Muita, kenellä ei ole yhtään kilpailuviettiä?

Olen pannut merkille että kilpailuvietittömyys ärsyttää suunnattomasti ihmisiä, siksi kyssäri.

Ap

Minä. Mulla ei ole edes mitään kunnianhimoa.

Mies joskus oikein kiivastu, kun en hänen mielestään käytä lahjojani. Olin koulussa aina kympin tyttö, mutta minulle on aina riittänyt ns. hanttihommat.

Hahahaaaaaaaaaa!  Mä luin ton otsikon... "Muita, kenellä ei ole yhtään kilpailuvenettä"!!!!!  :DD

Täällä meikä! Jos huomaan ett joku kaipaa minusta kilpatoveria, sparraan häntä kyllä mutta aidosti toivon ett hän ”voittaa”, tää on oikeesti aika monimutkainen jutttu. Tahdon vaan kaikille hyvää.

Mulle on aivan sama jos joku juoksee nopeemmin, tienaa enemmän tai hiihtää ohi. Ei voisi vähempää kiinnostaa.

Minullakaan ei ole kilpailuviettiä, ei ole ollut koskaan. En tiedä miltä se tuntuukaan. 

Helppoa olla kilpailematta, kun ei kiinnosta.

Teen ihan omia juttuja.

Kai se jonkunlainen ongelma on yksilölle itselleen kapitalistisessa yhteiskunnassa.

Minä. Mä olen joskus osallistunut johonkin kisoihin ja toiset häpeäisivät jos joutuisivat viimeiseksi, mä sanon, että jonkunhan se pitää viimeinen olla ja pelastanpa muut häpeältä. Ryhmäkilpailuihin en osallistu, koska siinä nekin, jotka haluaisivat pärjätä muiden siivellä, ovat kovin kilpailuhenkisiä. 

Se välillä naurattaakin, kun jotkut luulevat että olen kateellinen, jos vaikka mainitsen jostain että jossain myyntitoiminnassa pitäisi noudattaa lakeja. Ei, mulle on ihan sama mitä muut myyvät, kunhan tekevät sen laillisesti. 

Hep, täällä yksi!

Enkä ole oikein pärjännyt. Kaikissa koulun hiihtokilpailuissakin saatoin jäädä ihastelemaan ladun varteen jotain jäniksen jälkiä, ei ollut kiire minnekään. Ja sekös raivostutti niitä veren maku suussa kilpailijoita. Tai kun piti muodostaa jono vaikka ruokailuun mennessä, muut rynnivät että pääsisivät ensimmäisiksi. Itse menin viimeisenä kaikessa rauhassa, ei ollut koskaan ruoka kesken loppunut. Ja sitten luokanvalvoja oli joskus niin ilkeä, että käänsi jonon toisin päin, eli minusta tulikin se eka, ja "voittaja" joutui viimeiseksi. Voi niitä raivostuneita ilmeitä jonon toisessa päässä!

Sitten pysyn myös totuudessa, joka on kanssa raivoa aiheuttava piirre. Esim. joku ryhmätyö, jossa yksi on vapaamatkustajana, eli ei vaivaudu edes paikalle, mutta kun työ arvostellaan, vapaamatkustaja yrittää ottaa kaiken kunnian itselleen, mikä saa minut aukaisemaan suuni. Kunnia siis sille, joka sen työn on oikeasti tehnyt.

Unelmatyö olisikin jossain liukhihnan äärellä aivot nollilla saman toistamista. Harmi vain, ettei sellaisia tehtaita ole enää Suomessa.

Ei kunnianhimoa eikä kilpailuviettiä. Eikä edes kiinnosta, ketkä muut voittaa. Tarvittavat asiat hoidetaan kunnolla mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Mulla ei oikeastaan oo. Aina kaikissa kilpalajeissa, mitä tullut harrastettua, keskityn enemmän olemaan hyvä kaveri muille ja luomaan hyvää henkeä, ja toki myös antamaan parastani. Se ei kuitenkaan ole sellaista "viettiä", jota ehkä usealla on. Jos häviän, nauran vain ja totean että "parempi voitti."

Mieheni kanssa vastikään puhuimme tästä, kun hänellä taas on suuri kilpailuvietti. Olemme siinä suhteessa vastakohdat. Esim jos mies häviää/ pelaa huonosti jalkapallo-ottelunsa aikuisten harrastejoukkueessa, hänen koko päivänsä on pilallla.

Ei kiinnosta edes ne ip-lehtien julkaisemat verotiedot. Mitä väliä, mitä kukin tienaa.

