Lue keskustelun säännöt.
Onko paikalla vaativan persoonallisuushäiriön omaavia?
23.05.2014 |
Minulle tämä on uusi diagnoosi, mutta oireet ovat olleet olemassa jo pitkään (toisen häiriön alaisina ilmeisesti, hoitotaho ei erottanut niitä).
Tuntuu, etten ymmärrä enää mistään mitään. Kävin siis lukemassa tästä häiriöstä ja kyllä vaan täsmäsivät hienosti melkein KAIKKI kohdat. Tunnistin myös isäni kuvauksesta, ilmeisesti häiriö periytyy?
Kuinka tulette toimeen tämän kanssa ja siedätte mokailua, oli se sitten itseltänne tai toisilta? Minua ahdistaa kun kaikki ympärilläni ovat epäpäteviä idiootteja (mikä pitää osittain paikkansa, esim. hoidon suhteen on tehty vakavia virheitä) ja toisaalta se, etten osaa näyttää tunteitani.
Kommentit (23)
Minulla ei ole diagnoosia mistään häiriöstä enkä täytä kriteereitäkään, mutta piirteitä on kyllä vaativasta ja parista muustakin. Olen käynyt paljon terapiavastaanotoilla ja kognitiivisesa ryhmäterapiassakin oppiakseni uusia ajatuspolkuja, mutta vaikeaa se on.
2, tämä on keskustelupalsta :O On joskus mukavaa puhua ihmisten kanssa "reaaliajassa" sen sijaan, että lukisi kirjalloisuutta ja vanhoja ketjuja. Jos tämä aihe ei kiinnosta sinua nyt, niin hyppää johonkin muuhun ketjuun jatkamaan itsellesi mieluisasta aiheesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen hakenut, mitään kovin mielenkiintoista en löytänyt paria sivua enempää ja ne luin jo. Aloitin uuden, koska en ole nähnyt täällä vähään aikaan aiheesta keskustelua. Jos aina pitäisi kirjoittaa olemassaolevaan ketjuun, ketju menisi aika nopeasti hakoteille (vrt. joku nostaa vanhan ketjun ja vastaa kolme vuotta vanhaan kysymykseen -> ennemmin tai myöhemmin joku tulee toteamaan tappeleville mammoille, että ap kirjoitti aloitusviestinsä kolme vuotta sitten...). Näin ainakin ajattelen.
Ei voi vaan valita, että "tekee toisin", kun on kaksi vaikeaa häiriötä yhdessä. Jos voisi, en kirjoittelisi tänne vaan olisin tuolla elämässä, valitsemassa, olemalla järkevä.
ap
3, kiitos. Minulla ei ole juurikaan terapiakokemusta, tässä kunnassa myönnetään kitsaasti muuta kuin ryhmäterapiaa ja minua ei vuoden kokemuksen perusteella todellakaan kiinnosta uusia sitä. Terapiaa kaipaan, mutta tuntemattomien vuodatukset eivät kiinnosta tippaakaan. Lisäksi ryhmässä on yksi tai kaksi sellaista, jotka dominoivat keskustelua ja puhuvat liikaa, kuka sellaista jaksaa?
Lääkitys ei tunnu auttavan, söi sitten mitä tahansa. Pitäisikö opetella käyttämään päihteitä, osa sanoo että se pahentaa ongelmia mutta myös poistaa ahdistusta hetkittäin?
ap
[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 17:50"]
Hae tietoa googlesta ja lukuisista vanhoista ketjuista äläkä muodosta uutta! Kirjallisuuttakin aiheesta löytyy, jos vain kiinnostaa. Jos jokin tekemistyylisi tai suhtautumisesi ahdistaa, niin tee toisin, simple as that. Voimia, usko itseesi, kyllä sä pärjäät!:)
[/quote]
KYLLÄ UUDET KETJUT ON TERVETULLEITA
Tiedät jo kysyessäsikin, että idea on huono. Ei päihteillä paranneta mitään, alkoholi on ihan oikeasti sopivaa vain pieninä määrinä juhlahetkinä, vaikka suomalaisen mielestä humaltuminen onkin kivaa ja rentouttavaa.
Olen samaa mieltä ryhmäterapioista: raskasta, jos dominoivat ihmiset vievät kaiken tilan. Asiasta riippuen vertaiskokemukset voivat kyllä olla avokkaitakin, itselleni siitä oli iloa masennuksesta toipuvien ryhmässä. Yksilöllisempi ja syvällisempi keskustelu sen sijaan on päästänyt syvälle oman "sielun" rakenteeseen ja olen ihme kyllä alkanut vihdoin ymmärtääkin itseäni kokonaisuutena. Käyn keskustelua kahden terapeutin vastaanotolla, tapaamme siis kolmestaan.
