Erimielisyydet lapsen kasvatuksessa, onko ero ainoa vaihtoehto?
Esimerkkejä ihan viimeiseltä 24 tunnilta.
5 minuuttia ennen nukkumaanmenoa lapsi haluaa purkan. Äiti sanoo, kohta mennään nukkumaan, nyt ei enää syödä purkkaa. Huomenna sitten.
Lapsi juoksee itkien isänsä luokse. Varmistan että isä toistaa lapselle samoin sanoin kuin minä. Mies sanoo myös että huomenna. Lapsi jatkaa itkua, mies ottaa lapsen syliin ja käy hakemassa purkan keittiön kaapista.
Taas aloitan saman jankutuksen miehelle että hänen täytyy TUKEA mun tekemää päätöstä. Eikä nollata sitä täysin. Ei tajua, ei millään.
Tänään oltiin lähdössä kauppaan, ja lapsen on pakko istua kärryissä. (en halua että juoksentelee hyllyjen välissä), ja sanoin jo autosta noustessa lapselle että "Taija istuu sitten kärryissä nätisti". Lapsi ei pidä ajatuksesta ollenkaan vaan alottaa huudon heti kärryt nähdessään. Mies torppaa taas, jälleen kerran, ja sanoo "No eihän Taijan oo pakko istua kärryissä, ihan hyvin voi kävellä." Ja huuto on järjetöntä kun pusken lapsen väkisin kärryihin. Työntelin kärryt sitten takas autolle, ja lapsen autoon istuimeen. Ei pokka antanut periksi tehdä kauppareissua sillä kertaa. Mies suuttuu miksi minä taas "ylireagoin" tilanteeseen.
VOI VITTU, Mä oon niin poikki, tätä on jatkunut koko lapsen eliniän, 2,5vuotta, ihan sama mitä mä yritän tolle miehelle sanoa että kasvatetaan yhdessä ja jos mies sanoo jotain, niin mä myöntelen, ja jos mä sanon jotain lapselle, miehen on PAKKO olla siinä mukana eikä alkaa sooloilemaan. Mutta kun ei mene perille. Viimeiset puoli vuotta olen oikeasti alkanut miettimään olisiko ero paras vaihtoehto, kun tää on alkanut olemaan (lapsen) uhman edetessä ihan päivittäistä kädenvääntöä!
Olen sanonut miehelle että tulisi neuvolaan mukaan ja kuuntelisi ammattilaista edes, mutta ei halua mennä sinne nolattavaksi ja mollattavaksi huonoksi isäksi. Huono isä hän ei suinkaan ole, liian kiltti vaan eikä jaksa kuunnella lapsen kiukkuitkua.
Mitä mä voin enää tehdä? Tosta lapsesta kasvaa tätä vauhtia lellitty hirviö joka ei kuuntele ainuttakaan ei - sanaa. Ja minä siitä kärsin kun minä se päivittäin lapsen kanssa teen asioita ja vietän enimmäkseen aikaa ja siellä kaupassa käyn 99 kertaa sadasta.
Kommentit (37)
[quote author="Vierailija" time="24.04.2014 klo 14:45"]
[quote author="Vierailija" time="24.04.2014 klo 14:32"]
Oikeesti useimmat vanhemmat menevät siitä mistä aita on matalin eli antavat lapsensa juosta ja antavat sille purkkaa... [/quote]
Antavat juosta kaupassa? Ja sitten ihmetellään, miksi lapsiperheitä vihataan niin kovasti!
Ap teki aivan oikein, kun yrittää hillitä Niko-Liisansa hirviöpuuskia. Jos isä saa tahtonsa läpi, Niko-Liisan opettajaa ja luokkakavereita odottaa järkyttävä tulevaisuus minäminämonsterin seurassa. Sääliksi käy jo etukäteen.
[/quote]
No minä ainakin annan kävellä. Toki lapset haluavat juosta, mutta jos on kaksi aikuista, niin toinen voi estää vahingot ja sen varsinaisen juoksemisen. Toinen työntää kärryjä. Musta äidit usein haluaa lasten olevan sidottuja kärryihin ja rattaisiin, sitten ihmetellään kun eivät halua kävellä...
[quote author="Vierailija" time="24.04.2014 klo 14:28"]
Eikö kenelläkään tosiaan ole yhtä torveloa miestä? :/
[/quote]niitä torveloja löytyy
ap! kysyppä isiltä et hommaako se sen poninkin sitkun lapsi huutaa ja saa itkupotkuraivarit?? joka kerta kun esität tämä kysymyksen niin eiköhän ala tajuamaan...
vaihda purkka vaikka hammaspastilliin... lupaa ensiksi että saa KÄVELLÄ kaupassa sinun vieressä tai isän kädestä kiinni pitäen.. jos lähtee juoksentelemaan sano että laitat kärryihin istumaan!
