Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Siitä on 27 vuotta, kun joku on viimeksi leiponut minulle synttärikakun
25.11.2020 |
Joo, joo. Tiedän. Turhaa valitusta ja byhyy. Te ette kukaan ikinä juhli mitään, eikä kukaan aikuinen saa toivoa juhlia itselleen. Synttäreitä juhlivat aikuiset on tyhmiä ja niin edelleen.
Mutta en voi sille mitään. Täytän 38 vuotta viikonloppuna ja tiedossa on taas sitä samaa: minä leivon kakun, mies ahdistelee kun pitäisi ostaa jotain lahjaksi vaikka ei millään huvittaisi, ja ainoa kellä on kivaa, on lapset, koska saavat herkutella. Siivoan itse, herään itse viemään koiran pennun ulos ja vastaan kiltisti, että ei tarvitse lähteä mihinkään syömään, koska se on niin hankalaa ja herättää vain huokailuja.
Toissa vuonna ukaan ei tullut viime vuonna kylään, vaikka pyysin. Viiime vuonna lähdin yksin viikonloppureissulle, ja kotona odotti ihan tavallinen arki. Tänä vuonna ei varsinkaan tule kukaan, koska korona., enkä voi lähteä mihinkään, koska korona. Yksikään kortti ei tipu postilaatikosta, ja puhelimeen kilahtaa korkeintaan yksi tekstiviesti mikäli isäni muistaa, mikä päivä on.
Tätä tämä on aina. Koskaan en ole juhlinut kavereidenkaan kanssa omia synttäreitäni. Silloin, kun niitä kavereita vielä oli. Kun jäin työttömäksi ja sitten sain lapsia, kaverit jäi. Sukulaisia ei kiinnosta. Joskus salaa haaveilen, että olisi ihanaa tehdä makoisat tarjoilut ja koristella koti ja kattaa pöytä super kauniisti. Olisi pöytä täynnä ihania ihmisiä, jotka olisivat ihan vapaaehtoisesti tulleet minun vuokseni. Lahjoja en tarvitse, niitä paljon paremmalta tuntuisi se, että voisi uskoa, että minusta välitetään.
No, viikonloppuna juon lasin viiniä surkean elämäni kunniaksi ja katselen somesta miten muilla on niin saatanan hauskaa taas. Ja joo, olen katkera, naura vain. En ollut ennen, mutta aika tekee tehtävänsä. Ja joo, olen puhunut miehelle, mutta hän ei vain ole sellainen joka osaisi järjestää mitään.
Kommentit (14)
Onnea! Kavereita saa vielä aikuisenakin. Facebookissa on kaikenlaisia ryhmiä, ja eikö sellainen tinderin tapainen appi ole nykyään kavereiden saamiseksikin? Kestää tietenkin aikaa ennen kuin joku uusi tuttavuus muuttuu syväksi ystävyydeksi eikä kaikkien kanssa käy ikinä niin, mutta nykyään on kuitenkin ihan mahdollista ja sosiaalisesti hyväksyttyä kysellä uusia tuttavuuksia netistä. Monella on ihan sama ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo "mies ahdistelee" ei varmaan tarkoita sitä miltä se kuulostaa?
Lopeta itsesi ja elämäsi vertaaminen muiden ihmisten elämään ja opettele kiitollisuutta siitä, mitä sinulla on.
Minäkin olen leiponut omat kakkuni jo 12-vuotiaasta asti.
Ap, ymmärrän sinua. Ymmärrän niiiin täysin. Tekstisi voisi olla minun näppäimistöltäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yllätä ittes ja muut ja tilaa 🍰 leipomosta
😋
En ole koskaan leiponut edes omille lapsilleni kakkua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kaffekolli kirjoitti:
yllätä ittes ja muut ja tilaa 🍰 leipomosta
😋
Tai osta kaupasta, jos leipomoon ei varaa. On jonkun leipoma.
Sulla sentään on perhe, monilla ei ole edes sitä,, aikuinen ihminen ihan oikeasti, itse en ole juhlinut synttäreitäni 14 vuoteen, kukaan ei onnittele tai leivo mulle kakkua
Ja olen yksinasuva, kukaan perheenjäsenistäkään ei välitä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi varmaan kannattanut pitää kavereihin yhteyttä eikä kadota täysin vauvakuplaan..?
