Onko täällä ihmisiä, joilla

[quote author="Vierailija" time="16.05.2014 klo 02:56"]

Onko täällä ihmisiä, joilla on oikeasti surullisia / järkyttäviä tarinoita elämästä, joko omasta tai läheisten?

[/quote]

Käväseppä lukemassa Viipaleita -blogia. http://www.viipaleita.net/blog/satu/

Siltä on kuollut mies (tais olla sillon 7 pientä lastakin heillä), lapsenlapsi, jota hoiti päivittäin ja nyt tekee itse tuskallista kuolemaa syöpään!

Kahdella tuttavallani on esikoinen kuollut liikenneonnettomuudessa. Todella kauheaa ja surullista. :(

On.

Tragedioita on niin monenlaisia. Ja kyllä, tunnen kovan kohtalon ihmisiä ja itselläkin on jokunen kannettavana.

On elämätöntä elämää, kuolemaa, hylkäämistä, väkivaltaa, laiminlyöntiä, välinpitämättömyyttä, julmuutta.

Jotkut selviää hyvin, jotkut ei. Mutta aika harva, jos kukaan elämästään kolhuitta selviää..

On.

[quote author="Vierailija" time="16.05.2014 klo 04:42"]

[quote author="Vierailija" time="16.05.2014 klo 02:56"]

Onko täällä ihmisiä, joilla on oikeasti surullisia / järkyttäviä tarinoita elämästä, joko omasta tai läheisten?

[/quote]

Kuoli muuten omakin lapsi.

Käväseppä lukemassa Viipaleita -blogia. http://www.viipaleita.net/blog/satu/

Siltä on kuollut mies (tais olla sillon 7 pientä lastakin heillä), lapsenlapsi, jota hoiti päivittäin ja nyt tekee itse tuskallista kuolemaa syöpään!

[/quote]

On.

Hei, on. Ei mitään jännää tai kahehdittavaa olla syöpäsairas ja kuolemassa siihen. Jos sulla kaikki ok tai lähes hhvin. Nauti siitä. Älä mieti joutavia.

- Aviomieheni kuoli syöpään kun olin 32 ja meillä oli 2 pientä lasta. Kamalinta on, että miehen syöpä olisi voinut olla lääketieteen keinoin parannettavissa, mutta hän kieltäytyi hoidoista ja uskoi että Jumala ihmeparantaa. 

- Sairastuin itse miehen kuoleman seurauksena masennukseen ja ahdistuneisuuteen niin etten pystynyt huolehtimaan lapsista

[quote author="Vierailija" time="16.05.2014 klo 14:26"]

- Aviomieheni kuoli syöpään kun olin 32 ja meillä oli 2 pientä lasta. Kamalinta on, että miehen syöpä olisi voinut olla lääketieteen keinoin parannettavissa, mutta hän kieltäytyi hoidoista ja uskoi että Jumala ihmeparantaa. 

- Sairastuin itse miehen kuoleman seurauksena masennukseen ja ahdistuneisuuteen niin etten pystynyt huolehtimaan lapsista

[/quote]

Voimia teidän perheelle. En siis kysynyt siksi, että olisi hienoa mässäillä toisten kurjuudella. Tuntuu vaan, ettei omassa lähipiirissä ihmiset ikinä uskalla puhua kipeistä asioista ääneen.

ap

En tiedä onko tämä surullinen tarina, mutta omani tämä on.

Lapsuuteni vietin osaksi turvakodeissa, osaksi kotona. Isä oli alkoholisti, eikä kotona ollut aina turvallinen olla. Aina sai pelätä, ettei ärsytä isää millään tavalla, tai herätä tätä krapulassa. Meitä lapsia isä ei koskaan lyönyt, mutta äidin se hakkasi välillä pahaankin kuntoon. Useammankin kerran. Menen vieläkin paniikkiin joka kerta, kun kuulen ambulanssin äänen.

