Lue keskustelun säännöt.
Muistatko lapsuudesta sen tunteen, kun kadotit vanhempasi esim väentungoksessa?
24.05.2014 |
Mä muistan.
En muista, minkä ikäinen olin, pieni lapsi kuitenkin. Oltiin torilla markkinoilla ostamassa karkkisäkkiä. Jotain jäin katselemaan ja ihmettelemään siinä, niin kun käännyin, isää ei näkynytkään enää missään. Vaan vieraita kasvoja.
Voi sitä hätäännyksen määrää!
Onneksi kun tarkemmin katsoin ihmisiä, niin tunnistin isän ja juoksin äkkiä hänen luokseen.
Vieläkin muistan sen hetken kun huomasin kadottaneeni isän ja sen hädän tunteen. :-(
Kommentit (19)
[quote author="Vierailija" time="24.05.2014 klo 11:02"]Mä muistan.
En muista, minkä ikäinen olin, pieni lapsi kuitenkin. Oltiin torilla markkinoilla ostamassa karkkisäkkiä. Jotain jäin katselemaan ja ihmettelemään siinä, niin kun käännyin, isää ei näkynytkään enää missään. Vaan vieraita kasvoja.
Voi sitä hätäännyksen määrää!
Onneksi kun tarkemmin katsoin ihmisiä, niin tunnistin isän ja juoksin äkkiä hänen luokseen.
Vieläkin muistan sen hetken kun huomasin kadottaneeni isän ja sen hädän tunteen. :-(
[/quote]
Mä muistan tämän, vaikka siitä on jo lähemmäs 30v aikaa. :-(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en muista! :o Onkohan se niin traumaattinen muisto, etten siksi pysty muistamaan, vai enkö ole ikinä hävinnyt väentungoksessa? En kyllä muista, että olisin koskaan edes ollut väentungoksessa pienenä.
Muistan. Asumme maalla ja kerran kävimme kaupungissa käydessämme olimme kylässä suuressa kerrostalossa. Sain leikkiä yksin pihalla ja kun halusin palata vanhempieni luokse, niin en tunnistanut enää oikeaa kerrosta tai ovea. En osannut vielä lukea, joten olin alle 5 vuotias, mutta silti muistan sen tunteen ja pakokauhun.
Muistan pari kertaa. Hätä kuristi kurkkua, sen muistan ja vanhempieni kyyneleiset silmät. <3
joo, olimme lomalla ja oli tullut aika luovuttaa hotellihuone. Isosiskoni halusi mennä jo edeltä alakertaan ja äiti laittoi minut siskon mukaan. En kuitenkaan uskaltanut mennä, vaan jäin odottamaan vanhempia. Tutkin odotellessani hotellin käytävää, ja kun vanhempia ei kuulunut, koputin oveen. kukaan ei avannutkaan ovea, vanhemmat olivat jo menneet. Olin hirveässä paniikissa ja juoksentelin itkien pitkin käytäviä. Lopulta vanhemmat tulivat takaisin etsimään minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olimme vastikään muuttaneet uuteen kerrostaloon. Olin menossa kotiin mutta meininkiin viereiseen rappuun ja soitin väärää ovikelloa. Oven tuli avaamaan ihan vieras ihminen ja muistan vieläkin hädän tunteen. Ensimmäinen ajatus oli että " ne on muuttanu ja unohtanu mut".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muista. Ja senkin, kun olin kaupassa pöydän alla piilossa ja hyökkäsin äitini jalkojen kimppuun. Paljastuikin, että olin erehtynyt henkilöstä. Rouva hieman säikähti.
