Ystävistä.

Mulla ei niitä liiemmin ole. Muutama vain. Heistäkin olen etääntynyt.

Paras ystäväni, jonka olen tuntenut vuosikausia, on tullut yhä etäisemmäksi. Jotenkin musta tuntuu, että kaikesta yhteisestä huolimatta hän ei vaan koskaan tule ymmärtämään minua. Hän on ollut ystäväni niin ilossa kuin surussa, josta olen kiitollinen. Mutta kun joskus hän on niin ehdoton mielipiteissään ja muutenkin hänen kanssaan on rasittava olla, kun hän ei ymmärrä. Mun pitää vaan olla samaa mieltä ja olla välittämättä mistään, mitä hän laukoo. Hän taas kestää mua, vaikka olen tällainen huithapeli ja lahopää.

Mutta ollaanko me toistemme kavereita vain siksi, että kukaan muu ei kestä meitä? :( Ihan kuin me oltaisiin kavereita vikojen takia, eikä vioista huolimatta. Jos mä sanoisin suorat sanat kaverille ja kertoisin oikeat mielipiteeni, ei hän haluaisi enää ikinä olla lähelläkään mua, koska en ole samaa mieltä hänen kanssaan. Ja jos ystäväni haluaisi, voisi hän vaan sanoa mulle, että "en mä jaksa kun sä aina unohdat kaiken. Etkö sä välitä mistään?" Kuitenkin hän kestää ja mäkin kestän, mutta miksi?

Toinen kaverini taas... hän on aina jotenkin etäinen. Ihan kuin ei haluaisi tai kokisi tarvetta tutustua enempää. Mä taas nimenomaan haluaisin tutustua enemmän. Kaiken lisäksi mietin, pitääkö hän mua huonona äitinä, kun hän itse on niin uppoutunut äitiyteen ja näyttää tekevän kaiken aina niin hyvin. Hänen seurassaan mulle tulee toisaalta huono äiti -olo ja toisaalta tylsistyminen siihen, että nykyään me ollaan "vaan äitejä". Kyllä mä haluaisin olla muutakin, mutta siihen se aina menee, että keskustellaan lapsista jne.

Sitten on kolmas kaverini. Hän on mies ja minä nainen ja siinä se sitten olikin. Toisaalta olisi niin kiva olla kaveri, mutta se näyttää olevan vähän vaikeaa molemmille. Käytännössä nähdään harvoin, silloin on oikein mukavaa, mutta sitten taas ollaan kauan aikaa ilman mitään kontaktia. Kuitenkin ollaan jo tunnettu monta vuotta ja oltu kavereita. Että voikin olla vaikeaa...

Sitten mulla on mun rakas avopuolisoni. Hänen kanssaan ollaan hyviä ystäviä ja mulla synkkaa hänen kanssaan parhaiten yhteen verrattuna kehenkään muuhun. Mutta kun meilläkin on ongelmia. Eikä siinä mitään, ongelmiahan tulee, mutta kun hän on niin helvetin itsepäinen. Mähän voisin taas kerran antaa periksi, kuten olen tehnyt kaikkien muiden kanssa, mutta en mä enää jaksa. Mä haluan olla hyväksytty mielipiteineni, vaikka ne olisikin erilaisia kuin muilla. Tämä mies vaan (kuten paras ystävänikin) mitätöi mun mielipiteet ja esittää omansa totuutena. Aivan kuten mulla ei olisi ollenkaan väliä. Asia vaan tehdään hänen tavallaan ja sillä selvä. Mä niin vihaan vihaan vihaan tuollaista käytöstä. Kävis mieluummin vaikka panemassa muita, kunhan ei mitätöi mua ja ole välinpitämätön.

Että semmosta. Voi kun mulla olisi kaveri joka ymmärtää mua tai edes hyväksyy, vaikkei olisikaan samaa mieltä.