Tiedätkö ketään, joka on koskaan viillellyt itseään?

Useita, ei ole mikään harvinaisuus ikäluokassani. Osa on päässyt irti, osa ei.

Tiedän yhden enkä koskaan ole ymmärtänyt sitä. Miten voi olla asiat niin huonosti, että pitää viillellä unohtaakseen kaiken muun? Elämä kuitenkin suht mallillaan ja oikeasti rakastavat ja välittävät vanhemmat.

Tiedän yhden. Hän tarvitsisi apua. Kun vaan saisi mentyä jonnekin. Eli ei ole päässyt ohi tilanteestaan.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 18:22"]

Useita, ei ole mikään harvinaisuus ikäluokassani. Osa on päässyt irti, osa ei.

[/quote]

mitä tarkoitat ikäluokalla? onko tätä jatkunut siis mahdollisesti jollakin kovinkin pitkälle aikuisikään? jos on, niin onko nämä viiltelevät aikuiset kuitenkin ihan työssäkäyviä ja perheellisiä vai jotenkin syrjäytyneitä?

itselläni on tietty auttamisprosessi menossa ja janoan tietoa näistä tapauksista. Kiitos, jos viitsit kertoa. Haluaisin pelastaa yhden ihmisen elämän.

Minä ja jälkeenpäin kyllä kaduttaa. Viiltely loppui koska aloin sairastamaan syömishäiriötä.. Kaikki nykyään hyvin, nykyään ajattelin että olin vain teini silloin ja paha olo tuli vain jotenkin ulos :€ kävin kyllä juttelemassa tuolloin

minä tiedän itseni ja pääsihän siitä eroon ku rupesi syömään lääkkeitä ja käymään terapiassa, mut taitaa sekin olla nykyään vain harvojen herkkua, terapia siis

Tyttäreni. Nyt on hoidossa, mutta siihen tarvittiin monta sataa tikkiä ja hermovaurioita lihaksiin.

Eli hoitoon olisi tämä autettavani saatava. Olenkin ymmärtänyt, että tämä ongelma on vaikea hoitaa etenkin pitkäkestoiseksi viiltelyksi päästyään. 

T. 7 toivottavasti autettavani selviää. 

Mun teini-iässä varmaan puolet tutuista viilteli.

Ihan normaaleita aikuisia niistä on tullut suurimmasta osasta. Osa tosin vaati siihen vuosien terapiaa.

Olen perheellinen ja työssäkäyvä, mutta vanhasta tavasta on vaikeaa päästä eroon.. Aloitin 16-vuotiaana, silloin viiltely oli päivittäistä. Nyt olen 31v. ja turvaudun viiletelyyn todella harvoin, max. 2 kertaa vuodessa....

Työni kautta tiedän. Todella yleistäja ihan joka päivä olen tämän ilmiön kanssa tekemisissä. Tunnen siviilistäkin pari. Nnyt heillä menee jo hyvin.

Minä viiltelin teininä, aloitin joskus 14-15-vuotiaana, aktiivisesti tein sitä n. vuoden ajan, sitten satunnaisesti "sorruin", kun olo oli kestämätön. Vielä joskus yli kaksikymppisenäkin viilsin pari kertaa. Nyt olen käynyt psykoterapiassa 3 vuotta ja en tule koskaan enää viiltelemään.

Viiltely johtui siitä, että minulla oli niin paha olo, etten saanut sitä mitenkään purettua. Itkin hysteerisesti ja hyperventiloin, eikä paha olo vaan loppunut. Olin kiltti tyttö, joka aina halusi miellyttää muita ja kärsi sitten itse pahaa oloa. En saanut pahaa oloa ulkoistettua kehenkään, ja jos olisin pitänyt sen sisälläni, olisin seonnut lopullisesti. Siispä ulkoistin sen itseeni.

