Lue keskustelun säännöt.
Masennusta sairastavat! Millaisia ajatuksia teillä on itsestänne?
09.12.2020 |
Kirjoitan kun se helpottaa, jakaa näitä toisten kanssa. Minua oikeastaan pelottaa tämä sairaus, voin huonosti enkä tiedä miten ihmeessä saan itseni kuntoon. Kai aika auttaa...
Itselläni on todella suuri viha ja häpeä itseäni kohtaan. Inhoan itseäni ja myös ympäröivää maailmaa liian usein. Mietin jatkuvasti kuolemaa ja jopa unissani olen halukas toistuvasti lähtemään. Tämä on todella kuluttavaa ja on vaikea ajatella positiivisesti.
Koen olevani todella epäonnistunut ja taistelutahtoni on aika pitkälle kadonnut. En vain jaksa enää yrittää, olen jo ponnistanut aikaisemmin niin äärettömän hienosti itseni tuhon partaalta hienoon asemaan elämässäni, että nyt kun olen taas sabotoinut itseni valinnoilla lähtöpisteeseen niin on kovin vaikea saada toivoa tai kipinää tulevaisuuteen.
Liikaa on tapahtunut näiden vuosien mittaan, koen, että olen syntynyt kieroon lapsuuden traumojen vuoksi. Tai sitten en vain osaa löytää sitä mitä tarvitsisin oikeista paikoista.
Nyt vain ajelehdin pimeässä kurjuudessa, tunnen syyllisyyttä ja yritän jotenkin pysyä järjissäni. Ahdistus on kuitenkin lähes jatkuvaa.
Käyn psykologilla, on sairaslomaa ja pian alkaa terapia. Myöskin opiskelut alkavat, niin ehkä tässä on jotain mihin tarttua vaikka kiinnostus on aika vähissä enkä ole nyt varma mistään päätöksistäni.
Mites muilla?
Kommentit (10)
Häpeän itseäni pohjattomasti. Ihan kaikkea äänestä kävelytyyliin ja persoonallisuuden piirteistä omiin tarpeisiini. Pelkään myös usein ahdistuksissani olevani narsisti, joten en edes uskalla ajatella itsestäni positiivisesti etten "ruokkisi" narsistisuuttani.
Kehoni ja olemukseni ällöttää, vaikka olisinkin ihan suihkunraikas. En pysty läheisyyteen kun pelottaa niin paljon, että muutkin huomaisi oksettavuuteni.
Huijarisyndroomaa on kai jonkinverran ja kaikki suoritukseni tuntuvat vähäpätöisiltä ja merkityksettömiltä, vaikka muilla olisi huonompiakin.
Tuntuu etten ansaitse mitään hyvää ja kaikki muiden (harvat) läheisyyden ja rakkaudenosoitukset tuntuvat vaivaannuttavilta ja melkein vihastuttaakin, miksi mua nyt paapoa pitäisi kun mä olen niin huono. Usein myös jotenkin sellainen tunne, että jonkun pitäisi ihan henkisesti ja fyysisesti vetää mua turpaan, koska mä vaan ansaitsen sen.
Taustalla kai vähän välinpitämättömät vanhemmat ja vuosien kiusaaminen. En vaan jotenkin oo päässyt näistä yli, vaikka päällisin puolin vaikutankin varmaan melko hyvinvoivalta ja pärjäävältä nuorelta naiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Häpeän itseäni pohjattomasti. Ihan kaikkea äänestä kävelytyyliin ja persoonallisuuden piirteistä omiin tarpeisiini. Pelkään myös usein ahdistuksissani olevani narsisti, joten en edes uskalla ajatella itsestäni positiivisesti etten "ruokkisi" narsistisuuttani.
Kehoni ja olemukseni ällöttää, vaikka olisinkin ihan suihkunraikas. En pysty läheisyyteen kun pelottaa niin paljon, että muutkin huomaisi oksettavuuteni.
Huijarisyndroomaa on kai jonkinverran ja kaikki suoritukseni tuntuvat vähäpätöisiltä ja merkityksettömiltä, vaikka muilla olisi huonompiakin.
Tuntuu etten ansaitse mitään hyvää ja kaikki muiden (harvat) läheisyyden ja rakkaudenosoitukset tuntuvat vaivaannuttavilta ja melkein vihastuttaakin, miksi mua nyt paapoa pitäisi kun mä olen niin huono. Usein myös jotenkin sellainen tunne, että jonkun pitäisi ihan henkisesti ja fyysisesti vetää mua turpaan, koska mä vaan ansaitsen sen.Taustalla kai vähän välinpitämättömät vanhemmat ja vuosien kiusaaminen. En vaan jotenkin oo päässyt näistä yli, vaikka päällisin puolin vaikutankin varmaan melko hyvinvoivalta ja pärjäävältä nuorelta naiselta.
Hei, kiitos. Paljon tuttua.
Tavallaan kirjoitit myös minun tuntemukseni helposti ymmärrettäväksi.