Joo, en ymmärrä myöskään niitä ihmisiä, joilla on tarve kilpailla joka ikisestä asiasta. Omassa kaveripiirissänikin on tuollaisia tyyppejä ja ärsyttää, kun kaikki on heille pelkkää kilpailua ja jos kerron tekeväni jotain niin heille iskee heti tarve osoittaa, että he tekevät sen asian paremmin tai lytätä minun tekemiseni :D He myös tuntuvat olettavan, että kaikki muutkin kilpailisivat koko ajan kaikesta ja ottavat suorastaan loukkauksena sen, jos joku onkin joskus jossain asiassa heitä parempi ikään kuin se olisi ilkeyttä heitä kohtaan.

En oikein tiedä onko tuo jokin luontainen ominaisuus, opitaanko tuollainen ajatusmalli vanhemmilta vai onko tuo jotain huonon itsetunnon kompensointia. Itseltäni kyllä löytyy kilpailuviettiä oikeissa kilpailuissa ja kunnianhimoa niin että haluan olla tekemissäni asioissa hyvä, mutta toivon vilpittömästi myös muille onnistumista enkä halua olla hyvä lyttäämällä muita.

Kilpaileminen on merkki huonosta itsetunnosta.

Minä! Muut saavat ihan vapaasti kilpailla kanssani, ei kiinnosta. Ovatpa sitten tyytyväisiä "voitostaan", vaikka kilpailua ei olisi edes ollut. Minä olen hyvilläni, kun ovat tyytyväisiä, eivätkä kiukuttele jostain olemattomasta "häviöstä".

Vierailija kirjoitti:

Ei kunnianhimoa eikä kilpailuviettiä. Eikä edes kiinnosta, ketkä muut voittaa. Tarvittavat asiat hoidetaan kunnolla mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Mulla sama. Töissä nähnyt kun pari naista taistelee paikasta auringosta.

Valittelevat molemmat unettomuutta ja muita vaivoja.

Mä tykkään olla rividuunari, teen hommat hyvin, mutten stressaa, jos joskus mokaan;)

Täällä. Olen aina halunnut tehdä itseäni kiinnostavia asioita. Tein toisen maisterin töiden ohella omasta kiinnostuksesta. Kilpaillakseni toisia hakijoita vastaan, käytännössä, mutten ketään tiettyä vastaan. En ymmärrä, miksi jotkut jäävät jahnaamaan vaikkapa luokkatoverin tai työkaverin kanssa. Yrittävät kilpailla juuri läheistä vastaan, tajuamatta, ettei se kovin pitkälle kanna, jos muualla ihmiset tekevät enemmän.

Herääkö joidenkin kilpailuvietti konkreettisesti juoksuradan kaltaisissa paikoissa? Eli haluavat ohittaa ja voittaa vieressään olevat, vs. haluavat itse juosta kovaa. Nimenomaan muiden läsnäoloko heitä motivoi? Tuolta joskus tuntuu. Sitten yrittävät minusta saada vaikutelmaa, että tekisin valintoja kisatakseni juuri heitä vastaan. No en, elleivät vaikuta kovin relevanteilta etenkään laajemmassa mittakaavassa.

Ymmärrän kyllä, että ihmisellä voi olla jokin asia, joka on suuri intohimo ja haluaa siinä kehittyä, kilpailla ja olla paras. Mutta aaaargh! Se luonnetyyppi, joka kilpailee ja haluaa vääntää ihan kaikesta. Vaikka oltaisiin puistojumppaamassa, tai pelaamassa kimbleä- pitää olla paras. Rasittavaa.

Luulin, ettei minulla ole kilpailuviettiä, kun en halunnut osallistua hiihtokilpailuihin, juoksukilpailuihin, en halunnut hypätä pituutta enkä korkeutta kilpaa, mitä kaikkea näitä onkaan. Kilpailuviettini kuitenkin heräsi opiskelun aikana. Mitä parempi arvosana, sitä ylpeämpi olin itsestäni. Tuntui tosi hienolta, jos olin saanut parhaan arvosanan. Kun huomasin, että menestyn, jos näen hieman vaivaa ja luen tentteihin, rupesin entistä enemmän lukemaan ja mitä nyt kaikkea silloin vaadittiinkaan.

Jälkeenpäin tajusin, että on minulla ollut kunnianhimoa lapsesta saakka. Silloin oli tavallista, että oppilaat "kilpailivat" keskenään koulumenestyksestä, kun nykyään korostetaan (tai ainakin pitäisi korostaa), että jokainen kilpailee itsensä kanssa. Reagoin kuitenkin kilpailutilanteisiin eri tavalla kuin aikuisena, kääntymällä sisäänpäin, luovutin ennen kuin olisi muodostunut kilpailutilannetta. Tieto siitä, etten saa parhaita numeroita kokeista, koska en ollut lukenut tarpeeksi, teki minut kateelliseksi. Olisin voinut panostaa enemmän koulumenestykseen, sillä järjenjuoksussani ei ole vikaa. Mutta minä tosiaan luovutin. Sitten saatoin sanoa, ettei minulla ole kilpailuviettiä.