Äääh, hävettää... 2 vuotta naimisissa ja ero tulossa!

Täällä yksi joka erosi vajaan kolmen vuoden avion jälkeen, yli seitsemän vuotta oltiin yhteensä yhdessä.

Miehellä oli seksuaalipuolen ongelmia suhteen alusta asti, luulin että johtuu vaan kokemattomuudesta. Ihana tyyppi muuten, joten mentiin naimisiin, oletin että kyllä pari- ja seksuaaliterapeutit saa ongelmat ratkottua kun jaksetaan selvitellä.

No ei saaneet. En halunnut olla loppuikääni naimisissa jos oma aviomies ei suostu minuun koskemaan ja pitää koko touhua vastenmielisenä. Lähdin ja laitoin eron vireille. Onneksi erottiin ajoissa, niin pystytään nyt jälkikäteen olemaan ihan hyviä ystäviä. Ja nyt kun on vapaa on mahdollisuus löytää sellainen kumppani jonka mielestä seksielämä kuuluu parisuhteeseen/avioliittoon.

Molemmat oltiin lähes nelikymppisiä, eli ei mikään nuoruuden päähänpisto, ei avio eikä ero. Mutta voi että v-tuttaa kyselijät ja arvostelijat, että "olisitte nyt edes yrittäneet". No hitto vieköön yritettiin, mutta se ei auttanut. Ja jos olisi siihen liittoon jäänyt, niin muutaman vuoden päästä jäljellä olisi ollut pelkkä viha ja katkeruus.

Kun yksi parikymppinen pimatsu tokaisi töissä, että parisuhteen kestäminen on vaan siitä kiinni että pitää tehdä oikeita valintoja, niin teki mieli tirvaista sitä. Niiden valintojen kaikkia perusteita kun ei välttämättä aina tiedä, jos toinen salaa jotain.

Kilkati kalkati ympäripyöreitä hihhulihihhuli hei , 

Vili vali vissunkissun, piu pau pou.

Siinä sulle saman verran vastausta, kuinka paljon itse kerrot tähän ketjuun. Miksi edes aloitit koko ketjun?

Ei ole mitenkään harvinaista että seurustellaan pitkään ja kaikki menee hyvin, mutta naimisiinmenon jälkeen alkaa ongelmat ja perseily, kun toisen on vaikeampi lähteä. Ei ap mitään hävettävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ei meitä kiinnosta

No tavallaanhan tämä on lohdullista. :D  Kukaan ei siis ehkä edes pidä asiaa minään.

AP

Just näin. Läheisiäsi sitten kyllä kiinnostaa SINUN hyvinvointisi. Ei tartte häpeillä eroa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kevyin perustein yhteen, kevyin perustein erilleen

Tämä. Avioliitolla ei ole enää sellaista arvoa kuin menneinä aikoina. Tästä on seurannut toki jotain hyvää (esim. väkivaltaisesta puolisosta pääsee suht helposti eroon, avioliitto ei tarkoita enää loppuiän kohtaloa), mutta enemmän kyllä huonoa. Ihmisten liitot eivät kestä, kun eroaminen on niin helppoa eikä viitsitä tehdä töitä. Myös jonkinlainen elokuvarakkaus tuntuu monilla nykyään olevan tähtäimessä, vaikka eihän sellaista ole olemassa. "Liitto laimeni, oli erimielisyyksiä, kasvettiin erilleen" jne. Ei muuta kun eropaperia menemään ja uuden täydellisen rakkauden metsästykseen.

Ennenhän sitä vasta nopeasti ja kevyin perustein mentiinkin naimisiin. Ero oli kyllä häpeä, eikä välttämättä edes mahdollinen, että liitossa pysyttiin todennäköisemmin kuin nykyään mutta tämä ei mielestäni ollut hyvä asia. Ei elämänsä tuhlaamisessa ole mitään jaloa.

Ainahan ihmiset yrittävät määritellä sääntöjä muille, ja aina niin päin että itse ollaan parempia. "No MINÄ en ainakaan eroaisi..." joten sinä olet nyt sitten huonompi ihminen.

Kun itse erosin, pidin etäisyyttä sukulaisiin ja ystäviin, töissä en puhunut mitään vaikka kaikki kyllä huomasivat että olen itkenyt. Parin vuoden aikana olivat kaikki jo puineet tunteensa ja mielipiteensä minun erostani keskenään ja toisilleen, ja pystyin pikku hiljaa palailemaan maisemiin. En lähtenyt selostamaan päätökseni taustoja, enkä varsinkaan haukkumaan exääni, enkä myöskään halua kuunnella muidenkaan eroselostuksia. On täysin turha tapella siitä kenen tilanne on vaikein ja kuka kärsii eniten, minusta kärsimisessä ei ole mitään hienoa.