Tuo narsistisuus on melko hämmentävä juttu. Olen itse miettinyt ihan samaa, olenko masentunut koska minulla on liian suuri ego, jota en ole haluamallani tavalla saanut tyydytettyä. Olenko oikeasti säälittävä narsisti.
Johtuu omanarvonpuutteesta, joka on narsistille tyypillistä joka taas johtuu omasta lapsuudesta. Alkoholistivanhemmat jne.
Sitten kun syyttelen lapsuuttani niin sekin hävettää, enkö osaa ottaa vastuuta itsestäni ja elää omaa elämääni välittämättä toisista.
Myös huijaussyndrooma on tuttua.
Olen aina tuntenut itseni huonoksi tai vääränlaiseksi enemmän tai vähemmän. Töissä menestynyt mutta masentunut ja uupunut oman häpeän vuoksi. Ajatellut, etten osaa mitään vaikka olen aina saanut loistavat työtodistukset, vakkaripaikan jne.
Oma menestyminenkin pelottaa. Alisuoriudun ja pakenen jos saan liikaa vastuuta, alan stressaantumaan. Toisaalta liian helpot työt turhauttavat ja koen, että en ole hyvä missään.
Toisaalta hävettää edes miettiä mitään, varsinkaan itseään tai vaivata ketään omalla läsnäolollaan.
Kaikki jotenkin ottaa vain päähän ja tuntuu vieraalta, väärältä.
Aivan perseestä, oman mielensä vanki.
Voi kun sais olla vapaa tästä ja onnellinen. Olen senkin kokenut mutta sitten sabotoinut taas, väkivaltaisia miehiä, riippuvuuksia jne...
Aivan epävakaata tämä mieleni.
Tsemppiä ja voimia sinulle.
Ap
En usko että olet narsisti kun noita pohdit, kuitenkin masennuksesi vaikuttaa enemmän pohjautuvan tyytymättömyyteen itsessäsi eikä ympäröivässä maailmassa.
Se, että terapiasi pikkuhiljaa alkaa on hyvä merkki. Voi olla että tiedostat tämän, mistä syystä "kykenetkin" nyt käsittelemään ikävämpiä ajatuksia sitä ennen. Älä tee itsellesi mitään, yritä kärsiä päivä kerrallaan, terapia auttaa kyllä hitaasti mutta varmasti <3
t. vuosikausien jälkeen parantunut
- kaikennielevä häpeä oli päällimmäinen tunne. Jos joku kehui minua jostain, hän teki sen säälistä. Olin mm. varma, että kaikki koulussa saamani stipendit annettiin siksi, kun olin sellainen ressukka, jota haluttiin tukea. Ei siksi, että olin tosi fiksu.
- kun tulin äidiksi, olin varma että olen maailman huonoin, en osaa mitään, ja lapset kärsivät. Siitä huolimatta, etteivät lapset vaikuttaneet kärsiviltä. Mutta varmasti ne kärsivät sisäisesti.
- olin ruma, tyhmä... päätin kuitenkin kokeilla, jos saisin ammatin kun lapset olivat pieniä. Pääsin kuin pääsinkin yliopistoon todella hyvillä pisteillä. Kävin pyytämässä kansliasta kopion koepaperistani, koska olin varma että tarkastaja oli joku tuttu, joka sääli minua, tai sisäänpääsy oli _ihan_oikeasti_ vahinko, virhe joka pitää korjata. Koska ei näin p*ska, tyhmä, huono, ruma, idiootti, säälittävä ihminen voi mitenkään päästä yliopistoon.
Mun masennuksen suuri syy oli lähipiirin kus*päisyys, narsistisuus ja silkka ilkeys. Lapsesta alkaen oma äiti haukkui ja ivasi, sitten anoppi. Anoppi vahvisti maireasti hymyillen kaikki epäilyt, kun itkin hänelle, että musta tuntuu etten osaa olla hyvä äiti. Hän sanoi etten varmasti olekaan kovin hyvä. Ja voi hyvin olla, että lapset kärsivät huonoudestani vaikkeivät sitä näytä. Anopin mukaan eximian gradunikin arvosteltiin säälistä, aikuisopiskelijoilta (=minulta) ei vaadita samaa tasoa kuin muilta.
Katkoin välit vähän kaikkiin, ja nyt voin paljon paremmin. Ainakin omalla kohdalla pitää paikkansa se, että ennen kuin epäilet olevasi masentunut, tarkista ettei sinua ole ympäröity kus*päillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
- kaikennielevä häpeä oli päällimmäinen tunne. Jos joku kehui minua jostain, hän teki sen säälistä. Olin mm. varma, että kaikki koulussa saamani stipendit annettiin siksi, kun olin sellainen ressukka, jota haluttiin tukea. Ei siksi, että olin tosi fiksu.
- kun tulin äidiksi, olin varma että olen maailman huonoin, en osaa mitään, ja lapset kärsivät. Siitä huolimatta, etteivät lapset vaikuttaneet kärsiviltä. Mutta varmasti ne kärsivät sisäisesti.