Olin ala-asteen viimeisimmillä luokilla, kun ystäväni ja ainoa kaverini menehtyi tapaturmaisesti. Olimme tutustuneet eskarissa, ja olleet siitä asti erottamattomat. Sitten, ihan hetkessä, kaverini oli poissa. Olin aina se hiljainen lapsi, mutta tämän jälkeen eristäydyin kokonaan. Masennuin yksitoistavuotiaana, aloin viiltelemään kaksitoistavuotiaana. Kenenkään tietämättä.

Kolmetoistavuotiaana ihminen ketä luulin ystäväkseni, ensimmäinen ihminen kenet uskalsin päästää lähelleni vuosiin, raiskasi minut. Tästä en ole kertonut kenellekkään, en voi. Käyn psykologilla viikottain, mutta tästä en pysty kertomaan. Liian kipeä asia. Eristäydyin, jos mahdollista, tämän jälkeen vielä enemmän.

Minua alettiin kiusaamaan heti yläasteelle siirryttyäni. Ainoa kaverini oli menehtynyt alle vuotta aijemmin, olin ihan yksin, hiljainen oppilas ja itkin usein, koska olin vieläkin sekaisin kaverini menetyksestä. Täydellinen kiusaajien kohde. Nävimistä, juoruilua, tavaroiden varastamista ja ryhmän ulkopuolelle jättämistä. Tein kaikki ryhmätyöt yksin, mutta se kävi minulle. Kukaan ei koskaan halunnut tehdä kanssani tunnilla mitään, ei edes opettajan käskystä huolimatta.

Neljätoistavuotiaana yritin ensimmäistä kertaa itsemurhaa. Kirjoitin itsemurhakirjeitä, keräilin lääkkeitä, viiltelin. Halusin kuolla. Halusin pois. En onnistunut.

Olin vajaa viisitoistavuotias, kun tutustuin uuteen ihmiseen. Tästä ihmisestä tuli minulle todella tärkeä elämässäni, vaikken uskonut voivani päästää ketään lähelleni. Ikinä. Poika silti jaksoi pitää yhteyttä minuun ja kuunnella kaikki huoleni. Hän sai minut hakemaan apua, jota en olisi ilman häntä uskaltanut pyytää. Sain masennuslääkkeet ja diagnoosin, joka tuli melkein viisi vuotta myöhässä, mutta tuli silti. Muutin lastenkotiin. Asiat alkoivat muuttua parempaan suuntaan. Vaihdoin koulua, tutustuin uusiin ihmisiin ja sain pari kaveria. Rakastuin, tähän pelastajapoikaani, ja aloimme seurustella.

Nyt olen 17-vuotias nuori neiti, asun yhä lastenkodissa, seurustelen yhä saman pojan kanssa ja suunnitelmissa olisi muuttaa loppukesästä omaan asuntoon. Vielä pari vuotta sitten en olisi uskonut selviäväni tästä kaikesta, mutta minä todella selvisin :)

On, ja kerron tähän vain pääpiirteittäin. Tunnistakoon joku, jos tunnistaa. 

Jouduin lastenkotiin puolivuotiaana ja elin siellä puolitoista vuotta elämästäni. Jouduin adoptoiduksi perheeseen, jossa äidistä tuli narsisti alkoholisti. Elin tunnekylmässä ympäristössä, jossa kukaan ei ottanut syliin eikä välittänyt tunteistani. Ulkoiset puitteet ok, henkiset ei ollenkaan. En pärjännyt koulussa, ja minua kiusattiin läpi peruskoulun. Kun adoptiovanhempani erosivat, molemmat löysivät uudet puolisot ja uusilla puolisoilla oli lapsia. Minä olin ylimääräinen molemmissa perheissä. Minusta huolta joten kuten pitänyt mummo kuoli sinä syksynä, kun muutin pois kotoa. Olin tuolloin 16-vuotias. 

Adoptiosuku ei minua hyväksynyt, eikä minulla kymmeneen vuoteen ollut ketään. Sairastin masennusta ja paniikkihäiriöitä ja asuin yksin pienessä yksiössä toivoen, että joskus vielä löytäisin ihmisiä jotka hyväksyisivät minut sellaisena kuin olen. 

Odotan edelleen.