Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun puolison vanhemmalla on huomiohakuinen persoonallisuushäiriö – kokemuksia?
21.12.2020 |
Tämä keskusteli liippaa hyvin läheltä palstan pitkää ketjua ”Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?” mutta siinä puhutaan muistakin samaan suuntaan vaikuttavista ongelmista, en halunnut viedä sitä sivuraiteille.
Onko kellään kokemusta tilanteesta, jossa puolison vanhemmalla on huomiohakuinen persoonallisuushäiriö? Miten toimitte asian kanssa? Onko asia ollut mahdollista käsitellä puolison kanssa, ja millainen prosessi sen läpikäynti on ollut?
Omalla kohdalla alan olla varma, että anoppi, lastemme isoäiti, sairastaa tätä persoonallisuushäiriötä. Virallista diagnoosia ei tietenkään ole ja sen toki voi tehdä vain ammattilainen henkilön itsensä aloitteesta, joten tuskin tulee ikinä tapahtumaan.
Anopin käytös on hyvin erikoista. Olin suhteen alkuaikoina aivan puulla päähän lyöty jokaisen vuorovaikutustilanteen jälkeen. Hänen yleinen olemuksensa on kuin olisi teatterissa näyttelemässä aurinkoisen elegantin rouvan roolia. Hän poseeraa jatkuvasti ja puhuu aina valikoidulla nuotilla. Hän käyttäytyy kuin olisimme rakkaimmat, tärkeimmät ystävät ikinä, pitkine halauksineen ja poskisuudelmineen. Hän puhuu aina vain itsestään, ja minkä tahansa asian hän pystyy kääntämään nopeasti itseensä. Hän pyrkii estotta vaikuttamaan siihen, miten muut toimivat – eikä edes mitenkään hienovaraisesti. Esimerkiksi, kun hän kerran oli mukana piipahtaessamme minun kavereillani, kun heillä oli pienten puutarhajuhlien valmistelut menossa, anoppi täräytti heille että ”teidän täytyy kutsua minutkin” eikä mitenkään vitsillä. Hän oli jo mielessään 15 minuutin aikana kohonnut näiden itselleen tuntemattomien ihmisten ylimmäksi ystäväksi.
Tuo osan käytöksestä voisi antaa mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Sitten on kuitenkin myös se toinen puoli. Anoppi näkee asian niin, että meidän perheemme on vastuussa hänen onnellisuudestaan. Jos hän on yksinäinen, se on meidän vikamme – meidän pitäisi tuottaa hänelle seuraa ja huomiota. Käytännössä asia on kuitenkin niin, että noin raskaan ihmisen kanssa kukaan ei jaksa olla säännöllisesti tekemisissä, siksi hänellä ei ystäviä olekaan.
Kaikki juhlat, lomat, syntymäpäivät, juhannukset ja etenkin joulut ovat lähtökohtaisesti pilalla anopin käytöksen takia. Hän haluaa viettää nuo kaikki meidän kanssamme, piste. Ja hän haluaa silloin olla huomion keskipiste jatkuvasti, piste. Kun tulee juhlapäivä ja ollaan kaikki koolla, ja huomio ajautuu hetkeksi pois anopista, hän vetäisee jostakin tikusta järkyttävän marttyyriesityksen ja säntää ulos kyyneleet poskillaan. Sitä saadaan sitten loppujuhlat selvitellä. Silloin anoppi kikattaa onnellisena kuin pikkulapsi, saatuaan vihdoinkin kaikki katseet itseensä. Siksi on alettu säännöstellä näitä tilanteita minun toiveestani. Kun hänelle selviää, että on jäämässä ulos vaikkapa ydinperheen kesken vietettäviltä nimipäiviltä, hän soittelee miehelleni aamusta iltaan itkuisia puheluja syyllistäen ja piinaten. Mieheni kokee olevansa kahden tulen välissä – minun ja äitinsä.
Elämämme jokainen iso tapahtuma on tähän mennessä saanut mustan varjon miehen äidin sekoilusta. Lapsen syntymät, häät, kaikki. Jos anoppi ei ole paikan päällä, hän tulee lankoja pitkin päälle ja pilaa tunnelman yhtä kaikki. Keskusteleminen hänen kanssaan on mahdotonta – hänen muistikuviensa mukaan me olemme kaikki tosiaankin aivan ylimpiä ja rakkaimpia läheisiä sukulaisia, meillä on aivan ihanaa yhdessä, kuten kaikilla hänen muillakin mielikuvitusystävillään. (1/2)
Kommentit (13)
Lähdet vaikka kävelylle tai jotain muuta kun anoppi tulee kylään. Toiset vaan jaksaa ymmärtää enemmän muita ihmisiä, vaikka se ei heillekään olisi aina miellyttävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh, aikamoista! Minä taidan olla anoppisi kaltainen, koska käännän asiat itseeni hyvin helposti. Mutta minuun tehoaa, kun saan suoraa palautetta lapsiltani ja puolisolta. Sitten pysyn taas jonkin aikaa nahoissani.
