Yritin kuunnella Eeva Kolun kirjaa äänikirjana

Sain sen eilen luettuna loppuun. Musta se oli kivan kevyesti kirjoitettu ja kirjoittajansa näköinen. Vähän jäi se kuva että vieläkin suorittaa elämäänsä ja ei täysin ymmärrä omia rajojaan tai ei ole löytänyt vielä tasapainoa.

Oli kuitenkin hyvä kuvaus siitä kuinka voi itsensä polttaa loppuun kun tavoittelee ns. kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Sain sen eilen luettuna loppuun. Musta se oli kivan kevyesti kirjoitettu ja kirjoittajansa näköinen. Vähän jäi se kuva että vieläkin suorittaa elämäänsä ja ei täysin ymmärrä omia rajojaan tai ei ole löytänyt vielä tasapainoa.

Oli kuitenkin hyvä kuvaus siitä kuinka voi itsensä polttaa loppuun kun tavoittelee ns. kaikkea.

Ehkä tuo juuri hämäsi. Siis että yhä tuntuu suorittavan. Kaikissa Kolun teksteissä, niin blogissa kuin tässä kirjassa, minua on ahdistanut jakomielitautinen olo, että kirjoitetaan niin hattaraa ja ilmavaa, mutta kaikesta puskee läpi hampaat irvessä pakotettu vääntäminen, täysin iloton ja ahdistava sellainen. Se yhdistelmä tekee minut jo lukijanakin jotenkin sairaaksi.

Ap

Ehkä bloggaaminen teki Kolusta sellaisen? Vaikea kai on olla aito itsensä, kun työ on mukaviisaan sisällön tuottamista oman navan ympäriltä. Silkkipusero hulmahdellen, vai miten se meni. Tätähän hän itsekin kirjassaan analysoi. Tekisi hyvä keskittyä ihan muuhun kuin omaan napaan ja oman elämän presentaation pohdiskeluun...

Kai tämä on luonnekysymyskin. Itseäni oksettaa se elämänviisaustykitys. Joka on tietty pyritty hikaroimaan NOKKELAMMIN ja OSUVAMMIN ja SYVÄLLISEMMIN kuin perus Facebookin "Elä hyvin, rakasta paljon, naura usein" -ryhmän kirjoitusvirheitä vilisevät auringonlaskuaforismikuvat, mutta pohjimmiltaan silti samaa huttua. Joku sitten saa noista voimaa.

Summa summarum. En vain kai ole kohderyhmää. Mutta kun ajattelin, että Kolu olisi kirjassa kurkottanut juuri sen lavastelintuhäkkinsä ulkopuolelle, olin vain pettynyt, kun teksti olikin sitä samaa häkin sisältä sirkutettua.

Jos olisi edes fiktiota kirjoittanut, olisi vähän päässyt etäämmäs siitä omasta navasta. Vaan ei...

Ap

Olen tykännyt Kolun teksteistä, hän on taitava kirjoittaja. Tätä kirjaa en aio lukea, ainakaan nyt kun olen itse uupunut. Tällaisen perusduunarin arki on kuitenkin ihan erilaista, eikä minulla ole aikaa eikä jaksamista maalailla somessa mitään imagoita, ja silkkipuseroita ei varastolle pueta.

Kiva että hän on saanut unelmansa kirjan kirjoittamisesta saavutettua, toivottavasti seuraava kirja on fiktiota. Sen voisin sitten lukea.

Tuntui kuin olisi lukenut ylipitkää lifestyle-blogia. En ole Kolun blogia koskaan lukenut, mutta kirjailijana ei vakuuttanut. Ei hirveästi nuo ensimmäisen maailman ongelmat ja merkkihuivi kaulassa Etelä-Helsingissä viipottaminen tarjonneet sellaista arkista samaistumispintaa. Luin kuitenkin loppuun, ihan hyvä kuvaus siitä, miten kermaperseetkin voivat palaa loppuun ja masentua, vaikka näennäisesti ongelmat näyttävät todella typeriltä ja kevyiltä.

En ole lukenut sitä Kolun kirjaa, sillä olen nähnyt siitä paljon tätä sinun kirjoitustasi vastaavia arvosteluja ja uskon niitä. 

Mulle samanlaisen olon jätti Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi. Tärkeä aihe, odotin kirjaa ja ahmin sen läpi... mutta kuitenkin se jätti lopulta kylmäksi. Uskottavuus, sitä siitä puuttui. Kirjoittaja ei suostunut terapiaan, söi vähän lääkkeitä, lopetti lopulta nekin ja mikään ei näyttänyt muuttuvan. 

Vierailija kirjoitti:

Tuntui kuin olisi lukenut ylipitkää lifestyle-blogia. En ole Kolun blogia koskaan lukenut, mutta kirjailijana ei vakuuttanut. Ei hirveästi nuo ensimmäisen maailman ongelmat ja merkkihuivi kaulassa Etelä-Helsingissä viipottaminen tarjonneet sellaista arkista samaistumispintaa. Luin kuitenkin loppuun, ihan hyvä kuvaus siitä, miten kermaperseetkin voivat palaa loppuun ja masentua, vaikka näennäisesti ongelmat näyttävät todella typeriltä ja kevyiltä.

Täsmälleen sama fiilis! Ylipitkä lifestyle-blogi on täydellinen kuvaus. Luulin että Kolulla olisi ollut jotain kirjallisia intohimoja, mutta ehkä hän kuuluu niihin, jotka pitävät enemmän mielikuvasta itsestään kirjailijana, kuin oikeasti kirjallisuudesta.

Ap

Minä taas en kestänyt sitä äänikirjan lukijaa. Miksi Niskasta käytetään niin paljon r-viasta huolimatta? Repii pahasti korvaa. Kirjan sisältö oli myös niin höttöä että jäi kesken. Hyvällä lukijalla olisin ehkä kuunnellut loppuun.

Kirjailijana itsekin ymmärrän tosin: ensimmäinen kirja on aina vaikea, blogitausta painaa ja toisaalta on varmasti luontevinta lähteä kirjoittamaan blogin aiheita sivuten ja siitä koko idea varmaan on lähtenytkin. Onhan siitä ilmeisesti tykättykin, blogillakin lienee lukijoita. Mutta on sääli, että syvyyttä puuttuu. Deadlinekin on voinut olla. 

Jep, kirja oli kertomus uupumuksen suorittamisesta. Ja kohti seuraavaa romahdusta.

Etenkin lopusta haisee hurahtaminen manifestointiin ja muuhun huuhaa hypnoon. Tuosta seuraa helposti ongelmia kun alat taas kavuta menestyksen portaita ja et ole oppinut uupumuksesta kuin murusia.

Jokaisella on omat tapansa nousta pohjalta mutta tarina vaikutti siltä ettei pohjaa oltu vielä kohdattu.