MIKSI viiltelette itseänne?

Ei sitä osaa selittää. Tuntuu vaan että itsensä satuttaminen on sillä hetkellä ainoa oikea vaihtoehto.

Jollain tapaa se kipu on saatava pois sisältä. Aloitin joskus 11-vuotiaana.

Äiti käski imuroimaan mun huoneen.

Olin ujo enkä osannut sanoa kiusaajille vastaan.

Koin että minussa on jotain vikaa ja pyrin satuttamaan itseäni.

Se fyysinen tuska helpotti ja oli ihanaa nähdä veren virtaavan.

Suru ja pettymys oli takana, aloitin joskus 13-14 vuotiaana.

En viillellyt mutta olisi tehnyt mieli. Olo oli noin kauhea että kova fyysinen kipu tuntui paremmalta. Viiltämisen sijaan purin sormea täysillä tms.

En viillellyt mutta olisi tehnyt mieli. Olo oli niin kauhea että kova fyysinen kipu tuntui paremmalta. Viiltämisen sijaan purin sormea täysillä tms.

Viiltelyä ei 'nuoruudessa kokeilla vaan kun pitää kaikkea testata' kukaan kellä ei oikeasti ole ongelmia ei viiltele. Viiltely on ahdistuksen yksi purkautumis tapa. Itte oon viilleelly jo pitkään ihan vakituisesti, ja joudun käymään terapiassa yms. Haluaisin lopettaa ja olla niinkuin ennen, mutta se on vaikeeta. Vaikka kuinka haluu olla onnellinen ei vaan voi. Sisällä tutuu tosi pahalta ja haluu vaa satuttaa itteensä ku se viehättää ja haluu ajatukset pois siitä paskasta hetkeks. Toisille saman asian ajaa karkki ja makea, jos esim eroo poikaystävästö makeasta hakee hyvänolon tunnetta alitajuntaisesti. Mä haen sitä viiltelystä. Siitä kierteestä on vaikea päästä eroon.

Joskus on asioita joita ei pysty puhumaan edes luotettavalle ihmiselle. Teini-iässä kun hormoonit jylläävät yksikin paha lohkaisu saattaa satuttaa ja johtaa viiltelyyn, jos on herkkä. raivostuttaa tollane tyyliin et 'miks viillellä jos ei oo syytä' jos joku viiltelee, siihen on todellakin syy. Ihmiset osaavat esittää ja valehdella, et voi tietää onko jollakin oikeasti huono olla

20-vuotiaasta 30-vuotiaaksi. Taustalla oli monenlaisia lieviä mt-ongelmia, mutta lähinnä hain helpotusta hetkittäin pahaan ahdistukseen. Viiltelyyn keskittyminen tuntui helpottavan oloa pahimpina hetkinä ja kausina, vaikka jälkeenpäin se aina lisäsikin ahdistusta. Siitä tulee myös helposti itseään ruokkiva kierre, josta on vaikea päästä eroon.

Luulen että monella tapaa viiltely muistuttaa bulimiaa tai anoreksiaa. Ahmiminen tai syömättömyys auttavat ahdistukseen, mutta ovat myös hyvin addiktiivisia ja pitkällä aikavälillä pahentavat itseään ja lisäävät ahdistusta.

No nyt minä ymmärrän, mitä itsensä viiltelyn taustalla on.

Aloitin 11v... Mun veljellä huomattiin olevan mielenterveys ongelmia kun hän oli 10v ja kaikki huomio meni häneen moneksi vuodeksi. Hänellä on vieläkin kaikki huomio ja hän täyttää pian 15v.. Hän käyttäytyy hyvin lapsellisesti, on ujo muiden seurassa,, toistelee sanoja ja kertoo kaikesta mitä teen vanhemmillemme... olen vasta 13, mutta olen viillellyt muutaman kerran... en enää vain jaksa... kipu saa minut ajattelemaan muuta kuin perhettäni... kun olin 12v, niin kerroin äidilleni että minun on paha olla ja olen viillellyt monta kertaa... tuntui kuin iso kasa kiviä olisi pudonnut harteiltani, kunnes hän alkoi kertoa siitä opettajalleni... opettajani kohtelee minua toisin kuin muita oppilaita, enkä tykkää siitä ollenkaan, sillä luokkalaseni huomasivat sen.. käyn tällä hetkellä joka viikko jossain terapiassa ja puhumassa jollekkin tyypille muun perheeni kanssa... haluaisin vain elää kuten muutkin ikäiseni lapset, mutta en usko että niin tulee käymään vielä muutamaan vuoteen... minulla on tällä hetkellä masennus ja pysyttelen yleensä kotona peiton alla muulta maailmalta piilossa... viiltelen vieläkin ja äitini ei ole onneksi huomannut sitä... eikä kukaan muukaan... en aio sanoa, että teidän ei kannata viillellä itseänne, koska minua se auttaa... ainakin vähän aikaa.. toivottavasti teillä on parempi elämä kuin minulla on tällä hetkellä... 

En ole koskaan viillellyt itseäni, mutta kaveri harrasti sitä joskus teininä, kun kaikkea piti kerran kokeilla. Hauskinta oli joskus parikymppisenä, kun tuntematon nainen tuli avautumaan minulle asiasta, että kuinka viiltely on vaarallista, ei kannata... itse olin kylläkin juuri ottanut kissanpennun ja siksi käteni olivat tasaisesti naarmulla:D

Tuntui tosiaan niin toivottomalta, että se fyysinen kipu helpotti henkistä kipua ja siitä sai jonkinlaista tyydytystä. Viiltely myös ikään kuin simuloi itsemurhaa, vaikka ei oikeasti halunnut/uskaltanut kuolla. Olin kai poikkeus, kun olin jo parikymppinen viillellessäni.