- olin ruma, tyhmä... päätin kuitenkin kokeilla, jos saisin ammatin kun lapset olivat pieniä. Pääsin kuin pääsinkin yliopistoon todella hyvillä pisteillä. Kävin pyytämässä kansliasta kopion koepaperistani, koska olin varma että tarkastaja oli joku tuttu, joka sääli minua, tai sisäänpääsy oli _ihan_oikeasti_ vahinko, virhe joka pitää korjata. Koska ei näin p*ska, tyhmä, huono, ruma, idiootti, säälittävä ihminen voi mitenkään päästä yliopistoon.
Mun masennuksen suuri syy oli lähipiirin kus*päisyys, narsistisuus ja silkka ilkeys. Lapsesta alkaen oma äiti haukkui ja ivasi, sitten anoppi. Anoppi vahvisti maireasti hymyillen kaikki epäilyt, kun itkin hänelle, että musta tuntuu etten osaa olla hyvä äiti. Hän sanoi etten varmasti olekaan kovin hyvä. Ja voi hyvin olla, että lapset kärsivät huonoudestani vaikkeivät sitä näytä. Anopin mukaan eximian gradunikin arvosteltiin säälistä, aikuisopiskelijoilta (=minulta) ei vaadita samaa tasoa kuin muilta.
Katkoin välit vähän kaikkiin, ja nyt voin paljon paremmin. Ainakin omalla kohdalla pitää paikkansa se, että ennen kuin epäilet olevasi masentunut, tarkista ettei sinua ole ympäröity kus*päillä.
Kiitos todella paljon.
Olen huomannut, että ympäröivät ihmiset vaikuttavat todella paljon elämään, siis hyvin kokonaisvaltaisesti. Onnittelut siis sinulle, kun olet ymmärtänyt tämän ja heivannut myrkylliset suhteet pois.
Toivottavasti olet hyvin toipunut, paljon hyvää jatkoonkin!
Itsellä myös lukuisia huonoja ihmissuhteita takana. Ns. Normaaleihin en olekkaan osannut tutustua kovin syvällisesti tai jos olen, olen tuntenut itseni liian oudoksi. Typerää.
Koen, että hekin ymmärtävät kuitenkin kuinka eri tasolla olen vaikka tuo on oikeasti täysin pöytä.
Olen vain niin vanhoihin malloihin kaavistunut ja siihen oireillut, että on ollut vaikea kääntää kelkkaa. Tein sen kyllä mutta jotenkin olen taas huonolla polulla ollut.
Otin elämääni kaiken sen takaisin (alkoholistivanhemmat lähemmäksi elämääni, väkivaltaisen miehen, myrkyllisen ystäväsuhteen, lisääntyneet riippuvuudet, liian helpon työn).
Nämä kaikki tuli takaisin kun rakastuin väärään mieheen ja muutin takaisin vaikka oikeasti elämäni oli uskomatonta nuoren määrätietoista elämää. Olin minä heikkouksieni kanssa välillä ahdistunut mutta vahva silti, kiitollinen ja nöyrä elämää kohtaan.
Sitten kuin päähän lyötynä heivasin hiljalleen kaiken sen vuoksi että saisin rakkautta ja turvaa ihmiseltä, jolta sitä en todellakaan saanut. Aloin voimaan huonosti ja tukeuduin sen kautta taas vääriin ihmisiin ja asioihin.
Kaikki meni päin helvettiä. Siksi olen vihainen itselleni ja masentunut. En jaksa tätä uudestaan käydä läpi mutta ehkä terapia on se avain, että ymmärrän vielä, että miksi ihmeessä en kuuntele itseäni tai elä elämääni arvojeni mukaisesti. Pitäisi elää itselleen eikä toisten miellyttämisen vuoksi tai pelastaa ketään. Pitäisi alkaa jo tajuamaan jotain oleellista jos haluan vielä olla onnellinen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
En usko että olet narsisti kun noita pohdit, kuitenkin masennuksesi vaikuttaa enemmän pohjautuvan tyytymättömyyteen itsessäsi eikä ympäröivässä maailmassa.
Se, että terapiasi pikkuhiljaa alkaa on hyvä merkki. Voi olla että tiedostat tämän, mistä syystä "kykenetkin" nyt käsittelemään ikävämpiä ajatuksia sitä ennen. Älä tee itsellesi mitään, yritä kärsiä päivä kerrallaan, terapia auttaa kyllä hitaasti mutta varmasti <3
t. vuosikausien jälkeen parantunut
Kiitos sinulle ❤
Hienoa, että parannuit. Sitä kohti mennään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla myös on tuo häpeän tunne vahvana elämässäni ja tuntuu hallitsevan minua kovasti. Arvottomuuden tunnetta on myös jonka tiedän johtuvan tietyistä traumoista. Olen käynyt terapiassa ja siitä on ollut jonkin verran apua, mutta kyllä arvottomuuden tunne ja häpeä ovat vielä vahvasti elämäni keskiössä.
Up