Mäkin olisin antanut lapsen kävellä kaupassa, mutta eihän se ollut pointti, vaan se, että mies kävelee niiden sääntöjen yli, jotka ap:n mielestä ovat hyviä. Ei ap saa tietty kaikkea määrätä, mutta ei toinen saisi sallia jotain minkä toinen on kieltänyt, vaan säännöt pitää sopia vanhempien kesken kun lapsi ei ole läsnä. Ja jos ap hoitaa suurimmaksi osaksi lapsen arjen, niin hänellä voi olla ihan järkevä syy tuohon lapsi kärryissä sääntöön. Ja oikeasti on typerää , että lapsi saa huutamalla tahtonsa läpi.
Just puhuttiin neljän vuoden "kuolemanlaaksosta" Hesarissa - älkää nyt vielä erotko - uhmaikä on ihan hirveän rasittava ja kunhan tästä selviätte, niin kohta alkaa helpottaa. Neljän vuoden iästä elämä lapsen kanssa on aika erilaista. Että jaksakaa jaksakaa - ja keskustelkaa ja keskustelkaa - totta kai meillä on erilaisia mielipiteitä kasvatuksesta, on erilaisia väsymys- ja jaksamistiloja. Jos koet, että mies saa suklaat pullasta, niin olisiko mahdollista, että mies ottaisi lapsen joskus pidemmäksi aikaa vastuulleen, vaikka viikonlopuksi, jolloin menet kaverille rentoutumaan? Ja keskustelette noista tilanteista - joskus se toisen todella ärsyttävä suhtautuminen taaperoon ja sinun mielipiteeseen voikin olla ihan järkevä, kun saat vähän etäisyyttä.
Kuule kun teidän pitäisi osata yhdessä kasvattaa sittenkin jos eroatte.
Mut kaikkeenhan pitäisi nykyään Löytyä jokin helppo pakotie.
Kuule kun teidän pitäisi osata yhdessä kasvattaa sittenkin jos eroatte.
Mut kaikkeenhan pitäisi nykyään Löytyä jokin helppo pakotie.
En jaksanut lukea kovin montaa viestiä mutta ymmärrän täysin ap:n pointin (enkä tarkoita noita ko. tilanteita vaan nimenomaan sitä toisen auktoriteetin vesittämistä).
Lähipiirissä on tuollainen asetelma ja se lapsi tietää tasan tarkkaan miten isältään saa kaiken läpi helposti. Harmittaa sen äidin puolesta koska hän kuitenkin on suurimman osan ajasta lapsen kanssa keskenään ja joutuu sitten vääntämään joka asiasta kättä vielä enemmän kuin jo uhmaiän takia joutuisi.
Oma mieheni on onneksi nähnyt sen tilanteen myös ja ei tarvitse noista asioista paljon vääntää miehen kanssa. Mutta tosiaan harmittaa kun tuo lähipiirin mies ei tajua että päästäkseen itse helpommalla aiheuttaa todella paljon väsymystä ja hankaluuksia vaimolleen. Pelottaa mitä tuo tekee heidän avioliitolleenkin :( Enpä voi oikein muutakaan kuin olla tukena ja toivoa parempaa.
Ja todellakin joustaminen on aivan eri kategoriassa kuin toisen auktoriteetin murentaminen ja meno sieltä mistä aita on matalin. Ja keskustelu menee mun mielestä sivuraiteille jos aletaan vatvoa että olisko sitä purkkaa pitänyt antaa ja saako kaupassa juosta, ne on asioita jotka ap:n pitää sopia miehensä kanssa keskenään.
Sääntösi ovat ap niin tiukat, etten minäkään miehenä tollaiseen suostuisi. Miksi lapsi ei muka saisi juoksennella kaupassa? Lasta täytyy kasvattaa eikä kahlita.
Jospa istuisitte alas keskustelemaan, millaiset säännöt teidän perheeseen tulee ja myös sinä hölläisit pipoa. Ei lapsi mitään natsirajoja tarvitse joka asiaan, vaan oleellista on, että joissain asioissa on selvät rajat. (esim. tielle ei juosta, toista ei lyödä). Jos rajoja alkaa asettelemaan joka paikkaan, uuvuttaa vain itsensä.
Meillä on ollut todella vähän rajoja ja kivat lapset kasvaneet.
Eli neuvo: Listatkaa yhdessä hyväksytyt 10 asiaa, joista ei missään olosuhteissa tingitä ja yrittäkää tukea toisianne niissä.
