Veljen outo ja ahdistava käytös

Tästä tulee nyt pitkä ja mutkikas teksti :/ Olen etukäteen pahoillani, skipatkaa ihmeessä jos ette jaksa lukea!

Veljeni on erittäin omituinen tapaus. Hän on 23-vuotias ja rasittanut ja provosoinut koko perhettä, varsinkin vanhempiani ja eritoten äitiäni, niin kauan kuin voin muistaa.

Jos meillä koskaan oli ns. normaali sisarussuhde, siitä on aikaa ainakin 15 vuotta. On vaikea kuvailla hänen käytöstään; kodin ulkopuolella hän hoitaa velvollisuutensa mallikkaasti ja on 'kunnon kansalainen', hoitaa hienosti kaksi-kolme työtä samaan aikaan, eli siis myös saa töitä, ja on taloudellisesti vastuullinen. Häntä kehutaan todella usein 'niin komeaksi' ja 'niin kohteliaaksi ja asialliseksi' nuoreksi mieheksi, jolloin minun tekisi mieli joko itkeä tai nauraa. Jos ihmiset tietäisivät totuuden...

Hän näyttää oudon ja käsittämättömän puolensa ainoastaan lähiperheelle. Kotona hän on passiivis-agressiivinen kiusankappale. Hän ei mitenkään panosta yhteiseen hyvään vaikka saa siis vielä tuonkin ikäisenä asua kotona. Itse olen muuttanut kotoa 18-vuotiaana, jolloin hänelle sitten jäikin oivasti tilaa jäädä loisimaan lapsuudenkotiimme.

Äitimme on ehdottomasti hyysännyt jätkän pilalle ja varmistanut uusavuttomuuden ihan lapsuudesta asti. Armeijan lisäksi veljeni on asunut poissa kotoa vain, kun alivuokrasin asuntoni hänelle vuodeksi. Tämäkin asunto sijaitsee noin kilometrin päässä vanhemmiltamme, ja hän ilmeisesti kävi noin joka päivä siellä syömässä omasta asunnosta huolimatta... Äiti myös pesi pyykit, ja kävi välillä siivoamassa (!!!). Että varsinainen pesästä lähtö. Alivuokrauksen päätyttyä oli asuntoni sanoin kuvaamattoman järkyttävässä kunnossa; aivan kuin KAIKKI astiat olisi pesty likaisella öljyllä, ja mm. roskiksessa oli minun vuoden vanhoja roskiani. Äidin satunnaisesta siivoamisesta huolimatta oli kämppä vaikuttavan p*skaisessa kunnossa. Nyt kun hän asuu taas vanhemmillamme on hänen huoneensa samanlainen sikolätti, maitopurkkeja kasoittain ja astioita pinoittain, lattialla sen verran tyhjää tilaa että just ja just pääsee liikkumaan, eikä siivoa huonettaan vaikka pyydetään, vaikuttaa siltä kuin hänellä olisi joku periaate olla tekemättä mitään jos pyydetään. Tiiviisti ilmaistuna hän ei näytä kunnioittavan vanhempiamme pätkän vertaa. Edes se ei liikuta tai hillitse, että olen kertonut hänelle monta kertaa hänen käytöksensä edesauttavan vanhempimme kohti hautaa, niin stressaantuneita, hämmentyneitä ja surullisia he ajoittain ovat.

Nyt sitten lähtökohtiin; veljeni synnytyksessä ei kaikki mennyt kohdilleen: äidin oma lääkäri ei ollut paikalla, ja korvaajat ilmeisesti tunaroivat monessa asiassa. Hänellä oli ilmeisesti jonkin sortin happikato, kylmettyi ja jäi kauaksi aikaa yksin. Hän myös syntyi reikä sydämessä ja oli ensimmäiset vuotensa hyvin väsynyt ja apaattinen lapsi. Ala-asteikäisenä kuvaan astuivat jos jonkinlaiset pakko-oireet: ihmeelliset hokemat joita oli paljon, itsensä päähän lyöminen, hampaiden kiristely, sätkähtely ja hypähtely... Sitten about samoihin aikoihin hänellä oli myös raju lapsuusiän epilepsia, joka kesti muutaman vuoden. Äitini, ja varmasti isänikin, ovat siis olleet kauan erittäin huolissaan hänestä, ja äidille on jäänyt tuo hyysäysvaihe päälle osin senkin takia.