Jotkut pitivät sitäkin kauheana asiana että lähdin seurustelemaan saman tien eroni jälkeen, kun heidän mielestä minun olisi pitänyt kärsiä itkien ja häpeillen ja pyytää anteeksi epäonnistumistani. Mutta kun minä olin vihdoin onnellinen, täynnä energiaa ja halusin tehdä kaikkia niitä asioita mitä exän kanssa ei voinut tehdä, kun hänen takamuksensa oli vissiin sohvaan liimattu.

Olin sanomassa, ettei kukaan ole muille omasta elämästään tilitysvelvollinen, ei tutuille eikä tuntemattomille. Niin paljon on tullut elämässä nähtyä, etten varsinaisesti koskaan ihmettele kenenkään eroja, harvapa noita ratkaisuja kevyin perustein tekee. Lähinnä sitä toivoo, että ihmiset tulisivat elämässään onnellisemmiksi. Ja harmi tietysti, kun monelle ne asiat on tosi, tosi kipeitä. Mutta eron myötä voi ajan kanssa tosiaan mennä asiat parempaan suuntaan.

AP nyt opettti, että toisia sitten tosiaan kiinnostaa tuntemattomien asiat ihan tosissaankin. No, kaikkia mahtuu maailmaan ja besserwissereitä joka paikkaan. Toiset kun tietää täsmälleen vain sen oman elämänsä eikä mitäön muuta tajuakaan ja sitten neuvovat niillä eväillä muita.

Siis AV, tietty, tän kejun myötä.

Mua hävettää, että olin 20 vuotta naimisissa ja vasta nyt erosin. Joustin ja joustin ja parhaani mukaan yritin miellyttää, ja nyt harmittaa, miten paljon turhaa stressiä ja surkeaa elämänlaatua tuli koettua. Olet viettänyt puolet elämästäni kynnysmattona. Onneksi on lapset, ikävää olisi sekin, jos olisin lapseton vanhapiika. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ensimmäinen liitto kesti reilun vuoden. Miehen väkivaltaisuus paheni kun oli sormus sormessa. Ei sitä kukaan ihmettele, kukaan ei kommentoinut kestoa, seurustelua ennen vihkimistä oli 9 vuotta takana.

Olet vain itsellesi vastuussa elämästäsi eli tee niin kuin parhaaksi näet. Ei kannata ajatella muiden mielipiteitä isoissa asioissa. Ihminen elää vain kerran. 

Väkivaltaisuus paheni? Eli merkit oli nähtävissä jo ennen naimisiinmenoa ja silti piti kokeilla?

Kyllä, hienosti onnistuit syyllistämään uhria. Tutustu tarkemmin parisuhdeväkivaltaan ja olemaan empaattinen.

No joskus ihminen kai haluaa kehittyä johonkin suuntaan toisen tekijän sysäämänä (esim. ex "määrää" seuraavan kumppanin: haluat vastakohdan tai jotain suhteessa exään) mutta huomaat, ettei työntövoima (ex määrää) korvaa vetovoimaa... know what I mean?  Etsit sitä, että et ole yhden kanssa esim. vain siksi, että ihailet häntä. Tai toisen kanssa vain siksi, että hän on ihailemasi vastakohta ja oma "psykiatrisi". Seilaamisen kautta mietit enemmän mitä oikeasti haluat/tarvitset, ja mitä et. Vanhenet, järkevöidyt, sykli nopeutuu - et jää hillumaan mihin tahansa suhteeseen. Osaat päättää suhteen, kun se ei toimi yrityksistä huolimatta. Kyse ei ola aina tahdosta... monilla on piileviä traumoja, joiden vuoksi parisuhteen dynamiikka ei yksinkertaisesti toimi. Silloin on turha hakata päätään seinään. Oli syy mikä tahansa, hyvä että tajuaa olla vaativa. Tietysti jos olisi pieniä lapsia, en neuvoisi eroamaan, vaan ottamaan kodin sisällä yhteisymmärryksellä etäisyyttä, ellei muu auta. 

Oi, meille meinasi tulla ero puolentoista vuoden liiton jälkeen. Oltiin niitä, jotka ryntäävät vihille liian aikaisin. Ja kyllä hävetti jo pelkästään se, että meinasi tulla ero! Hampaat irvessä jatkoin huonon ajan ohi pelkän häpeän voimalla ja mieskin päätti jatkaa yhdessä.  Jos vastaava tilanne tulisi nyt, usean vuoden avioliiton jälkeen, niin lähtisin ihan häpeilemättä. En nyt avaa syitä tähän, nehän eivät ketään kiinnosta.

No minua hävettää kun en eronnut, kun mies löi minulta nenäluun rikki kaksi päivää häämatkan jälkeen. Ajattelin vaan etten kehtaa erota. Sanomattakin lienee selvää, että olisi kannattanut.

Ei kannata hävetä. Menin naimisiin kolmen kuukauden seurustelun jälkeen ja ero tuli vuoden päästä.

Tiedän yhden pariskunnan, ovat ihan 50+ molemmat, menivät naimisiin vaikka eivät olleet asuneet päivääkään yhdessä. Ero tuli alle vuodessa, siitä puoli vuotta asumiserossa. Että sillä viisiin.