Mua kiinnostaa tämä myös. En ymmärrä sitä enkä varsinkaan, jos lapsella/teinillä on ns. hyvä koti, rakastavat, välittävät ja oikeasti kuuntelevat vanhemmat. Miksi hekään eivät saa tuota loppumaan?

17v. Vaikea masennus ja jatkuvasti toivottomuutta, ahdistusta ja itsemurha-ajatuksia. Masennuksen taustalla äidin sairaus ja kuolema nuorempana, kiusaamista yms. Alotin koska olin epätoivoinen. Ajattelin että jos se helpottais ees hetkeksi sitä kamalaa oloa. (No, kyllähän se helpotti, mutta vaan hetkeksi ja se huono olo saattoi tulla voimakkaampana takaisin.) En jäänyt mitenkään kerrasta koukkuun, mut kyllä sitä on tullut aika paljon tehtyä. Itsetuhoisuus on vahvasti kytköksissä mun masennukseen.
Useimmiten viilsin ahdistuksen helpottamiseksi, monesti myös rangaistukseksi siitä miten huonoksi ihmiseksi itseni tunsin. Joskus ollut jopa ajatuksia että pitää viiltää, jotta saisin jollain tapaa "syntini anteeksi". Tavallaan oli myös lohdullista nähdä se sisäinen paha olo ulkonapäin, konkreettisena todisteena mun sairaudesta. Tunsin että se antoi mulle oikeuden pyytää apua, kun olin tarpeeksi sairas.

Itse aloitin 11-12 vuotiaana. Miksi? Siksi koska en kestä sitä että minua kiusataan joka helvetin päivä. En ole kertonut kenellekkään enkä aijokkaan kertoa. Kotona äitini ja hänen miehensä melkein joka viikonloppu riitelevät ja on ihan kännissä. He yleensä unohtavat minun olemassa oloni. Yleensä kun he riitelevät niin äidin mies saattaa lyödä äitiäni ja kun menen väliin niin totta kai myös minua. Viiltelen vain sen takia koska en jaksa tätä paskaa.

3 vuotta vanha keskustelu jo kun ei löydy yhtään tuoretta keskustelua. Oon 14 vuotias ja nyt on sunnuntai, alotin viiltelemisen torstaina. Ensimmäisten viiltojen jälkeen pelästyin. ”Miks Mä näin tein?!” ”Mikä mulle tuli!?” Mut jatkoin. Se kirvely ja polttelu. Se helpotti. Alotin ensin saksilla ja siirryin mattopuukkoon. Tänään hain ihan kunnon veitsen ja vedin pari viiltoo. Nyt puhdistan yhtä veistä. Kerroin opettajalle perjantaina. Äidille en aio kertoa. Tää on mun tapa purkaa traumoja lapsuudesta. Kivusta Mä tunnen oman todellisuuteni. En kyllähän suosittele. Jälkiä paha peittää ja kun kerran joku saa tietää, se tietää sen ikuisesti. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Minä aloitin viiltelyn 11-vuotiaana ja teen sitä harmi kyllä vieläkin.. Mulla oli paljon stressiä ja tuntui siltä, että ketään ei kiinnosta minä ja mun yksinäinen elämä ja kirsikkana kakun päällä, minulle hyvin tärkeä läheinen menehtyi. Kuoleman jälkeen aloitin. Olin pettynyt, vihainen ja surullinen. En saanut ratkottua ajatuksiani. Yksi luokkalaiseni huomasi ja kertoi kuraattorille. Jouduin terapiaan jossa minulle todettiin vakava masennus. En suostunut puhumaan siellä ja muutaman kuukauden kuluttua se lopetettiin. Vanhempani esittävät että minulla olisi kaikki hyvin eivätkä he halua puhua kanssani asioista. Nyt en enää uskalla puhua tunteistani..

Sanokaa itsellenne että teillä on oikeus tuntea ja ajatella hyvää ja kaunista, pehmeitä ajatuksia. Teillä on oikeus ja velvollisuus antaa itsellenne lupa olla myös onnellisia ja huolettomia.

Samoja juttuja on jo sanottu mutta lisään omat "syyni": kun henkinen tuska yltyivät tarpeeksi kovaksi, jokin intensiivinen ja hurjantuntuinen teko ja fyysinen kipu veivät huomion hetkeksi pois siitä. Itsetuhoajatuksia on  ollut ala-asteen koulukiusaamisesta saakka ja viiltely on vähän kuin itsemurhan pikkuserkku. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, tuoreen naarmun tai haavan hoivaaminen tuntuu itsensä hoitamiselta ja "hoivan saamiselta", asia jota en ole oppinut ainakaan vielä henkisen kivun suhteen tehdä. Mieltään on vaikea laastaroida.

Tutkimuksissa on todettu että henkinen kipu aktivoi aivoissa täsmälleen samat alueet kuin fyysinenkin kipu. 20 vuoden mt-ongelmien (masennus, ahdistus ja sos. tilanteiden pelko, dissosiaatio-oireet) jälkeen väitän ymmärtäväni ainakin jossain määrin kipupotilaidenkin ahdinkoa.

Joku ihmetteli miten tällaista voi tapahtua myös rakastavissa perheissä. Tähän sanoisin että ulkopuolelta ei voi olla koskaan varma siitä tulevatko lapsen emotionaaliset tarpeet kohdatuksi. Äitini rakasti minua ja rakastaa yhä. Se ei kuitenkaan poista sitä faktaa että kotonamme syntyi traumoja ja koulukiusaamisessa lisää.