Muistan. En ollut mitenkään erityisen paniikissa, osasin toimia järkevästi. Olin ehkä seitsemän vanha, kun eksyin korkeasaaressa muusta perheestä. (Emme siis olleet mitään stadilaisia, vaan kaukaa maalta tulleet) Kysyin joltain muilta turisteilta missä päin kissaeläimet ovat, sillä tiesin, että jos löydän ne, löydän myös mustikkamaahan autolle. Sinne sitten menin auton takapuskurille istumaan ja siinä taisi vasta itku tirahtaa, vaikka tiesin, että kyllä ne viimeistään kotiinlähdön koittaessa tulevat autolle. Jonkun ajan kuluttua isäni tulikin minua sieltä etsimään. Joku vartija oli isälle sanonut nähneensä mun menevän sinne parkkikselle, muttei ollut pysäyttänyt yksin kulkevaa lasta, koska olin kuulemma näyttänytkin siltä, että tiesin mihin olen menossa. :3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laivan taxfreessä eksyin vanhemmista. Yritin kysyä joltain tuntemattomalta että voisiko hän pyytää jotain kuuluttamaan mun äitiä. Mutta kjn en tiennyt äidin nimeä. En muista minkä ikäinen olin silloin.
Joo muistan.
Aikuisena ahdistuksesta ja paniikkioireista kärsiessäni mulle iski just se sama "äiti jätti mut yksin supermarketiin" -hätännys ja pakokauhu. Siis tunne oli sama, mitään syytä siihen ei ollut. Kaikki on ihan hyvin, olen aikuinen, osaan elää itsekseni, kukaan ei tee mulle mitään pahaa. Silti välillä vaan jotkut aivokemiat tai ties mitkä flippaa päässä ja saa olon tuntumaan eksyneeltä, hätääntyneeltä lapselta, joka tietää ettei pärjää täällä yksin. Päivä- tai viikkokausia kestävänä tuollainen olo on aika helvettiä, onneksi viime aikoina olen voinut paremmin.
En tiedä mistä tämä johtuu, tietääkseni mulla on ollut ihan normaali lapsuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="24.05.2014 klo 11:59"]
Laivan taxfreessä eksyin vanhemmista. Yritin kysyä joltain tuntemattomalta että voisiko hän pyytää jotain kuuluttamaan mun äitiä. Mutta kjn en tiennyt äidin nimeä. En muista minkä ikäinen olin silloin.
[/quote]
Olisihan kuulutuksen voinut tehdä sinun nimelläsi, esim: "Maija 5v. odottaa äitiään infopisteen luona." Näin minulle kerran lapsena kävi. :)
[quote author="Vierailija" time="24.05.2014 klo 12:47"]
[quote author="Vierailija" time="24.05.2014 klo 11:59"]
Laivan taxfreessä eksyin vanhemmista. Yritin kysyä joltain tuntemattomalta että voisiko hän pyytää jotain kuuluttamaan mun äitiä. Mutta kjn en tiennyt äidin nimeä. En muista minkä ikäinen olin silloin.
[/quote]
Olisihan kuulutuksen voinut tehdä sinun nimelläsi, esim: "Maija 5v. odottaa äitiään infopisteen luona." Näin minulle kerran lapsena kävi. :)
[/quote]
Mä olen kaupan infossa kuuluttanut näitä useasti. :) Aina yhtä iso helpotus (kaikille asianomaisille), kun äiti sitten löytyy. Vaikeimpia ovat kyllä ne pienemmät, 2-3-vuotiaat, jotka eivät välttämättä osaa sanoa kunnolla omaa nimeään(kään) saati ikäänsä. "Parivuotias tyttö odottaa äitiään neuvonnan luona" toimii onneksi, kun parivuotiaiden tyttöjen äidit havahtuvat siihen. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan hyvinkin. :( Itse olin kerran juoksemassa ison supermarketin parkkipaikalle katsomaan, onko äiti ehkä lähtenyt kaupasta ja unohtanut mut, mutta onneksi joku kassatäti (?) juoksi mut tuulikaapissa kiinni. Ikää oli ehkä kolme tai neljä. Vuosikymmentä myöhemmin äiti unohti mut oikeasti kauppakeskukseen, kun lähdettiin molemmat omille asioillemme heti parkkihallista ja sovittiin, että äiti soittaa, kun saa asiansa hoidettua. Olikin lähtenyt ajatuksissaan kotiin, ja kun mä soittelin pari tuntia myöhemmin, että mennäänkö vaikka limsalle, äiti oli jo kotona. Aika nolona tuli hakemaan sitten. ;) Onneksi oli kännykät!
