Minkälaisia syitä teillä on ollut, kun olette aloittaneet terapian?

Mies kuoli äkillisesti, jäin yksin pienen lapsen kanssa ja sairastuin masennukseen.

Lapsuuden henkisen väkivallan/heitteillejätön vuoksi, mikä on syvästi vaikuttanut koko elämääni.

Pahasti koulukiusattu, ahdistuneisuushäiriö, paniikkikohtauksia kaupoissa, busseissa, työpaikalla kun joku tilanne tai ihminen saa koulukiusauksen mieleen.

Paniikkikohtaukset ja ahdistus alkoi rajoittamaan elämää liikaa, en uskaltanut enää ovesta ulos ja aloin olla epätoivoinen.

En olisi itse uskaltanut hakea apua ja olisin varmaan tappanut itseni siihen pelkoon ja masennukseen. Exä sit hommasi apua kotiin mulle kun ei kestänyt katsella sitä, siitä olen aina kiitollinen <3

Selkärankarappeuman ja kroonisen kivun vuoksi.

Syöpä

Olin niin masentunut ja ahdistunut etten enää kestänyt sitä yksin. Se meni siihen pisteeseen että mietin tapanko itteni nyt vai haenko apua, laitoin yhdelle psykoterapeutille sähköpostia ja kävi niin hyvä tuuri että se vastasi seuraavana päivänä, ja ollaan puhuttu jo yli vuoden ajan. Masennuksen ja ahdistuksen lisäksi ongelmana on se että pelkään ihmisiä, jotkut ihmiset tai kosketus saa mut niin paniikkiin että mun kuulo lähtee. Välillä kaikki tuntuu vain ihan epätodelliselta, en pysty sisäistämään missä oon tai mitä pitää tehdä. Välillä tunnen kattovani itteeni jostain ulkopuolelta, joskus peiliin kattoessani en tunnista itteeni. Terapian myötä oon tajunnut että mulla onkin traumoja ja kärsin dissosiaatiosta.

Elin lapsuuteni väkivallan, päihteiden ja välinpitämättömyyden keskellä. Äiti hakkasi mua ja isäpuoli äitiä, äiti kielsi kertomasta mistään uhaten lastenkodilla. Se myös jätti mut kuolemaan kaksi kertaa, onnistuin sitte selviämään hengissä. Äidin kaveri raiskasi mut ja sen sellaista. Mut huostaanotettiin ja elin vuosia laitoksissa, yhdessä laitoksessa kolme vuotta kokien sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Sieltä päästyäni mun ystävä teki itsemurhan. Olin tuntenut sen koko elämäni ajan, 20 vuotta. Yritin unohtaa kaiken, psykiatrian polilla mun menneisyys ei kiinnostanut ketään ja siellä käyminen oli ihan turhaa. Muutama vuosi meni kohtuullisen hyvin kunnes sitte koirani piti lopettaa ja rakas isosiskoni muutti toiselle paikkakunnalle. Kaikki tuntui romahtavan. Ajattelin aina ettei mulla oo mitään traumoja, ihan tavallinen elämä ja mä oon vaan vääränlainen. Terapeutti saikin mut ymmärtämään että mun ongelmiin onkin syy, siinä olikin pohtimista. Hyvä tuuri että satuin ottamaan yhteyttä terapeuttiin joka ymmärtää traumoja ja niiden vaikutuksia.

Dissosiaatiohäiriö

Lapsuudenperheessä tunnekylmyyttä ja henkistä väkivaltaa. Vanhemmat erosi kun olin teini. Muutaman vuoden kärsin masennuksesta kunnes lähdin uuteen kaupunkiin opiskelemaan ja aloitin siellä terapian vähän päälle parikymppisenä.

Kaikki v.tutti ja pelotti ja ahdisti. Diagnoosia ei ollut. Taustalla oli paljon kaikenlaista, mitä en aloittaessani tajunnutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Olin niin masentunut ja ahdistunut etten enää kestänyt sitä yksin. Se meni siihen pisteeseen että mietin tapanko itteni nyt vai haenko apua, laitoin yhdelle psykoterapeutille sähköpostia ja kävi niin hyvä tuuri että se vastasi seuraavana päivänä, ja ollaan puhuttu jo yli vuoden ajan. Masennuksen ja ahdistuksen lisäksi ongelmana on se että pelkään ihmisiä, jotkut ihmiset tai kosketus saa mut niin paniikkiin että mun kuulo lähtee. Välillä kaikki tuntuu vain ihan epätodelliselta, en pysty sisäistämään missä oon tai mitä pitää tehdä. Välillä tunnen kattovani itteeni jostain ulkopuolelta, joskus peiliin kattoessani en tunnista itteeni. Terapian myötä oon tajunnut että mulla onkin traumoja ja kärsin dissosiaatiosta.

Elin lapsuuteni väkivallan, päihteiden ja välinpitämättömyyden keskellä. Äiti hakkasi mua ja isäpuoli äitiä, äiti kielsi kertomasta mistään uhaten lastenkodilla. Se myös jätti mut kuolemaan kaksi kertaa, onnistuin sitte selviämään hengissä. Äidin kaveri raiskasi mut ja sen sellaista. Mut huostaanotettiin ja elin vuosia laitoksissa, yhdessä laitoksessa kolme vuotta kokien sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Sieltä päästyäni mun ystävä teki itsemurhan. Olin tuntenut sen koko elämäni ajan, 20 vuotta. Yritin unohtaa kaiken, psykiatrian polilla mun menneisyys ei kiinnostanut ketään ja siellä käyminen oli ihan turhaa. Muutama vuosi meni kohtuullisen hyvin kunnes sitte koirani piti lopettaa ja rakas isosiskoni muutti toiselle paikkakunnalle. Kaikki tuntui romahtavan. Ajattelin aina ettei mulla oo mitään traumoja, ihan tavallinen elämä ja mä oon vaan vääränlainen. Terapeutti saikin mut ymmärtämään että mun ongelmiin onkin syy, siinä olikin pohtimista. Hyvä tuuri että satuin ottamaan yhteyttä terapeuttiin joka ymmärtää traumoja ja niiden vaikutuksia.

Toivon todella, että saat kaiken avun, mitä ikinä voi saada. Halaus sulle.

mental breakdown.

Hei, itse vasta pohdin terapiaan hakeutumista. Haluaisiko joku kertoa, millaista terapiaa on saanut tai minkä on kokenut hyödylliseksi? Vai onko psykoterapia aina se ensisijainen vaihtoehto? Jotenkin uuvuttaa jo ennalta sopivan terapeutin löytäminen ja siihen sitoutuminen joka viikko ehkä vuosienkin ajan...

jos ajattelee, että missä menee se raja kun ei enää jaksa ja ehkä tarvisi apua tai jotain pitäisi tälle asialle tehdä, niin suunnilleen 1000 sellaista rajapyykkiä ennen kuin ymmärsi, että se raja on ylitetty jo kauan sitten.

Henkinen väkivalta, mm. laiton uhkailu työyhteisössä.

***

Kannattaa katsoa, että ammattinimike on nimenomaan psykoterapeutti, se on suojattu. Jos haluaa Kelan tuen, täytyy olla vielä Valviran hyväksyntä ja pätevyys siihen terapiamuotoon, jota asiakkaalle on tarkoitus antaa.

https://www.kela.fi/kuntoutuspsykoterapia

Tsemppiä kaikille <3

Lapsuuden henkinen ja fyysinen väkivalta, tappoyritykset ja kaltoinkohtelu.

Vakava hyväksikäyttö koko lapsuus/ nuoruus.

Apua en saa.