En osaa sanoa kuinka vahvasti malli periytyy, mutta tunnistan kyllä samoja piirteitä omasta äidistäni ja siskostani. Kyllä lapsuuskoti vaikuttaa valtavan moneen asiaan, mutta toisaalta sen kaiken ei tarvitse olla tuomio loppuelämäksi. Ei ole mitään käsikirjoitusta, jota on pakko toteuttaa väjäämättömästi. Tuo ilahduttaa kovasti, tiedän että voin muuttaa ajatuksiani ja toimintaani ihan itse. Kenestäkään muusta ei olekaan kyse. 3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en usko, että tämä menee yhtään mihinkään ilman terapiaa. Itselläni on ollut diagnoosi vuoden, mutta jo sitä ennen meni kolme vuotta uusiutuvan masennuksen takia määrätyssä terapiassa. Saatuani diagnoosin tajusin, että olin ollut oppikirjaesimerkki terapiaan mennessäni ja haitalliset käytösmallit, joita terapiassa olin oppinut käsittelemään, olivat kaikki häiriön nimeltä vaativa persoonallisuushäiriö tuntomerkkejä. Nykyään tunnistan ongelman, kun alan esimerkiksi ärsyyntyä ihmisten epäpätevyydestä, löysäilystä ja epätäydelllisesti tehdyistä asioista, ja saatan esimerkiksi jättää väittelyn kesken vaikka tiedän olevani oikeassa, jos vastapuoli ei kuuntele järkipuhetta. Jos on yhtään mitenkään mahdollista päästä sinne yksilöterapiaan vaikka ilman Kelaa, kannattaa sen eteen kyllä tehdä kaikki mahdollinen.
Minä en osaisi puhua ryhmässä. Ei yhden kunnan alueelta edes saa kasaan terapiaryhmän kokoista joukkoa obsessiivis-kompulsiivisia, ja muut tätä ei ymmärrä. Kakkonen onkin tästä erinomainen esimerkki.
Jouduin hoitoon, kun paloin loppuun oikeustieteellisessä 18-vuotiaana. Neljä vuotta hoidossa vaikean/keskivaikean kausittain uusiutuvan masennuksen ja yleisen ahdistuneisuushäiriön takia, ja sitten joku keksi että ai pirskatti, onkohan sillä joku muu ongelma kun hoidot ei toimi.
Periytymisestä ei kai tiedetä. Minun perheessäni tätä ei ainakaan ole kenelläkään. Sen sijaan isä oli järkyttävän ankara ja saattoi huutaa teinille vastaan sanomisesta useamman tunnin kun sille päälle sattui, ja äiti muisti korostaa ettei koskaan kannata tehdä mitään ellei tee sitä niin hyvin kuin osaa. Toisaalta, mulle tehtiin selväksi että on aivan sama miten hyvä olen kaikessa, se ei koskaan riitä, koska tulen naisena aina tarvitsemaan miehen "pitämään huolta, ruokkimaan ja vaatettamaan sinut". Kyllä mun vanhemmat kasvatti musta sen mikä musta tuli.
[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 17:50"]
Jos jokin tekemistyylisi tai suhtautumisesi ahdistaa, niin tee toisin, simple as that.
[/quote]
Siinä on kyllä yksi joka ei tajua asiasta yhtään mitään. Jos se olisi niin helppoa niin tuskin sanottaisiin persoonallisuuden HÄIRIÖKSI.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
esimerkiksi maltan olla korjaamatta kohtalotoverille, että "omata" on älyttömän huonoa suomea. Jossain toisessa ketjussa olisin varmasti sanonut.
8
Sama diagnoosi..Onko teillä muilla vaikeaa tunteiden ja niiden osoittamisen kanssa? Oletteko suhteessa? Tuntuu etten itse koskaan löydä ketään jota haluaisin katsella kovin pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse sain tuon diagnoosin 23-vuotiaana 15 vuotta sitten. Mielenkiintoista, että teitä muita tähän ketjuun vastanneita ahdistaa myös muiden epätäydellisyys. Minua ahdisti silloin ja myöhemminkin vain omat puutteeni. Koska koin olevani niin huono ihminen, minusta tuntui, että vain täydellisellä suorituksella pääsen lähellekään muiden ihmisten "tasoa".