Takaisin nykypäivään: veljeni ei osaa keskustella perheenjäsentensä kanssa alkuunkaan. Hän ei KOSKAAN aloita keskustelua, ei ole IKINÄ kysynyt esim. "miten päivä meni/mitä kuuluu?" ja on ylipäätään aina vaikuttanut erittäin haluttomalta minkäänlaiseen ylimääräiseen kommunikointiin kanssamme. Hän ei KOSKAAN kerro asioistaan vanhemmillemme tai minulle, emmekä juurikaan tiedä mitä hänen elämässään tapahtuu lukuunottamatta asioita jotka tulevat ilmi samassa osoitteessa asuessa. Aivan kuin hänellä olisi jokin periaate olla jakamatta elämäänsä perheensä kanssa millään tavalla. Hän ei helpolla vastaa yksinkertaisimpaankaan kysymykseen, kuten "minne olet menossa?", vaan jupisee ja vinkuu jotain käsittämätöntä vastaukseksi. Hänen ehdottomasti oudoin ja mielestäni huolestuttavin oireensa onkin sellainen ns. high pitch-voice, jolla hän perheenjäsenilleen puhuu POIKKEUKSETTA, ei normaalilla äänellä vaan sellaisella vähän lässyttävällä korkealla äänellä, mikä on minusti ihan helvetin outoa 23-vuotiaalle miehelle. Ja tätä piiptys/kiljumis/lässytys-puhettakin on jatkunut nyt jo mooonta vuotta, ja vastapainona hän hermostuessaan karjuu hämmentävän syvältä taajuudelta: hän saattaa ensin kimittää ja yhtäkkiä muuttaa ääntään matalaksi mylvinnäksi. Ei siis missään nimessä kommunikoi normaalilla äänellä. Arvioisin hänen puhuvan ns. normaalitaajudella 20% ajasta, en kyllä varmasti voi sanoa koska en asu samassa osoitteessa, onneksi.

Korkeaan äänensävyyn liittyy myös joko kumarassa tai varpaillaan _hiippailu_, ei normaali kävely - näennäisesti koominen juttu, mutta käytännössä ja joka päivä ei yhtään hauskaa. Hän myös kutsuu äitiämme "mamiksi" tuolla äänellään, mikä on mielestäni rasittavaa, todella outoa, ja erittäin creepyä. Kaikki kuitenkin muuttuu kun hän astuu ulko-ovesta ja hänestä tulee näennäisesti normaali nuorimies. Vastaavasti kotiin tullessaan hän tuntuu jotenkin taantuvan jollekin avuttomalle vauva-tasolle eteiskynnyksen ylittäessään. Hänellä on myös edelleen hokemia, joita hän hokee tuolla vauva-äänellään. Veljeni silmät ovat kotona kylmät, katse usein kolkko ja kireä, samoin kuin olemuskin, ja joskus pelkään häntä sen outouden takia.

Huh tuntuu etten saa tästä mitenkään yhtenäistä tai loogista tekstiä, veljeni käytös on ollut niin monia vuosia niin hämmentävää ja jotenkin niin overwhelming, etten oikein osaa jäsennellä ajatuksiani. Erityisesti tahtoisin tietää onko kenelläkään äidillä tai siskolla tämmöisestä mitään omakohtaista kokemusta? Äitini vähättelee asiaa, mutta asia painaa häntä enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Isän kohdalla sama homma, mutta hän ei osaa käsitellä negatiivisia tunteita eikä oikein osaa työstää asiaa mitenkään muuten kuin sulkeutumalla ja välillä tiuskaisemalla veljelleni jotain hyvin ei-itsetuntoa-kohottavaa kuten "sä et ole normaali". Osaongelma onkin varmasti veljeni saama palaute kotona ja sen myötä huono itsetunto, mutta se ei kuitenkaan voi selittää asiaa täysin. Itse en asu vanhemmillamme, mutta aina siellä käydessäni iskee perheemme ahdistava ja outo dynamiikka päin kasvoja, enkä voi kuin ihmetellä ja lähteä pikaisesti systeemiä pakoon oman mielenterveyteni säilyttämiseksi. Haluaisin viettää vanhempieni kanssa laatuaikaa, mikä ei ole mahdollista jos veljeni on kotona, sillä hän provosoi näillä jutuillaan ja jo pelkällä olemuksellaankin meitä kaikkia. Puhun asiasta vanhemmilleni jokaisella käyntikerrallani, mutta alan pikkuhiljaa luovuttaa koska mikään ei näytä muuttuvan. Mielestäni veljeni olisi pitänyt viedä jonkinlaisiin tutkimuksiin hänen ollessaan alaikäinen, koska nyt emme saa koskaan tietää mistä hänen käytöksensä ja ihmeellinen empaattisuuden kyvyn puutteensa johtuvat. Tahtoisin niin jonkin diagnoosin tälle tilanteelle! Tätäkin kirjoittaessani olen erittäin ahdistunut eritellessäni näitä asioita. Turhautumisen lisäksi tunnen tasaisin väliajoin suurta surua siitä, ettei minulla ja veljelläni ole minkäänlaista suhdetta, ja kaiholla todistan ystävieni kaverillisia ja rakkaita sisarussuhteita, joissa he ovat vilpittömästi ystäviä keskenään ja viettävät aikaa samoissa piireissä.

Mielestäni aino ratkaisu olisi se, että hän muuttaa pois vanhempiani terrorisoimasta. Äitini mukaan "tämä on viimeinen kevät kun hän saa asua kotona", mutta en tiedä mitä voin uskoa siltä hyysääjältä :( On avuton ja kädetön olo seurata tuota kuviota sivusta pystymättä mitenkään vaikuttamaan asioihin! Olen vuosi vuodelta valmistuneempi kohtaamaan todellisuuden jossa meillä ei ole tulevaisuudessa minkäänlaisia välejä, enkä näe hänellä tyttöystävää tai perhettä. Kertokaa siis kiltit jos teillä on mitään samankaltaisia kokemuksia... Ja kiitos jos jaksoitte lukea tämän poukkoilevan avautumisen loppuun saakka! Ammattilaisten mielipidettä kaipaisin tietenkin kovasti mutta jo kohtalotovereidenkin kertomuksen auttaisivat paljon.