Mun äiti on kuolemassa alzheimerintautiin.

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 20:05"]

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 20:01"]

Ei saa, sen hän on kieltänyt hoitotahdossaan. Hän pystyy nelemään muutaman kulauksen nestettä. Häntä yritetään edelleen syöttää, mutta hän vain imeskelee ruokaa, ei niele. Sylkee pois. t. 16

[/quote]

Käsittääkseni alzheimer-potilaita ei letkuruokita, vaikka hoitotestamenttia ei olisikaan. Mutta ihmeen kauan omaisesi on sinnitellyt, ilman ruokaa kestää pitkään, mutta nestehukka vie yleensä viimeistään viikossa.

[/quote]

Hoitajat sanovat, että hän on ihmeen pirteä, kun ottaa huomioon, ettei hän käytännössä syö. Itse asiassa hän ei ole syönyt juuri mitään kuukausiin ja jo vuosien ajan erittäin vähän. Mutta eivät hoitajat ole edes vihjaisseet, että omaiseni olisi kuolemassa ja että esim. ulkomailla asuvan pojan olisi syytä tulla äitiään katsomaan tms. T. 16

Olen käynyt saman läpi. Jos tekee pahaa, älä mene. Äitisi ei haluaisi aiheuttaa sinulle ylimääräisiä kärsimyksiä ja jos äitisi on jo kuolemassa tautiin, hän ei valitettavasti ymmärrä tästä maailmasta juurikaan mitään. Hän tuskin sinua edes tunnistaa, eikä osaa kaivata.

Lisäksi voin sanoa vilpittömästi, että morfiini tuo tullessaan myös sivuvaikutuksena euforisen olon (sitä sinun äitisikin ihan varmasti saa). Sen lisäksi että kivut ja säryt on poissa, ei ihminen morfiinihuuruissa ole henkisesti läsnä. Itse omaan sairauteeni joskus sairaalassa sain morfiinia ja pienikin annos vei kyllä mielen lentämään jonnekin ihan muualle. En tuntenut edes kaipuuta vaikka olin monta yötä erossa lapsistani ja normaalisti olisin ollut hulluna ikävästä.

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 18:59"]

Olisiko mun läsnäolosta jotain iloa äidilleni? Ajattelin, että en mene paikalle.

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 20:08"]

Ei äiti juuri näillä hetkillä kai ole kuolemassa, lähipäivinä ilmeisesti kuitenkin. Hoitajat soittelivat jo jotain pari kuukautta sitten, että ei oikein niele enää ja on muuttunut huonommaksi. Tänään soittavat, ettei ole noin viikkoon syönyt, eikä juuri juonut. Nesteytys on luullakseni kielletty, tästä isäni on puhunut hoitajien kanssa. Mutta ei äitikään olisi taatusti halunnut lisäaikaa letkuissa vihanneksena. Asiasta ei vaan tullut koskaan keskusteltua silloin, kun äiti vielä puhumaan pystyi. Nyt minun vaan pitäisi päättää, että menenkö paikalle. Asun 250 kilometrin päässä, eli matka vie useita tunteja ja työnantajalle pitäis ilmoittaa...

ap

[/quote]

Ehkä isäsi haluaisi sinut tuekseen. Mutta kuten on jo sanottu, älä pakota itseäsi, jos tyntuu liian vaikealta. Itse olen myös vähän sellainen ylitunnollinen työntekijä, joka joskus nuorena tosiaan asetin työasiat kaiken edelle velvollisuuden tunteesta, vaikken olisi halunnutkaan. Enää en sitä virhettä aio tehdä, älä sinäkään. Siis työasioiden takia jätä menemättä.

Kiitos vastauksista. Olin jo aikoja sitten päättänyt, etten mene paikalle, mutta tänään kun hoitaja soitti, mietin taas. Äiti ei ole tunnistanut minua enää vuosikausiin.

Jokainen tekee tietysti sen päätöksen itse ja oman jaksamisen mukaan.

Minä onneksi sain olla läsnä kun äitini kuoli niin hänen ei tarvinnut kuolla yksin.

Minä kävin hyvästelemässä oman dementikkoäitini viikkoa ennen kuolemaansa. Sairasti loppuvaiheessa keuhkokuumeen johon menehtyi. Siihenhän suurin osa lopulta kuolee.

Olen tyytyväinen että kävin silloin, vaikka rankkaa se oli. Viimeisinä päivinä en sitten enää mennyt. En kyennyt. Se loppuaika ne ihan viimeiset päivät on kidutusta kaikille. Nestehukka saa aikaan kouristuksia ja maksan pettäessä kroppa muuttuu keltaiseksi. Puhumattakaan siitä että kasvot ovat kuopalla.

En halunnut jättää sitä kuvaa äidistäni viimeiseksi mieleen.

