Raskaana ja pelottaa!

Lopeta tuo ajattelu. Näin siksi, että murehtimisesi ei auta yhtään mitään. Sieltä syntyy sellainen lapsi kuin syntyy, terve tai sairas tai vammainen. Sitten kun hän syntyy, otat hänet vastaan sellaisena kuin hän on. Etukäteismurehtiminen ei auta yhtään mitään, turhaan vain stressaa sinua. 

Etkä nyt edes pysty kuvittelemaan millaista se olisi jos oikeasti syntyy vaikka vammainen lapsi. Ajattelet, että tuntuisi siltä ja häpeäisit häntä ja vammaisen elämä ei olisi elämisen arvoista, mutta sitten kun se elävä ihmislapsi siinä on, todennäköisesti ajattelet oikeasti ihan toisin. Tunnen itse monia vammaisia ihmisiä, ja heidän elämänsä on ihan elämisen arvoista ja he ovat ihania, arvokkaita ihmisiä. En väitä etteikö vammaisen syntyminen olisi shokki, ja siihen liittyisi kielteisiäkin tunteita, mutta useimmat kyllä oppivat rakastamaan lastaan, jopa ehkä enemmän, "leijonaäitimäisemmin", kuin terveiden vanhemmat... Sitä paitsi, todennäköisintä on että sinulle syntyy ihan terve lapsi, ja silloin olet tuottanut ajattelullasi pahaa oloa ihan turhaan...

Ihminen tosiaan pystyy hallitsemaan ajatteluaan, ja sen taidon opettellu kannattaa. Sitä voi lopettaa sellaisten ajatuskulkujen pyörittelyn, jotka huomaa täysin hedelmättömiksi ja pelkästään ahdistusta ja stressiä tuottaviksi.

Omalla työpaikallanikin on vammaisia töissä ja tulen heidän kanssaan juttuun, vaikka monet vierastavat. Mieheni on nuorenmpana ollut kehitysvammaisten hoitaja, joten meillä ei ole sellaista ajatusta takana etteikö vammaisten elämä olisi elämisen arvoista. Koen vain itse, etten ole tarpeeksi vahva vammaisen äidiksi kun normaalinkin lapsen kanssa on välillä rankkaa. En halua vammaista lasta, mutta en kykenisi aborttiinkaan, joten pelkään että tuhoaisin lapsen elämän kun en osaisi rakastaa häntä kuten normaalia. En ole koskaan kuvitellut olevani superäiti joka voittaa vastoinkäymiset vaan keskivertoa huonompi, joka ei aina jaksa touhuta normaalinkaan lapsen kanssa, on väsynyt ja kiukkuinen ja jota ärsyttää lapsen käytös välillä. Tuntuu että kaikki muut ovat juuri noita "leijonaemoja", täydellisiä äitejä.

nro 3 oli siis AP

[quote author="Vierailija" time="24.04.2014 klo 10:06"]

Omalla työpaikallanikin on vammaisia töissä ja tulen heidän kanssaan juttuun, vaikka monet vierastavat. Mieheni on nuorenmpana ollut kehitysvammaisten hoitaja, joten meillä ei ole sellaista ajatusta takana etteikö vammaisten elämä olisi elämisen arvoista. Koen vain itse, etten ole tarpeeksi vahva vammaisen äidiksi kun normaalinkin lapsen kanssa on välillä rankkaa. En halua vammaista lasta, mutta en kykenisi aborttiinkaan, joten pelkään että tuhoaisin lapsen elämän kun en osaisi rakastaa häntä kuten normaalia. En ole koskaan kuvitellut olevani superäiti joka voittaa vastoinkäymiset vaan keskivertoa huonompi, joka ei aina jaksa touhuta normaalinkaan lapsen kanssa, on väsynyt ja kiukkuinen ja jota ärsyttää lapsen käytös välillä. Tuntuu että kaikki muut ovat juuri noita "leijonaemoja", täydellisiä äitejä.

[/quote]

Minä ajattelen, että ihminen löytää kyllä voimat itsestään sitten kun on tarve. Ja nykyään on onneksi myös erilaisia tukitoimia ja palveluita tarjolla... 