Pelkään teriä ja kun viilsin ensimmäistä kertaa, järkytyin teostani niin paljon, että itku vaan loppui. Viiltelin pintahaavoja vain, mutta paljon, molemmat kädet ranteesta kyynärtaipeeseen, reisiäni ja jalkojani. Arvet ovat vaaleita eikä niitä huomaa, jos ei osaa katsoa tarkkaan. Kyllä ne harmittavat, mutta eivät niin paljoa, kun olen ymmärtänyt, mikä apu viiltämisestä loppujen lopuksi kuitenkin oli psyykelleni. En olisi ehkä kestänyt ilman jotakin pakokeinoa ja "omaa salaisuutta". Minulla oli kontrolli edes jonkun asian yli. Sairastuin myös lievään syömishäiriöön.

Minun huono oloni johtui ahdistavasta perhetilanteesta ja narsistisesta isästäni sekä siitä, että olin liian kiltti. 15-vuotiaana muutin sitten pois kotoa, mutta ei se paha olo ja lapsuuden vaikutukset loppuneet kuin vasta terapian avulla.

41 jatkaa: en missään nimessä halunnut tappaa itseäni, en ole koskaan ollut itsetuhoinen. Se järkyttävä olo piti vain purkaa johonkin. Enkä näyttänyt haavoja kenellekään, paitsi siskoni ne kerran näki.

Tunnen yhden.Aloitti viiltelyn murrosikäisenä ja sairastui masennukseen parikymppisenä.Sai apua .On nyt 30v. kolmen lapsen äiti ja viettää normaalia perheelämää.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2014 klo 18:18"]Tiedätkö onnistuiko pääsemään eroon tuosta pahasta olostaan? Menikö kauan?

[/quote]

Nuapurin Erkki.

mun vanhempi tytär teki sitä. kerran jouduin viemään sen ensiapuun, kun tuli vähän syvä haava. liimattiin sitten. ei ole kiva tapa, mutta niitä arpia näkee aika paljon nuorill tytöillä. en usko, että oma tytär tekee sitä enää, on jo 20 v. pahimmillaan oli 15 v.

Tiedän kolme, kaikki viiltelivät juuri yläasteikäisinä teineinä. Yhdellä syömishäiriö syy tai seuraus, paha sanoa kummin päin. Näistä kahdesta muusta tosi vaikea sanoa miksi, kavereita ja muuta kyllä riitti, joten en tiedä mistä pääsivät sitten yli ja miten pian.

Itseni. Viiltelin nuorena pahaa oloani pois ja olin vakavasti masentunut pitkään. Yritin jopa itsemurhaa. Nyt olen aikuinen nainen ja sairastuin viime syksynä uudelleen masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Käyn päivittäin psykoosi päiväyksikössä ja nyt yritetään löytää vielä diagnoosia harhoihin minkä vuoksi viiltelin kaksi viikkoa sitten (äänet käskivät). Näinkin voi elämässä käydä.

Mies. Ei edes vain viiltelyä vaan pahempaa. Sillä on ollut aika synkkä lapsuus ja nuoruus. Ihan ok se on nyt, mutta kyllähän toi pelottaa. Tuntuu egoistiselta sanoa näin mutta taisin suunnilleen pelastaa sen elämän. Toistaiseksi.

Itseni. Hävettää, kun nilkat on silvottu. Onko teillä neuvoa arpien piilottamiseksi? Olisiko mikrohionnasta tai jostain sellaisesta apua, jos on varma ettei enää koskaan viiltele samaan kohtaan (tai ylipäätään)?

41, samaistuin kokemukseesi paljon.

Ap, en halua sanoa tätä pahalla, mutta kuulostat siltä, että tahdot "pakkoauttaa" ystävääsi. Et voi väkisin muuttaa tai parantaa toista ihmistä. Mutta voit toki olla tukena ja se on hienoa, että haluat auttaa.

Olennaista on kai ymmärtää se, ettei viiltely ole muista asioista erillinen ilmiö tai huono tapa, vaan se on tiukasti yhteydessä tunteiden ilmaisemisen vaikeuteen ja itseinhon ja arvottomuuden tunteisiin, masennukseen jne. Usein viiltelyä on edeltänyt joku muunlainen itseä vahingoittava käyttäytyminen, eikä viiltely välttämättä lopu helposti, vaan se muuttaa muotoaan esim. syömishäiriöksi, kuten monet ovat täällä kirjoittaneet. Juurikin siksi, että ongelma ei ole se viiltely itsessään, vaan tunnetason ongelmat, jotka ajavat siihen.