Sinun äidilläsi on nyt ihan viimeiset päivät käsillä. Jos tuntuu pahalta, älä mene. Jos olet epävarma, mene jottet katuisi myöhemmin. Älä kuitenkaan tunne syyllisyyttä vaikka et menisi.

22

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 20:15"]

Kiitos vastauksista. Olin jo aikoja sitten päättänyt, etten mene paikalle, mutta tänään kun hoitaja soitti, mietin taas. Äiti ei ole tunnistanut minua enää vuosikausiin.

[/quote]

Kieltämättä minua kummeksuttaa aikuiset ihmiset, jotka eivät kestä sairaiden näkemistä ja elävät laput silmillä. Raskasta voi olla, mutta silti menisin.

Jos olet epävarma, mene.. Kadut muuten myöhemmin. minulla on valitettavasti tällaisesta tilanteesta omakohtaista kokemusta, minä en mennyt ja se asia ei jätä minua rauhaan, vaikka aikaa tästä on jo kuusi vuotta..

Hmm. Riippuuko viimeinen vaihe potilan iästä? Minun läheiseni kuoli alzheimerin tautiin varsin nuorena. Ei hän ollut mielestäni täysin vegetatiivisessa tilassa, reagoi selvästi vielä tutuimpiin ihmisiinsä jollain lailla, vaikka vaikea tarkalleen sanoakaan, millä. Kyllä hänellä jotain tunnemaailmaa oli jäljellä. Ei hän ollut myöskään keltainen.  Eikä kuolema ollut tukehtuminen.  Als-taudissahan se usein on. Ettehän vain nyt sotke siihen? Vai vaihteleeko se noin paljon potilaasta toiseen?

"Jos mä oisin sä" niin menisin, ihan itseni vuoksi. Muuten voi olla että jäät miettimään ja jauhamaan vuosikausiksi sitä että et mennyt. Ei se äitisi näkeminen siinä tilassa pyyhi pois niitä muistoja jotka sinulla on jo tallessa hänestä. Luultavasti äitisi ei joudu kuolemaan yksin vaikket menisikään, hoitohenkilökunta seuraa tilannetta ja pyrkii olemaan paikalla mahdollisimman paljon, joten siitä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Äitinä mietin että kun minusta aika jättää, toivon vaan että lapsille jää minusta hyvä, lämmin muisto. Kuolen kun sen aika on, jos se on liian raskasta nähdä niin saavat olla pois. Enkä ainakaan toivoisi että joutuvat murehtimaan siitä. Kuten oma kuolemansairas äitini meille lapsilleen sanoi: Hautajaisissa saa itkeä ja hetken surra, mutta elämän on jatkuttava. Se oli hänen viimeinen toive ja saman toiveen laitan eteenpäin.

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 19:50"]

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 19:13"]

Kiitos 3.

Just tänään soitti hoitaja, ettei äiti saa enää nieltyä. Ei ole viikkoon syönyt, eikä oikein juonutkaan, että ei tässä varmaan enää paljon ole aikaa jäljellä.

En haluaisi mennä. Haluaisin muistaa äidin sellaisena, kuin hän terveenä oli. Mutta on myös kamalaa ajatella, että äiti "joutuu kuolemaan ihan yksin". Mutta kun en yhtään tiedä, olisiko siitä äidille mitään iloa, vaikka olisinkin paikalla.

ap

[/quote]

Nopeimmissakin tapauksissa sairastumisesta nielulihasten lamaantumiseen menee vuosia. Eli olet varmaan tavannut hänet sairaana.

[/quote]

Minuakin tämä vähän hämmentää. Kai olet nähnyt äitiäsi jo vuosien ajan sairaanakin? Eikö sairaus ole jo pitkään leimannut muistoa äidistäsi? Muistatko hänet tosiaan nyt vain terveenä? 

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 19:13"]

Kiitos 3.

Just tänään soitti hoitaja, ettei äiti saa enää nieltyä. Ei ole viikkoon syönyt, eikä oikein juonutkaan, että ei tässä varmaan enää paljon ole aikaa jäljellä.

En haluaisi mennä. Haluaisin muistaa äidin sellaisena, kuin hän terveenä oli. 

[/quote]

Tällaista lukiessa tulee aina mieleen, että kun ollaan niin humaaneja ettei edes eutanasiaa sallita, että mitä ihmettä? Hirveä tapa kuolla. Eikä ole edes ainoa sairaus jossa käytännössä tukehtuu kuoliaaksi. :(

Voimia, ap! Menit tai et. Itse ehkä menisin ettei tartte myöhemmin jossitella ja katua.

Suomessakin pitäisi olla eutanasia.