Uskon, että oman häiriöni taustalla on hyvin älykäs suorittaja-äitini, joka sai aina "kohtauksia" lastensa ja työkavereidensa tyhmyydestä ja osaamattomuudesta. Useamman kerran kuulin, että aina hänen pitäisi olla tekemässä asiat, kun muut eivät osaa mitään. Koska olin jo valmiiksi herkkä lapsi, minulle jäi syvälle mennyt tunne siitä, etten oikeasti osaa mitään enkä ole minkään arvoinen muuna kuin täydellisenä.
[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 17:50"]
Hae tietoa googlesta ja lukuisista vanhoista ketjuista äläkä muodosta uutta! Kirjallisuuttakin aiheesta löytyy, jos vain kiinnostaa. Jos jokin tekemistyylisi tai suhtautumisesi ahdistaa, niin tee toisin, simple as that. Voimia, usko itseesi, kyllä sä pärjäät!:)
[/quote]
Mitäpä haittaa siitä on, jos muodostaa uuden tuoreen ketjun. Myös tuo toisen ongelman ja vieläpä ei niin pienen ongelman vähättely ärsyttää toden teolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 20:28"]
[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 17:50"]
Hae tietoa googlesta ja lukuisista vanhoista ketjuista äläkä muodosta uutta! Kirjallisuuttakin aiheesta löytyy, jos vain kiinnostaa. Jos jokin tekemistyylisi tai suhtautumisesi ahdistaa, niin tee toisin, simple as that. Voimia, usko itseesi, kyllä sä pärjäät!:)
[/quote]
Mitäpä haittaa siitä on, jos muodostaa uuden tuoreen ketjun. Myös tuo toisen ongelman ja vieläpä ei niin pienen ongelman vähättely ärsyttää toden teolla.
[/quote]
Varsinkin, kun tästä aiheesta ei edes ole kirjallisuutta. En ole ikinä löytänyt yhtä ainutta kirjaa. Kaikki haluaa parantaa narkkarit, parantaa alkoholistit, varsinkin parantaa narsistit mutta kukaan ei välit parantaa työnarkomaania.
[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 20:18"]
Sama diagnoosi..Onko teillä muilla vaikeaa tunteiden ja niiden osoittamisen kanssa? Oletteko suhteessa? Tuntuu etten itse koskaan löydä ketään jota haluaisin katsella kovin pitkään.
[/quote]
Minulla ei ole enää, kiitos terapian. Ennen sitä olin oikeasti jälkeenjäänyt, mitä tunteiden tunnistamiseen ja käsittelyyn tuli. Esimerkiksi 17-vuotiaana ihastuin, mutta en tajunnut että ihastuin. Olin sit kauhuissani, miksi mun pumppu hakkaa näin, miksi musta tuntuu tältä ja miksen osaa sanoa tolle mitään järkevää. Tajusin, että olen tästä sällistä kiinnostunut, mutta en silti sitä, miksi musta tuntui miltä tuntui.
En ole suhteessa. Ennen terapiaa suhteet ei ikinä toimineet, koska suorastaan hukutin poikaystävät ylenpalttiseen hemmotteluun. Tyyliin, jos poikaystävä oli tulossa meille viikonlopuksi, saatoin siivota, pyykätä, shoppailla sitä varten kolme ja puoli päivää. Olin opiskelija, mutta poikaystävälleni piti silti laittaa häränpihvejä.
Nyt tuntuu siltä että saattaisin saada suhteen onnistumaan, ja viimeisin ero oli mun ensimmäinen, joka ei johtunut omista päänsisäisistä ongelmista.
8
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epäilen että mulla on jonkinlainen persoonallisuushäiriö. Pelkään mokaamista, en uskalla tehdä mitään etten vaan epäonnistu/ole huono. En esim. uskalla suudella kun joskus lukioikäisenä yritin (todella yritin, olin lukenut netistä ohjeet etten epäonnistuisi) ja sitten poikaystävä ilmoitti että älä yritä liikaa.. sen jälkeen en oo oikein yrittänyt, jäi vaivaamaan. En halua tehdä mitään, missä epäonnistuisin. Vatvon virheitäni.