Vierailija kirjoitti:
Sulla sentään on perhe, monilla ei ole edes sitä,, aikuinen ihminen ihan oikeasti, itse en ole juhlinut synttäreitäni 14 vuoteen, kukaan ei onnittele tai leivo mulle kakkua
Ja olen yksinasuva, kukaan perheenjäsenistäkään ei välitä
No tulihan se sieltä. Ei saa kuulkaa harmittaa, jos on se perhe. Oma perhe on se asia, joka varsinkin naisella pitää toimia nöyryyttä tuottavana asiana. Naisen omat toiveet, haaveet ja pettymykset lakkaavat olemasta, kun PERHE tulee kuvioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tuttua. Tosin sillä erolla, että kun mieheni avioliittomme aikaan kysyi mitä haluan lahjaksi vastasin joka kerta että keksi itse tai sitten et anna mitään. En myöskään järjestänyt omia synttäreitäni, eikä kukaan muukaan. Näin ollen synttäreistäni tuli melko nopeasti ohi meneväa arkea, mutta se hyöty oli että kun muistin aina miestäni hänessä pikku hiljaa kasvoi ymmärrys muistaa myös minua. Sain lopulta ihania ja kallliita lahjoja monet vuodet, kunnes mies kuoli. Niistä lahjoista on minulle yhä iloa.
Nyt uudessa suhteessa uusi mies lankesi samaan, että jos ei keksi mitään ei tarvitse antaakaan mitään. Kaiken lisäksi, suhteemme alussa, hän meni viettämään synttäripäivänäni jonkun serkun vaimon synttäreitä, jonne miehen suku ahtautuu joka vuosi isolla porukalla. Annoin ajan kulua ja keskustelin sitten, että se mitä minä tarkoitan on miten hyviin tapoihin ei kuulu synttärisankarin vaivautua miettimään toisten puolesta miten synttärisankaria muistetaan. Kaikki synttärinviettotavat ovat joka kodissa opittu tavalla tai toisella, niin minun tehtävä ei ole enää neuvoa synttäripäiväkseni ketään.
Muutaman kortin tai viestin saan ystäviltäni, sillä minäkin muistan heitä heidän synttäripäivinään. Joskus nimppartikin. Síinä on nähtävä pikkasen itsekin vaivaa.
Hyvää syntymäpäivää sinulle ja opeta miehesi tavoille. Hän ei ole selkeästiin syntyjään huomaavainen, jolloin on aina hankalaa saada toinen sisäistämään mistä on kyse. Mutta kärsivällisesti hyvä tulee.
Tsemppiä ap.
Mä tunnistan tekstistä paljon samoja piirteitä kuin itsessäni. Lukiossa meillä oli tiivis kaveriporukka, mutta hajaannuttiin ympäri Suomea opiskelemaan, osa jäi kotipaikkakunnalle. Muutin vielä pariin uuteen kaupunkiin, joten vakiintunutta tuttavapiiriä ei ehtinyt muodostumaan muuallakaan. Saimme lapsen muutama vuosi sitten, ensimmäisenä läheisistämme ja ystävistämme, se myös hieman etäännytti, kun elämäntilanteet oli niin erilaiset. Mulla on pari hyvää ystävää, joiden kanssa asumme 250km ja 500+km päässä toisistamme, jutellaan ehkä kuukausittain ja nähdään pari kertaa vuodessa. Samalla paikkakunnalla meidän kanssa asuu mieheni sisaruksia, joista on tullut tärkeitä ja heidän kanssa vietämme aika paljon aikaa, myös synttäreitä yms.
Mutta silti aika ajoin tuntuu siltä, että jotain puuttuu, mulla ei ole semmosta parasta ystävää jonka kanssa voisi jakaa kaiken, ehkä semmoisia on lähinnä elokuvissa.. Mutta tuntuu, etten ole kenellekkään se ykkösvaihtoehto eikä kukaan ajattele, että mä olisin niille kovin tärkeä ystävä. Vaikea tällaista on ottaa puheeksikkaan kenenkään kanssa..
Sulle ap neuvoksi sanoisin kuitenkin, että tee mitä haaveilet! Laita pöytä koreaksi, vaikka ihan vaan itseäsi varten! Ehkä mieskin jossain vaiheessa tajuaa, että sä tykkäät sellaisesta.
Alue: Aihe vapaa
Olisin voinut leipoa sulle kakun, jos olisit ollut kiltti mies.