Itse en ole koskaan miettinyt noita täydellinen äiti -juttuja. Olen vaan sellainen kuin olen, joskus väsynyt ja joskus energinen, se on kai inhimillistä. Ajattelen, että olen ihan riittävän hyvä äiti kuitenkin, eikä tarvitse olla mikään "täydellinen". Ehkäpä toisinaan lapsille on parempikin että äitinä on vain epätäydellinen ihminen kuin joku pyhimys tai itse täydellisyys - vajavaisten ihmisten kanssahan he joutuvat jatkossakin elämään. 

Täällä käydään läpi vähän samoja ajatuksia. Minä tosin olen alle kolmekymppinen ja eka raskaus, eli sen puoleen ei ole "huolta". Mutta ammattini puolesta tiedän vähän liiankin hyvin, mitä kehitysvammoja ja syndroomia onkaan olemassa ja olen ehtinyt moneen kertaan käydä ne kaikki mielessäni läpi. Ja se, että lapsi syntyy terveenä ei sekään vielä tarkoita mitään, tietyt kehitysvammathan alkavat ilmetä joskus vuoden iässä taantumana taidoissa. Eli ihan pian en tästä pelosta pääse eroon. Jotenkin ei yhtään lohduta tieto siitä, kuinka epätodennäköisia ne ovat varsinkin kun kaikki seulat ovat olleet ok. Ilmiselvästi tässä tapauksessa tieto lisää tuskaa, osaisin olla paljon huolettomampi jos en tietäisi mitä kaikkea voikaan olla. 

Ethän ole edes vanha.

Mulla sama juttu. Olen vaan vähän nuorempi ja odotan toista lastani, ja sehän vasta pelottavaa onkin! Mietin koko ajan ettei mulle voi käydä niin hyvä tuuri, että saisin toisen terveen lapsen. Sitten välillä mietin että onhan mulla tuttavapiirissä yksi perhe, joilla on jopa 6 tervettä lasta. Sitten palaan taas takaisin panikoimaan omaa tilannettani. Työskentelen kehitysvammaisten kanssa, se on jopa ehkä pahentanut pelkoani.

Mietin myös tota, että muut ovat saaneet terveitä lapsia, mä en enää voi sellaista saada. Mulla on myös paljon tuttuja jotka ovat raskaana tai juuri saaneet vauvoja, ja pelkään että olen ainoa jonka vauvalle käy jotain. Kadehdin kaveriani, joka on raskaana ja toteaa että kaikki menee hyvin, hän vaan tietää sen. Samaan aikaan mietin, että mä en edes uskaltaisi sanoa noin. Olen lykännyt kaiken vauvatavaroiden järjestelyn tähän viimetippaan, koska pelkään jatkuvasti että jotain pahaatapahtuu. Tosin, sen jälkeen kun esikoiseni olen saanut, olen myös jatkuvasti pelännyt hänen menettämistään. Äitiys antaa todella todella paljon, mutta se on myös tuonut tämän pelkäämisen tunteen tullessaan.

Ensinnäkään et ole vanha.

Toisekseen, lopeta ressaaminen just tähän paikkaan. Se ei tee hyvää sinulle eikä pikkuiselle.

Ja sitten vielä neuvoisin puhumaan äitiysneuvolassa pelostasi.

No, eipä ne siellä voi kauhesti lohduttaa. Kätilö kertoi että sai 40-vuotiaana terveen lapsen, kertoi että jos ultra/verikoetuloksissa ilmeneen jotain pääsee jatkotutkimuksiin jne. Vielä kun tajusin, että vasta rakenneultrassakin voi vielä paljastua vakavia juttuja, aloin todella huolestumaan. Sitten vielä ajattelen, että varmaan aavistav vaikeudet etukäteen kun ajatukseni ovat tällaiset. Samoin kuin joku tuossa kirjoitti, että ystävätär "vain tietää että kaikki tulee menemään hyvin".

Olisi ihanaa jos pystyisi olla huolehtimatta. Samalla mietin niitä työkavereita, jotka istuvat röökillä raskaana, syövät mitä sattuu jne ja ovat sllti ihan huolettomia.

Niin ja rakenneultrassakin seuloutuu vain noin puolet kaikista kehityshäiriöistä. Joten sen jälkeen voi kuitenkin paljastua vaikka mitä... Ei tässä voi kun toivoa ja odottaa.

t. 6