Ymmärrän ap sinua. Kärry ja purkka-esimerkeistä voi olla eri mieltä mutta pointtihan on että vanhemmat vetää yhtä köyttä. Tai pitäisi vetää.
Meillä hoetaan mantraa 'valitse taistelusi'. Miehelle olen luettanut mll :n sivujen juttuja ja on keskusteltu asiasta paljon kahdestaan.
Ehkä miehesi on lepsumpi kurissa ja sinä niuho. Pakota se mies neuvolaan mukaan tai lueta nettisivuja tai kasvatusoppaita. Sä miehes tunnet ja tiedät millä keinolla saat ajatusta sen päähän.
On väärin murentaa toisen auktoriteetti Lapsen nähden. Mutta voi äitikin relata välillä ja jos vinkuu purkkaa niin sanot et saa kun menee hiuksiin kun nukahdat. Itku vinku kun alkaa, yllätät sanomalla mutta saat pastillin.
Kylläpä alkoi ottaa päähän sun puolesta. Voin niin kuvitella kuinka se riepoo kun uhmis saa periksi isiltä ja sinä oot se paska aina. Itkut vaan pahenee.
Meillä auttoi vastaavaan tilanteeseen minun "itkupotkuraivarit". Tosin en ollut ihan yhtä tiukka, kuin sinä. Annan esim reilu 1v kävellä kaupassa useimmiten ja jos ottaa tavaroita hyllyiltä tai juoksentelee joutuu kärryihin, hyvästä käytöksestä palkitsen "vapaudella" kävellä. Esikoisen kanssa pääsi helpolla, toinen juoksenteli alkuun ihan miten sattuu ja yritti nappailla tavaroita, mutta nopeasti oppivat.
Tuo ei kuitenkaan ole oleellista vaan se, että miehesi ei tue sinua. Meillä samaa kesti siihen, kun esikoinen oli reilu 3v. Minä jankkasin ja jankkasin samoista asioista melkein joka ilta ja mies vaan vastaili joo joota. Laitoin miehen sähköpostiin tutkimustuloksia ja kasvatusoppaita. Alkuun ei lukenut, mutta jatkuvan jankkaamisen jälkeen on ainakin silmäillyt koska on osannut kertoa mitä niissä on ollut. Lopulta mies ymmärsi ainakin sen, että pääsee helpommalla jos toimii kuten minä tahdon eikä kuten lapsi tahtoo. ;)
Tosin oli siinä muutakin, parisuhde oli jäänyt lasten synnyttyä taka-alalle ja päätimme panostaa parisuhteeseen enemmän ja siinä panostuksessa poistui myös itsekeskeinen ajattelu ja tuli tilalle halu saada toinen tuntemaan olonsa hyväksi.
Et todellakaan ylireagoi! Paitsi sen eron suhteen. Ero ei koskaan ole ratkaisu ongelmiin. Hyppäisit ojasta allikkoon, kun viikonloppuisä lellisi lastasi ja sinusta tulisi pahis lapsesi silmissä.
Lapset testaavat meitä koko ajan, tutkailevat meidän johdonmukaisuuttamme ja luotettavuuttamme, omaa turvatilannettaan. Miehesi on luvannut. .. myötä ja vastoinkäymisišsä , nyt on seisottava sinun rinnallasi ehdoitta, sinun päätöksiäsi ei saa vesittää ( on sanoma: äiti on tyhmä, ei tarvitse totella, isä on kiva kaveri)
Kuka vitsaa (ohjeita, kieltoja, ...) säästää, se lastaan vihaa.
Miksi täällä kyselet neuvoja kun kaikenlaiset nykyaikaiset hörhöt vain lyövät sinut lyttyyn. Olet oikeassa!
Sitä en tiedä, miten miehesi ymmärtäisi asian. Ihmiset kun eivät muutu. Puhe ei auta, saat herkästi nalkuttajan leiman.. .
Ja anteeksi kielenkäyttö, just tultiin sieltä kauppareissulta ja kiehun edelleen!! Mies lähti sitten yksin kauppaan.
ap
Eikö kenelläkään tosiaan ole yhtä torveloa miestä? :/
no kyllä mustakin kuulostaa että ylireagoit. Oikeesti useimmat vanhemmat menevät siitä mistä aita on matalin eli antavat lapsensa juosta ja antavat sille purkkaa... sä yrität liikaa pysyä jossain muotissa ja mies ei ole selvästi valmis tuollaiseen muottiin.
Ensinnäkin löysää vähän ohjaksia ja määritelkää sitten uudestaan rajat.
