Onko oman äidin kanssa pakko tulla toimeen aikuisena?

Ei tietenkään. Itse en ole missään tekemisissä äitini kanssa, hän on kamala, itsekäs ja pahantahtoinen ihminen.

Ei, että on sukua ei tarkoita että pitää yrittää väkisin tulla toimeen tai pitää yhteyttä ollenkaan.

Tottakai pitää tulla toimeen omien vanhempien kanssa.

Ei tarvitse olla missään tekemisissä. Jos joudut olemaan tekemisissä, niin sitten vain hiljaa halveksitte toisianne.

Ei ole pakko tykätä, mutta toimeen kyllä kannattaisi tulla. Itse pidin äitiini loppuun asti viileät, mutta asialliset välit. En tänä päivänäkään tiedä että miksi hän ei pitänyt minusta. Jos olisin katkaissut välit kokonaan, niin ensinnäkin olisin ollut huonona esimerkkinä lapsilleni ja toiseksi, olisin varmaan katunut sitä että jos olisin ollut ilkeä/katkera. No, hän on nyt edesmennyt.

Älä anna äitisi vaikuttaa sinun elämääsi. Sinun elämä, sinun valinnat. Mutta, älä kumminkaan kokonaan katkaise välejä äitiisi, saatat sitä katua, ja myös se että saatat häntä tarvita jossain elämäsi vaiheessa.

Kenenkään ihmisen kanssa ei ole "pakko tulla toimeen" aikuisena! On ihan sama, onko se hankala ihminen äiti, isä, aikuinen lapsi, oma sisarus, puolison sisarus, miniä, vävy, anoppi, appiukko, aikuinen lapsenlapsi, oma sukulainen tai puolison sukulainen! Syynä välirikkoon voi olla esimerkiksi lapsena koettu henkinen ja fyysinen väkivalta tai vaikkapa lähisukulaisen tekemä taloudellinen hyväksikäyttö ja rikollisuus. Myös päihteiden käyttö ja alkoholismi rikkoo hyvin usein ihmissuhteet.

Esimerkiksi miniä ja anoppi tulevat hyvin harvoin toimeen keskenään. Ihmissuhde on ikävä ja riitainen ja aiheuttaa vain pahaa mieltä. Joskus miniän ja anopin on ns. "pakko" tavata toisiaan esimerkiksi perhejuhlissa. Tapaaminen on kurjaa pakkopullaa molemmille ja miniä ja anoppi eivät ole juurikaan tekemisissä muulloin.

Aloittajan tilanteessa mielestäni olisi vahvasti syytä kyllä tulla toimeen. Pieni tai isompikin tyytymättömyys puolin ja toisin on aika todennäköinen skenaario, eikä siinä tarvitse olla kysymys mistään maatakaatavasta. Psykologiassa tuollaista sanottaisiin kehitystehtäväksi. Opetelkaa antamaan toisillenne tilaa ja hyväksymään se, että olisitte toivoneet toisen elämästä toisennäköistä. Joskus se on syvimmän välittämisen osoitus.

Moni nykyisin julistaa, ettei tarvitse olla missään tekemisissä sukulaisten kanssa. Vaarallinen oppi. Siinä jätetään kuulijan vastuulle se, miten sitä tarvitsemista tulkitsee. Nimittäin onhan se teknisesti totta, pakko ei ole kuin kuolema ja verot. Mutta että ei olisi mitään syytä jos ei halua, hotsita eikä huvita? On kyllä, paljonkin, ja jos ne kaikki syyt kieltää, on melkoinen nihilisti.

Elämä on täynnään ratkaisuja, joista kuuluukin olla pahoillaan ja pohdiskella ajoittain niiden pysyvyyttä, se tekee meistä ihmisiä. Tuo jätä vaan rauhassa kuin koira paskansa -oppi väittää päinvastaista. Että ihmisen olisi ok toimia kuin kone hyvää elämää tavoitellessaan. No ei ole, koska ihminen ei ole kone. Erittäin ahdistuneen on joskus syytä leikkiä olevansa, mutta yleisohjeeksi se on kammottava.

Nimenomaan niissä tilanteissa, joissa on hyvät syyt ottaa etäisyyttä, ihminen itsekin hyötyy siitä, että tarkistaa perustelunsa ajoittain. Jos syyt kerran olivat hyvät, niistä on hyvä itseään muistutella silloin kun pääsee unohtumaan, miten vaikeaa olikaan nousta taas jaloilleen toisen käsittelyn jäljiltä.

Ja sitten on niitä tilanteita, joissa nimenomaan rakkaudesta pitää ottaa etäisyyttä, esim. jos toinen ripustautuu hyväksikäyttämään.  Mutta kommentoijakunta välillä vaikuttaa siltä, kuin eivät rakastaisi ketään. Ei sitä pitäisi ihannoida, se on surullista silloinkin kun se on välttämätöntä. Älkää kylmettäkö itseänne jos ei ole pakko, se kutistaa sielua. Järkisyitä voi kuunnella ilmankin.