Tuossa varmasti on takana ihan hyviä asioita, rakkautta teihin ja välittämistä, mutta hän ilmaisee ne niin rasittavilla tavoilla.
Kyllä tuo kuullostaa miehen napanuoran katkaisun puutteelta, ei anopin käytös, mutta se, että te jotenkin raportoitte asioistanne anopille. Ja toimitte anopin pillin mukaan kuitenkin jollain tasolla.
Jos ette päästä anoppia yllätysvierailuille, niin miten se nyt sitten vaikuttaa muiden vierailuihin, ei oikeasti mitenkään. Jos tulee jossain esille, voitte sanoa vain, että käytännöt ovat eri tilanteissa erilaiset.
Ydin on siinä, että miehen pitää kestää äitinsä pahaa mieltä ja olla tilittämättä koko elämäänsä hänelle. Se ei poissulje sitä, etteikö voi olla tekemisissä ja toimia ystävällisesti. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän.
Ja kun anoppi tekee numeron jostain, sanotte ystävällisesti, että jos hän kokee tilanteen hankalaksi, hän voi lähteä pois ja voitte tavata toisen kerran. Ja sitten olette keskenänne ihan normaalisti ja jatkatte sitä mitä olitte tekemässä anopin draamailusta huolimatta.
Noilla anoppi joko korjaa käytöstään tai lähtee pois, molempi parempi kuin nykyinen tilanne.
Tuttua.
Vähän käsittämätöntä on se miten sokea mies on sille, että äitinsä ohjailee hänen elämäänsä.
Mutta mieshän ei ole koskaan kasvanut normaalissa kaavuympäristössä, joten ei hän tiedä paremmasta.
En ole ennen lukenut tuosta persoonallisuustyypistä, mutta kuulostaa myös melko narsistiselta ja läheisriippuvaiselta. Miehesi ei ole päässyt kasvamaan ja katkaisemaan napanuoraansa, ja on mahdollista ettei hän siihen koskaan kykenekään. Ero voi tulla eteen myöhemmin, kun mittasi alkaa tulemaan täyteen.
Mun ex-mies oli hyvin narsistinen samoin kuin äitinsä. Kun erottiin (ex löysi uuden ja lähti) oli ihanaa, katkaisin välini välittömästi sekä exään että myös anoppiin. Mikä vapauden tunne. Tuntui kuin olisin herännyt kuolleista.
Tosin ero otti kyllä tosi koville ja jouduin 3 lapsen totaali-yksinhuoltajaksi. Äitinsä paapoma pikkunarsisti ei kyennyt ajattelemaan lapsiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osutte naulan kantaan siinä, että voisimme auttaa ongelmaa omalta osaltamme paljon, jos tiedostettaisiin että miehen äidille joudutaan pitämään omia sääntöjä, koska hänellä ei ole itselleen mitään rajoja. Mutta juuri se asia pitäisi päästä keskustelemaan auki.
Itse en tosiaankaan raportoi anopille mitään. Mieskään ei (enää, huom.) suostu raportoimaan hänelle tarkkaan päiväkohtaisesti että mitä on tehty ja ketä tavattu. Mutta jos äitinsä soittaa kun ollaan vaikka kylässä, hän vastaa eikä tietysti valehtele että ollaan kotona, ja sitten alkaa se tilille vaatiminen, että miten olette kylässä jos ette ole tännekään tulleet?!?! Ja tästä selvitäkseen mies sitten on alkanut noudattaa näitä sääntöjä, että ei voida tavata ketään jos ei kerran tavata anoppiakaan.
Huh, kuulostaapa ahdistavalta kun kirjoitan sen näin auki. Ja tämä tosiaan on hiertänyt elämäämme jo vuosikaudet. Anoppi tosiaan soittelee pitkin päivää, ja jos heti ei vastata, hän soittaa vaikka 30 kertaa peräkkäin. Mies menee tästä niin paniikkiin, että päivystää puhelintaan jatkuvasti että saa varmasti puhelut kiinni. Lähettelee myös minullekin sähköpostia työosoitteeseeni useita kertoja viikossa. Vihjaili jo ihan ensi tapaamisilla, että se on sitten hyvin epäkohteliasta, jos kirjeeseen ei vastata - petasi tietysti asetelmaa, että minunkin olisi hyökättävä vastaamaan hänelle heti kun inbox kolahtaa, kuten poikansa tekee.