Ei kaikesta tarvitse nipottaa varsinkin kun lapsi on vasta 2,5v sulle tulee tosi raskasta jos et anna missään periksi. Ja lapsesta tulee entistä itseppäisempi jos ei saa koskaan mitään periksi.
Teidän pitäisi kummankin osata kunnioittaa toisen näkemyksiä ja teidän kannattaisi keskustella kasvatustavoista rauhallisissa merkeissä oikein kunnolla.
Vanhempien pitäisi osata seisoa yhtenä rintamana, se on totta, mutta se on joskus hyvin haastavaa varsinkin, jos toinen määrää asioista enemmän. Onko esim. todellakin tarvetta istuttaa lapsi kärryihin kaupassa, jos te kumpikin olette siellä myös? Eikö sellaisessa tilanteessa voisi sanoa miehelle, että okei sinä sitten vahdit ettei lapsi tee mitään? Osaisitko myös selittää miksi lapsi ei saanut purkkaa, oliko hän jo sängyssä tms.? Jos jotain menee kieltämään siitä pitäisi toki pitää johdonmukaisesti kiinni, mutta on hyvä miettiä onko näille kielloille joku hyvä syy.
Minä yritän parhaani mukaan pohtia mitä lapsiltani kiellän ja sitten tietysti pidän siitä kiinni. He tietävät aika hyvin sen, että jos sanon ei sitä ei enää vinkumisella ja protestoinnilla saa muutettua. Välillä kuitenkin huomaan, että etenkin väsyyneenä minun tulee kiellettyä asioita, joilla ei ole oikeasti mitään väliä. Silloin on ihan hyväkin, jos mieheni (ei kuitenkaan lasten kuullen) kyseenalaistaa kieltoni sillä voin yrittää korjata asian. Minä teen myös itse samoin mieheni kanssa. Emme todellakaan ole kaikissa asioissa samaa mieltä. Mieheni ei pidä kaikkia minulle "tärkeitä" asioita minään, mutta keskustelemalla ja perustelemalla löydämme kyllä yhteisen linjan.
No en mä koe sun miestä niin torvelona vain tuon perusteella. Ymmärrän kyllä, että sinua harmittaa, jos hän vesittää päätöksesi.
Kuitenkin sinun päätöksiäsi pidän vähän - hmmm - jyrkkinä, ainakin noissa asioissa. Minusta lapsi voi aivan hyvin kävellä, eikä ole paha, jos mieltä muuttaakin. Meillä naisilla on usein tapa päättää oikeat kasvatuksen keinot ja dumata miehen ehdotukset.
Olen periaatteessa samaa mieltä siitä, ettei lapselle saa antaa sellaista kuvaa, että itkulla saisi aina periksi. Kuitenkin usein noin pienen ilmaisu on vinkuminen tai huuto. Vaikka meillä joskus lapset huutaakin ja saa periksi, se johtuu ensisijaisesti siitä, että huuto pistää minutkin tarkistamaan, onko mielipiteeni järkevä asiassa. Jos se sitä on edelleen, perustelen lapselle, miksi ei on edelleen ei. Monet vanhemmat vain sitten jyräävät, koska ajattelevat, että hyvä vanhempi on joustamaton kuin ratakisko.
Lopeta se pingottaminen ja anna lapselle tilaa hengittää. Mieshän on ihan tolkullinen kasvattaja.
Ei lapsi siitä mene rikki että se saa tilaa olla lapsi ja elää. Kauheeta pingottamista sulla.
Ja ennenkaikkea tuolla sun tyylillä siitä uhman hallitsemisesta tulee hirveetä vääntämistä. Rento ote, annat lapsen olla ja mennä lauman mukana, lapsi haluaa aina miellyttää vanhempia jos vaan saa tilaa olla oma itsensä.
Jos on asioita joihin pitää puuttua, silloin tietysti puutut muuten annat lapsen olla lapsi.
Aivan käsittämätöntä tuollaisesta vetää herneet ja pakata lapsi autoon, nyt tyttö peilin eteen ja mietit miten lapsia kasvatetaan. Olet aivan hakoteillä.
Terv.
Mies 45 v, kolme lasta.
[quote author="Vierailija" time="24.04.2014 klo 14:36"]
Kyse ei ole siitä ettenkö itsekin antaisi joskus periksi, vaan siitä johdonmukaisuudesta kun miehen pitäisi tukea mun sanomaa eikä tehdä toisin. Ja sen kyllä näkee kerhoissa ja päiväkodeissa että useimmat vanhemmat menevät sieltä mistä aita on matalin... :/
Mutta kai mä sitten ylireagoin...?
ap
[/quote]
Tai sitten ne joustaa?