Olitko lapsena murehtija, joka oli jatkuvasti huolissaan kaikesta mahdollisesta ja yritti varmistaa, että kaikilla on hyvä mieli?

Se olin minä. Ja nyt olen lopettanut. Elämäni on paljon mukavampaa. En enää anna muiden sanella mitä teen ja miksi. Koska en ole lapsesta oppinut itsekkääksi, otan sen nyt takaisin.

53v nainen (nykynuorten termein Karen)

Minä vanhimpana lapsena olin, taitaa olla tyypillinen piirre esikoisille tuo murehtiminen. Kympin tyttö koulussa, joka ei kestänyt konflikteja ja kotona vanhemmat tappeli jatkuvasti, niin jonkinlaisena defenssinä yritti ylläpitää sellaista tekoiloista näytelmää pikkusisarukselle. Välttelen edelleen riitoja ja hankalia tilanteita viimeiseen asti, en kestä yhtään huutamista (minkä takia olen itse se kaikista huonoin riitelijätyyppi, kun vetäydyn mököttämään omiin oloihin) ja tämä aiheuttaa välillä ongelmia, kun en halua monessa tilanteessa sanoa mielipidettäni, jos se on päinvastainen.

Olin. Olen sisaruksistamme nuorin. Ja olen huolehtija edelleen.

Tuollaisia lapsia on perheissä, joissa on ongelmia. Lapsi "haistaa" ilmapiirin. Kuulin äitini äänensävystä millainen päivä on tulossa.

Joo. Kotona oli tosi kireä ja stressaava tunnelma. Välillä painuin metsään itkemään. Olen esikoinen.

Kyllä. Esikoinen olen, kolme pienempää. Huolehtiva jo pienenä. Tein paljon varasuunnitelmia, jos ja kun asia menee pieleen. Aistin edelleen liian hyvin ihmisistä asioita ja tunnetiloja. Samoin huoneen tunnelmaa, heti on selvää.

Olen ollut ja olen yhä. Kun on kasvanut kovan stressin keskellä, niin aikuisenakin ajautuu äkkiä paniikkiin, jos jokin asia vaikuttaa olevan menossa metsään. Toimintakyky on silti melko hyvä, koska ikinä ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin vain toimia, oli olo miten kamala tahansa.

En, serkkuni oli. Hän oli perheensä keskimmäinen, ainoa tyttö tosin. Erittäin kohtelias ja aina auttamassa, asetti muut edelle, joskus vähän liikaakin. Hänen kanssaan sitä viimeistä kakkupalaa olisi puolitettu ikuisuuksiin, veljensä söi sen kursailematta loppuun sitten.

Aikusena mielestäni ihan pidetty ja hyvin pärjännyt ihminen.

Tää on just minä. Ei toivottu vahinkolapsi,synt.63. Nuoret avioliittoon painostetut vanhemmat tappeli jatkuvasti. Muistan sen hädän ja huolen kun äiti itki vessassa. Kyselin itkun syytä 3-vuotiaana. Ja siihen helvettiin syntyi vielä pikkuveli. Olin koko lapsuuden totinen ja hymytön. Pyrin miellyttämään kaikkia ja välttelin riitatilanteita. Olen edelleen mieluummin yksin ja välttelen sosiaalisia kontakteja.

En lapsena, mutta olin sellainen ensimmäisessä avioliitossani.

Vierailija kirjoitti:

Tuollaisia lapsia on perheissä, joissa on ongelmia. Lapsi "haistaa" ilmapiirin. Kuulin äitini äänensävystä millainen päivä on tulossa.

Näin minullakin. Askeleista, äänensävystä tai vaikka siitä, miten äiti avasi oven, pystyin päättelemään, onko tulossa kurja päivä. Kärsin näistä yliaktiivisista tunnetuntosarvista monta vuosikymmentä. Nyt lähemmäs 50v ja olen oppinut irrottautumaan tuosta ajattelumaailmasta. Se oli hyvin ahdistavaa.