Jos olen ymmärtänyt oikein, niin narsistinen ja huomiohakuinen persoonallisuushäiriö näyttäytyvät aika samanlaisina joskus, mutta ensimmäiset eivät kykene empatiaan toisin kuin jälkimmäiset. Ja jälkimmäisillä on taipumus masennusoireisiin sisäisen tyhjyytensä vuoksi, kun taas ensimmäisillä on hyvinkin korkea käsitys itsestään. Huomiohakuiset kaipaavat jatkuvaa tukea ja huomiota ympäriltään, narsistit ihailua. Huomiohakuisille kielteinenkin huomio on tyhjää parempi, siitä jatkuva draama.
Se iso ongelma on nyt tosiaan se, että mies kuvittelee, että tämä heidän äiti-poika-suhteensa on normaali. Siihen hän peilaa koko muuta elämäänsä. Mieheni on ihan koko elämänsä toiminut pakosta äidilleen huomion lähteenä, näyttelyesineenä, palveluspoikana, kuuntelijana ja olkapäänä. Hänen äitinsä on pikkulapsesta asti manipuloinut mieheni uskomaan, että jokaisen lapsen velvollisuus huolehtia äitirukastaan juuri näin. Mitään itseisarvoa ei lapsella ole, arvo tulee vain äidin toiveiden täyttämisestä ja on joka päivä ja tunti uudelleen ansaittava.
Ai niin, anoppi myös olettaa, että kun hän ei pysty enää asumaan kotona, poikansa jää pois töistä ja ottaa hänet luokseen, koska on jokaisen hyvän lapsen velvollisuus. Olen miettinyt pääni puhki, miten lähteä tätä vyyhtiä purkamaan horjuttamatta meidän suhdettamme, mutta en keksi, miten teen sen. -AP
Sanoisin suoraan, että työsähköpostiin ei saa ottaa yhteyttä, että se on kiellettyä.
Asettakaa tiukat rajat. Jättäkää vastaamatta, jos soittaa monta kertaa. Älkää itse luistako rajoista, vaan olkaa johdonmukaisia. Puhelinnumero mustalle listalle, jos soittelee jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huoh että ahdistaa. Täällä käynnissä jo toista tuntia videokuulustelu Skypen kautta. Huomionhakuinen anoppi on yön yli miettinyt lapsenne saamia lahjoja ja vetää kilareita siitä, että toiselta isoäidiltä on hänen mielestään kalliimpi (eli parempi) lahja, mistä tuntee huonommuutta, ja lisäksi suosikkilahjaksi muodostui minun hankkimani lelu. Nyt anoppi vaatii, että hän maksaa lelun hinnan minulle, jotta se suosikkilahja olisikin sitten ikään kuin häneltä. Ja sitten pitäisi keksiä vielä jotain muuta, että hänen lahjansa olisi arvokkain.
En hittosoikoon enää kestä. Olen saunaa pesemässä, mies kuuntelee äitinsä myllytystä, lapset leikkivät yksin lahjoillaan. Jouluaattona oli anoppishow, tänään on anoppishow. Joulurauha tiessään, vaikka anoppi ei ole edes paikalla.
Aamu alkoi sillä, kuntyösähköpostiin kilahti viesti: ”kiitos että ajattelitte minua jouluna ja sentään soititte”. En pysty kuulemaan tuossa mitään muuta kuin arvostelua siitä, että jotain muuta olisi odotettu, en tosin tiedä mitä, ei oikein kiinnostakaan. Miehen mielestä viesti on vain tarkoitettu ystävälliseksi kiitokseksi.
Illalla videopuhelussa anoppi arvosteli minut perinteiseen tyyliinsä: olet laihtunut, ihan selvästi, kyllä niin näyttää paremmalta! (En ole, olen lihonut, tuskin kuitenkaan siitä ruudulta näkee) Tuo muiden ulkonäön sorkkiminen ja oman runkonsa vertailu joka välissä on suosikkipuuhaa hänelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aamu alkoi sillä, kuntyösähköpostiin kilahti viesti: ”kiitos että ajattelitte minua jouluna ja sentään soititte”. En pysty kuulemaan tuossa mitään muuta kuin arvostelua siitä, että jotain muuta olisi odotettu, en tosin tiedä mitä, ei oikein kiinnostakaan. Miehen mielestä viesti on vain tarkoitettu ystävälliseksi kiitokseksi.
Illalla videopuhelussa anoppi arvosteli minut perinteiseen tyyliinsä: olet laihtunut, ihan selvästi, kyllä niin näyttää paremmalta! (En ole, olen lihonut, tuskin kuitenkaan siitä ruudulta näkee) Tuo muiden ulkonäön sorkkiminen ja oman runkonsa vertailu joka välissä on suosikkipuuhaa hänelle.