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 21:20"]

Äitinä mietin että kun minusta aika jättää, toivon vaan että lapsille jää minusta hyvä, lämmin muisto. Kuolen kun sen aika on, jos se on liian raskasta nähdä niin saavat olla pois. Enkä ainakaan toivoisi että joutuvat murehtimaan siitä. Kuten oma kuolemansairas äitini meille lapsilleen sanoi: Hautajaisissa saa itkeä ja hetken surra, mutta elämän on jatkuttava. Se oli hänen viimeinen toive ja saman toiveen laitan eteenpäin.

[/quote]

Näin minäkin ajattelen ja näin ajatteli myös äitini. Hän tunsi minut hyvin ja tiesi, että en pysty olemaan kuolinhetkellä hänen luonaan. En muuten pystynyt käymään katsomassa äitiä kuoleman jälkeenkään. Sen sijaan kävin lähes joka päivä kahdeksan kuukauden ajan sairaalassa, kun hän oli petipotilaana, mitä hoitajatkin jaksoivat ihmetellä, että aina töitten jälkeen sinne menin. Äiti kuoli syöpään ja näin hänet kaksi päivää ennen kuolemaansa, jolloin äiti oli jo lähes muissa maailmoissa. Olin itse saikulla, joten en viimeisinä elinpäivänä päässyt häntä katsomaan, mutta äiti oli jo tajuton silloin. Kuolinhetkellä en olisi terveenäkään voinut olla paikalla. Mulle ei ole jäänyt asiasta huono omatunto. Tein niin kuin parhaaksi katsoin ja niin kuin äiti toivoi.

Kuolema on uniikki tapahtuma, se on pelottava, hämmentävä, tuskallinenkin. Aiemmin vuosia vanhainkodeissa töitä tehneenä voin kertoa, ettei vanhuksen lähellä yleensä ole ketään, kun hän kuolee. Hän lähtee tuolle matkalle siis yksin.

Usein, saattohoitoa tehdessäni, olen nähnyt, kuinka monella vanhuksella, myös muistisairailla, on kuollessa yhä jokin tajunnantaso yhä jäljellä. Ehkä se primitiivisin, hieman eläimellinen taso. Kuulo menee viimeisenä, kosketustunnon jälkeen. Kun isäni kuoli, pidin häntä kädestä, puhuin hänelle ja hyräilin ''maan korvessa kulkevi''-laulua. En olisi halunnut, että rakas isäni kuolee yksin.

Aloittaja. Kuolemanhetki ei pyyhi sinulta muistojasi pois. Äitisi oli silti äitisi, kasvatti ja hoiti. Eivät nämä muistot minnekään lähde. Koska vaikutat olevan selvästi niin kahden vaiheilla, sanoisin, että mene. Todennäköisesti jäät myöhemmin miettimään mielessäsi olisiko pitänyt mennä, pahimmillaan jäät katumaan.

Sairaalassa ihminen kuolee yksin. Jos hoitajat soittaneet niin ilmeisesti on lopun aika jo käsillä, jos ei juo ja ei nesteytetä.

Loppu tulee hiipumalla, nukahtaen. Jos ap nyt mietit menisitkö niin jos et mene mietit miksi et mennyt ja olisiko pitänyt mennä. 

Tunnistaminen ei ole oleellista, jos lemmikkikoirasi olisi kuolemassa sokeana ja kuurona menisit varmaan viimehetkiksi pitämään kädestä kiinni. Voit olla tukena isällesi tai olla läsnä äidillesi. Ihminen kohtaa kuoleman aina yksin, mutta on eri asia onko yksin sairaalahuoneessa hoitajien laittama radio auki ja verhojen takana vai pitääkö joku kädestä. Kosketus on viimeinen muistimme ja lohduttajamme. 

Isäsi kuitenkin elää, kun on keskustellut nesteytysasiasta, vai kuinka? Eikö hän ole paikalla, jos äitisi joutuu kuolemaan ihan yksin?

Tämä on kuulkaa hieman epälooginen tämä tarina, ikävä sanoa. 

Isäni kuoli alzheimeriin pari vuotta sitten. Olin hänen vierellään loppuun saakka, kostutin huulia pumpulitupolla, pidin kädestä ja juttelin hänelle. Juuri ennen kuolemaansa hän avasi silmänsä ja koki ilmeisesti ns. kirkkaan hetken (olen kuullut että monille vanhuksille käy ennen kuolema niin) ja hän katso minua silmiin ja hymyili. Koin todella tärkeäksi, että sain olla siinä vierellä. Suuressa surusta huolimatta minulle jäi kuitenkin kaunis muisto isän kuolinhetkestä.

" Eikä ole edes ainoa sairaus jossa käytännössä tukehtuu kuoliaaksi."

Ei Alzheimerissa tukehdu kuoliaaksi ellet tarkoita sitä, että hengitys loppuu ja sydän pysähtyy...