On silti muuten vähintään yhtä ahdistava tunne olla se vanhempi, jolta lapsi pääsee hukkaan kaupassa tms. :(
Mä muistan kesäpäivän, kun oltiin äidin kanssa kahdestaan kotosalla. Leikin etupihalla, olin tarhaikäinen, ja menin sisältä etsimään äitiä, jota ei löytynytkään. Äiti oli mennyt takakautta laittamaan pyykkejä narulle talon päätyyn ja oltiin jotenkin kierretty ristiin, kun kävin häntä etsimässä sitten ulkoa eli hän oli just ehtinyt lähteä sieltä pyykkipaikalta sisälle, kun kiersin toista kautta. Voi sitä hätäännyksen määrää, juoksin ympäri pihoja, kävin jopa parin sadan metrin päässä lähikaupalla katsomassa, missä äiti on ja kun tulin takaisin, oli äitini tosi vihaisena vastassa, että minulla ei ole lupa lähteä pihasta. Ja mitä kävikään, minun piti käydä hakemassa oksa ja sain vitsasta paljaalle takapuolelle. En millään käsittänyt mitä tein väärin, yritin vain etsiä äitiäni. Se oli sitä 80-luvun alkua se... :( Jäi mieleen ja muistan ikuisesti.
Minä en ole itse lapsena eksynyt, mutta oma lapseni on. asuimme ulkomailla ja kun lapset kävivät nukkumaan, menimme naapuriin hakemaan jotain tavaroita. Sukulaistyttö jäi katsomaan tv:tä kotiimme, lapset siis nukkuivat. Yhtäkkiä sukulaistyttö soitti, että esikoisemme ei ole sängyssään. Paniikki oli aivan hirveä. Kun tulimme naapurista ulos, lapsi seisoi ulkona itkemässä. Hän tiesi meidän olevan sisällä, muttei uskaltanut soittaa ovikelloa. Tuo on elämäni kauheimpia tapahtumia. Lapsi oli jotain 7-vuotias ja kuka tahansa olisi voinut hänet siitä viedä.
Mulla ei oo yhtään tuollaista eksymiskokemusta, johtuuko siitä, että olin kolmas lapsi ja isommat sisaruksetkin piti silmällä? Kyllä muistan, että oltiin alle kouluikäisinä vapputorilla puheita kuuntelemassa ja saatiin liikkua siellä väkijoukossa keskenämme, mutta meillä oli aina sovittuna joku paikka, mihin piti mennä odottamaan, jos hukkasi muut. Aina se paikka sovittiin, jos mentiin johonkin väkijoukkoon / isoon kauppaan tai vastaavaan.
[quote author="Vierailija" time="24.05.2014 klo 12:56"]
[quote author="Vierailija" time="24.05.2014 klo 12:47"]
[quote author="Vierailija" time="24.05.2014 klo 11:59"]
Laivan taxfreessä eksyin vanhemmista. Yritin kysyä joltain tuntemattomalta että voisiko hän pyytää jotain kuuluttamaan mun äitiä. Mutta kjn en tiennyt äidin nimeä. En muista minkä ikäinen olin silloin.
[/quote]
Olisihan kuulutuksen voinut tehdä sinun nimelläsi, esim: "Maija 5v. odottaa äitiään infopisteen luona." Näin minulle kerran lapsena kävi. :)
[/quote]
Mä olen kaupan infossa kuuluttanut näitä useasti. :) Aina yhtä iso helpotus (kaikille asianomaisille), kun äiti sitten löytyy. Vaikeimpia ovat kyllä ne pienemmät, 2-3-vuotiaat, jotka eivät välttämättä osaa sanoa kunnolla omaa nimeään(kään) saati ikäänsä. "Parivuotias tyttö odottaa äitiään neuvonnan luona" toimii onneksi, kun parivuotiaiden tyttöjen äidit havahtuvat siihen. :D
[/quote]
** Täältä löytyisi apu pikkuiselle, jolta nimet ja muut on vielä hukassa: www.uniikkilandia.fi/ice-muksuriipus-p-780.html
Muistan. Muistan myös seuranneeni väärää naista luullen häntä äidikseni. Hirvittävä tunne. Muistan myös sen hätäännyksen tunteen, kun en tiedä mitä tekisin, kun äiti on kateissa.