Kuulostaa äidiltäni. Kun soitan hänelle, tasan säännöllisesti päivälleen kahden viikon välein, tämä ei ole hänen mielestään toki tarpeeksi usein hänen mielestään, vastaa hänen puheluun sillä tavalla: ”olenpas valtavan iloisedti Yllättynyt kun soitat”-äänellä! Aina!
Hän ei itse voi soittaa minulle koska ”lasten kuuluu soittaa”. Joten minä jatkan soittamista tasan sen verran kuin soitan. Hön on tsdan tyytymätön ja tasan piilovittulee. Aivan älyttömän ärsyttävää.
noita huomionhakuisia, ehkä narsistisia ihmisiä on vaikea kestää, eivät tule paraneen tästä persoonallisuus häiriöstä. esim.juhlat voi järjestää niin, ettei kutsu kaikkia ihmisiä samana päivänä. tälläisen rasittavan huomiohakuisen, voi kutsua eri päivänä kuin muut ,koska järjestää shown aina.
huomion hakuisen voi tavata myös esim.muualla kuin kotona, vaikka kaupungil kahvilas tms. jossa enemmän virikettä, niin huomionhakuinen voi nauttia huomiosta esim.ohikulkijoiden tms.
perhe ja ystävät usein tottuneet ja turtuneet käytökseen, eivät jaksa enää vastustaa vaan ovat hiljaa ettei huomionhakuinen eskaloi käytöstään.
yksi tapa on myös jättää huomiotta, jos käyttäytyy huonosti,jos lähtee kiukutteleen ei kannata lepytellä tai lähteä perään. antaa joskus olla käytöksen seurauksien kanssa yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viime vuosina olen tutustunut kahteenkin samantyyppiseen persoonaan.
Nainen, joka oli naimisissa sivistyssuvun hyvässä asemassa olevan miehen kanssa. Vain paras oli naiselle kyllin hyvää. Mies oli fiksu ja miellyttävä.
Mies otti ja kuoli. En ole naista sen koommin nähnyt, ehkä se eläke ei enää riitä rouvan reippaaseen rahankäyttöön?
Sitten on mies, joka on naimisissa fiksun, hiljaisen naisen kanssa. Miehellä on ollut hyvä asema, nyt on eläkkeellä ja se lienee vaikea hyväksyä. Mies "tuntee" kaikki silmäätekevät, mies "tietää" kaiken kaikesta. Nykyinen vaimo on numero 3 tai 4, edelliset ovat kai lähteneet pakoon besserwisseriä?
Alue: Aihe vapaa
Eli tilanne anopin suhteen on mikä on, ja tuskin enää ikäihmisellä on menossa muuhun suuntaan kuin huonompaan. Kysynkin nyt, että miten ottaa asia puheeksi miehen kanssa? Rajojen vetäminen on anopin suuntaan ollut todella vaikeaa, ja siitä on seurannut muita ikäviä asioita: jos anoppi ei ole tervetullut yllätyskylään, silloin kukaan muukaan isovanhempi ei saa poiketa ohikulkumatkalla (vaikka kukaan noista muista ei tuppaudukaan sisälle ja ala vaatia seuranpitoa iltamyöhälle saakka). Jos ei ole aikaa mennä anopille kahville tänä viikonloppuna, ei tietenkään sovi käydä kavereillakaan. Jos anopin Lidlin alekorista haalimia rojuja ei oteta kiitoksella vastaan, ei voida vastaanottaa isotädin ajatuksella neulomia villasukkiakaan. Kyllä, näistä asioista joudutaan raportoimaan. Aletaan olla siinä pisteessä, että pitäisi päästä puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä.
Miehelle olisi varmaan iso helpotus, jos voisi käsittää että kaikki se piina hänen äitinsä suunnasta johtuu sairaudesta. Toisaalta, monet mieheni omat erikoisuudet liittyvät varmasti siihen, että hän on kasvanut epäterveessä ympäristössä. Mies tietysti välittää äidistään kovasti, ja häneen kohdistuva arvostelu on aina ollut miehelle vaikea paikka. Ajattelin suhteen alussa, että miehellä on edessään ”vain” tavallinen napanuoran katkaisu, mutta nyt ymmärrän, että anopin rautakourasta irtautuminen on huomattavasti isompi juttu. En myöskään haluaisi ottaa tässä itselleni sitä demonin roolia. En minä kaikesta huolimatta anoppia vihaa, mutta loppukädessä minun velvollisuuteni on huolehtia, että omille lapsilleni ei lankea taakkaa vastata aikuisten ihmisten tunteista.
Kokemuksia, vertaistukea? (2/2)