[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 23:13"]
Epäilen että mulla on jonkinlainen persoonallisuushäiriö. Pelkään mokaamista, en uskalla tehdä mitään etten vaan epäonnistu/ole huono. En esim. uskalla suudella kun joskus lukioikäisenä yritin (todella yritin, olin lukenut netistä ohjeet etten epäonnistuisi) ja sitten poikaystävä ilmoitti että älä yritä liikaa.. sen jälkeen en oo oikein yrittänyt, jäi vaivaamaan. En halua tehdä mitään, missä epäonnistuisin. Vatvon virheitäni.
[/quote]
Mä epäilen, että sulla on hirvittävän huono itseluottamus ja ehkä masennusta. Vaativan persoonallisuushäiriön keskeinen piirre on perfektionismi ja itse määritellyt, yleensä absurdit "riittävän hyvän" rajat, ei epäonnistumisen pelko.
Kannattaa mennä psykiatrille, jos epäilee itsellään jotain häiriötä.
Eikö perfektionismiin juuri liity se että jos ei tee jotain /oo jossain tarpeeksi hyvä (täydellinen) niin pelkää epäonnistuvansa.. että ei riitä itselleen eikä muille/on huono.. (kirjoitin ton suutelujutun)
Eikö perfektionismiin juuri liity se että jos ei tee jotain /oo jossain tarpeeksi hyvä (täydellinen) niin pelkää epäonnistuvansa.. että ei riitä itselleen eikä muille/on huono.. (kirjoitin ton suutelujutun)
[quote author="Vierailija" time="24.05.2014 klo 09:11"]
Eikö perfektionismiin juuri liity se että jos ei tee jotain /oo jossain tarpeeksi hyvä (täydellinen) niin pelkää epäonnistuvansa.. että ei riitä itselleen eikä muille/on huono.. (kirjoitin ton suutelujutun)
[/quote]
Mä en melkein koskaan pelkää epäonnistuvani, teen kuitenkin asiat paremmin kuin muut. Itse asiassa mulla ei juurikaan käy epäonnistumisen mahdollisuus mielessä, ja koska oon niin järjestelmällinen ja pikkutarkka, en epäonnistu juurikaan missään. Käsittääkseni tämä on tyypillinen ocpd:n ajattelumalli.
Mutta hei en mä voi sua täällä nettipalstalla diagnosoida. Sanon vaan että ei, en usko että sulla on vaativa persoonallisuushäiriö ainakaan, mutta joku ongelma kyllä. Mee lääkäriin.
Vituttaa ihmiset jotka diagnosoi itseään ja sitten kulkee ympäriinsä sanoen että heillä on se ja se. Ihan niin kuin ei olisi olemassa saati tarvittaisi kuuden vuoden yliopistokoulutus, jotta opittaisiin diagnosoimaan sairaudet.
Täällä vaativan personallisuushäiriö diagnoosin kanssa elävä. Vastaan tuohon tunteiden näyttämiseen. Minulla on ollut hyvin haastavaa edes tunnistaa tunteita, saati osoittaa niitä. Pikku hiljaa olen siinä kehittynyt ja nyt 40-vuotiaana koen olevani tälläkin saralla varsin keskiverto. Parisuhdetta minulla ei ole eron jälkeen ollut, naimisissa olin 12vuotta-ystäväpohjalta. Epäonnistumisen pelko minulla on jäätävä ja olen äärimmäisen vaativa itseäni kohtaan vieläkin vaikka jonkinasteista lempeyttä ja ymmärrystä olen itseäni kohtaan rakentanut. Paikoitellen olen myös muita ihmisiä kohtaan hyvin vaativa. En voi sietää vastuuttomuutta ja ammattitaidottomuutta-koen olevani usein varsinainen moraalinvartija ja vastuuttaja. Tästä syystä aluksi oli myös vaikeaa luoda asiakassuhdetta hoitotahoon. Itselläni vaativan härön lisäksi epävakaa sekä myös 2-suuntainen. Että diagnoosia riittää. Kuitenkin näkisin, että näin keski-ikäisenä elän kohtuullisen vakaata ja hyvää elämää. Olen oppinut muokkaamaan elämästäni sellaisen, että selviän siitä. Niin ja alkoholin jätin kokonaan pois, se vain pahensi mieltäni ja aiheutti riitatilanteita ja väärinymmärryksiä.
Hae tietoa googlesta ja lukuisista vanhoista ketjuista äläkä muodosta uutta! Kirjallisuuttakin aiheesta löytyy, jos vain kiinnostaa. Jos jokin tekemistyylisi tai suhtautumisesi ahdistaa, niin tee toisin, simple as that. Voimia, usko itseesi, kyllä sä pärjäät!:)