Vaikea lapsuus -> Hyvä vanhemmuus

Mulla on ollut vaikea lapsuus äidin alkoholismin ja mielenterveysongelmien takia. Tiedän että hän on rakastanut meitä mutta viina vienyt aina kaiken edelle. Olen kasvanut epävarmuudessa ja pelossa siitä mitä kotona tällä kertaa odottaa. Itselläkin tullut aikuisiällä jonkin verran mielenterveysongelmia mm. paniikkikohtauksia. Olen käynyt terapiassa ennen kuin perustin oman perheen. Nyt neljä vuotiaan äiti ja pyrkinyt tuomaan lapsen elämään turvallisuutta ja selkeyttä kaikin puolin. Olen pääosin onnistunut mutta rajojen asettaminen on ollut vaikeaa, lapset kun osaavat vedota niin hyvin vanhempiinsa. Meillä ongelmana on se että olen "leikkiautomaatti" eli lapsi ei haluaisi leikkiä lainkaan yksin vaan vaatii viihdytystä. Vauva-aika oli tosi rankka koska itku tuntui todella ahdistavalta, olin silloin myös tosi epävarma kyvystäni olla riittävän hyvä äiti.

Miehelläni on ollut väkivaltainen ja alkoholintäytteinen lapsuus, ja joskus sanoikin, että ainakin tietää minkälainen isä ei lapsellemme ole. Meillä lapsi on vasta 6kk ja ainakin tämän puoli vuotta on ollut esimerkillinen isä. Aika tietenkin näyttää, mutta uskon, että tulee olemaan hyvä isä.

Olen tehnyt paljon töitä sen eteen. Rakastan lastani ja se on pitkällisen terapian ansiota jossa kävin lapsuuden juttuja lävitse. Kuitenkin ikäänkuin jonkinlaisen sukukirouksen vaikutuksesta asiat alkoivat toistua. Lopputulos on se, että en kuitenkaan pystynyt antamaan lapselleni hyvää lapsuutta. Se ero on, että lapseni tietää, että rakastan häntä ja saa myönteistäkin palautetta toisin kuin minä. Se kuinka hyvin tai huonosti lapseni pärjää näillä eväillä jää nähtäväksi.

Olen mielestäni onnistunut hyvin, ainakin paljon paremmin kuin omat vanhempani. Helppoa vanhemmuus tuskin kenelekään aina on. Itse valmistauduin muun muassa lukemalla, pohtimalla ja keskustelemalla. Vanhemmuus on pitkä prosessi, ja siihen vaikuttaa myös ympäristön tuki. Onnistua voi, vaikka omat vanhemmat olisivatkin olleet huonoja. Yksin ei tarvitse yrittää kaikesta selvitä. Lapset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia vaiheita, se on hyvä ymmärtää. Huono lapsuus saa ainakin haluamaan parempaa ja arvostamaan hyvää perhettä.

Minä en merkinnyt vanhemmilleni juuri mitään, minua vain haukuttiin koko ajan. Rakkauden ilmaisuja en heiltä saanut. Monin tavoin lapsuuteni oli siis vaikea, ja olen käynyt sitä läpi terapiassa parin vuoden ajan ennen vanhemmaksi tuloa.

Mielestäni olen kuitenkin hyvä äiti. Olen yleensä hyvähermoinen, lempeä ja ilmaisen rakkauttani vuolaasti lapselle. Mikään ei sulata sydäntä niin paljon kuin se, kun lapsikin sanoo rakastavansa minua. Ihan omasta aloitteestaan. <3 En väitä olevani täydellinen, mutta pystyn tarjoamaan lapselleni turvalliset puitteet ja säännölliset rutiinit, jotka tuovat pienelle lapselle turvaa.