommentoi: äidilläni on ollut vaikea lapsuus. Tämä on tosiasia ja äidinäitini oli myös hankala persoona. Mutta mielestäni koko elämän viallisuutta ei voi sysätä lapsuuden ja väärän puolisovalinnan syyksi. Kyllähän hänellä olisi ollut kymmeniä vuosia aikaa muuttaa asioita. Hän vain odottaa, että asiat muuttuisivat. Sama sairauksiensa kanssa. Osa olisi hoidettavissa parempaan suuntaan, jos tekisi asialle jotain (ruokavalio, liikunta). Odottaa ilmeisesti, että asiat kuin taikaiskusta paranisivat. Kun näin ei käy, kaataa pahan olonsa muiden niskaan. Ei voi kuitenkaan sanoa, että on kipeä, vaan passiivis-aggressiivisesti yrittää selviytyä kuten ennenkin, ei halua apua, ei kykene myöntämään, että tarvitsisi apua. Syyttämällä puolisoaan kulloisestakin väärintekemisestä koittaa saada myötätuntoa, jota oikeasti haluaisi ja tarvitsisi johonkin sellaiseen tyhjyyden tunteeseen, jota kukaan ulkopuolinen ei voi täyttää.

elämme vain kerran

Vierailija kirjoitti:

Masentuneita ovat ja varmaan syystäkin. Elämänsä on voinut olla perseestä.

Eipä sille ole ulkopuolisilla eikä enää itsellänsäkään mitä tehdä. Hän jaksaa tai ei jaksa sitä, mutta elämä jatkuu näin kunnes kuolema korjaa.

Pidät itse yhteyttä tai et pidä, jaksat tai et, se asia ei kuulu meille muille pätkääkään. Ota sinä nyt omasta elämästäsi vastuu jota peräänkuulutat äitisi kohdalla ja valitse itse toimesi ja ihmissuhteesi niin, ettei tarvitse katkeroitua ja ruikuttaa netissä tuntemattomille.

Tällä hetkellä olet kuten äitisi. Toimeton, vastuutaan välttävä turhastavalittaja. Tajua, että mitään mainosidylliä kenenkään elämä ei ole nyt, ei ole ollut eikä tule olemaan.

Life IS a bitch and then you die.

Mitä saat tuntemattoman ihmisen lyttäämisestä?

Tämäkin palsta on vertaistukea varten. Jos ei pysty antamaan tippaakaan empatiaa, ei kannata edes kommentoida.

Kuulostaa tutulta. Äidilläni olisi ollut ottajia vaikka kuinka, mutta isän hän sitten valitsi ja siitä eteenpäin kaikki oli kamalaa. Isä oli kamala, tämän sukulaiset myös ja valivali. Isäni ei todellakaan tainnut olla malliaviomies eikä malli-isä, mutta inhottavaa oli kuunnella, kuinka äitini selitti suu vaahdossa sukulaissielulleen, kuinka tämä Sannakin vihaa isäänsä :( Isäni kuoli melko nuorena ja seuraavaksi "uhrikseen" äitini otti mieheni, jossa oli aina jotain vikaa tai vähintään suvussa. Hän oikein loukkaantui, kun en halunnut hänen kanssaan repostella mieheni hirveyksiä. Omissa sukulaisissaan hänellä on myös hyviksiä ja pahiksia. Kuuntelin tätä koko lapsuuteni ja vasta aikuisena tajusin alkaa kyseenalaistaa. 

Muutokset tuossa iässä tuntuvat olevan vaikeita. Ehkä on kuvitellut itse vielä jonakin päivänä lähtevänsä pois suhteesta. Nyt alkaa huomata olevan jo liian myöhäistä. Edessä on korkeintaan muutto palvelutaloon, ja aika harva sinne vapaa-ehtoisesti haluaa.

Tuon ikäpolven ihmisille on vahvasti opetettu myös marttyyriuden mentaliteettia. "Kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat." Nykymaailma ympärillä vain toimii aivan eri tavoin.