Karkkipäivä-blogin Sannin huomionkerjäys ärsyttää >:(

Ennen pidin Karkkipäivä blogista, mutta nykyään ainoa mitä koko blogista saa irti on kirjoittajan olematon itsevarmuus... harmi sinäänsä koska blogi oli ennen antoisa, mutta nykyään luen sitä yhä harvemmin ja harvemmin.

Taas tuli blogipostaus missä suoraansanottuna ainoastaan kalasteltiin kommentteja missä bloggaaja kehuttaisiin kauniiksi. Tuollainen käytös on normaalia lapsille, mutta että kolmekymppisenä naisena pitää jatkaa samalla linjalla, ei ole kaikki ihan kohdallaan silloin.

Nyt siis uusin blogipostaus sisälsi kuvia Sannin lapsuudesta joissa hän sätti itseään rumaksi lapseksi ja vampyyrisen valkoiseksi.

"Olin hyvin kalpea ja vakavan näköinen lapsi – vaikka vakavan ilmeen takaa löytyikin pirskahteleva persoonallisuus. Minua ei voinut parhaalla tahdollakaan kutsua kauniiksi lapseksi."

"Vanhoja kuva-albumeita katsellessa ei todellakaan tunnu ihmeelliseltä, että kiinnostuin kosmetiikasta niin varhaisella iällä ja “meikatusta minästä” muodostui hyvin nuorena se “todellinen minä”."

"Harva ihminen sanoo näyttävänsä 30-vuotiaana paremmalta kuin 17-vuotiaana, mutta minä voin sanoa niin."

Jokainen meistä joka on elänyt lapsuutensa 80 ja 90 -luvulla ei varmaankaan katsele nuoruuskuvia miettien että voi jumpe olinpa mä tyylikäs ja kaunis, koska tuo tyyli ei todellakaan imarrellut suurinta osaa meistä :D 

Oman äitini (joka eli nuoruutensa 70-luvulla) kanssa katseltiin hänen nuoruudenkuvia ja pitkä hoikka tyttö, pitkät laineikkaat, luonnolliset hiukset, meikkiä ei nimeksikään ja hyvin istuvat leveelahkeiset farkut ja valkoinen toppi. Totta kai nuori nainen näyttää kauniilta noissa vetimissä. Kun taas itse samanikäisenä olin puuteroitu vampyyrimaisen valkoiseksi, huulissa avaruusmaista hopeaa huulipunaa, hiukset piikikkäästi ylhäällä, kaulassa tatuointikuristuspanta, jalassa nappiverkkarit ja napapaita päällä!

En silti katsele nuoruuskuviani sättien itseäni rumaksi, tuon ajan tyyli vaan ei ehkä ollut se mairittelevin. 

Sannista tulee sellainen olo, että hänellä on paljon tunteita ja traumoja lapsuudesta, joita ei ole käsitellyt. Kaikki lapsuudenaikaiset ja nuoruusjutut ovat kauheita ja nyt pitää KAIKKI tehdä ihan eri tavalla (kuten syömiset, vaatetus, meikit, aatteet)

Sanni myös hyvin useasti kirjoittaa siitä kuinka näyttää vakavalle kuvissaan ja kuinka se on NIIN negatiivinen asia ja miten hän kadehtii hymyileviä persoonia. Meillä kaikilla on oma perusilme, joillakin se on vakavempi ja toisilla hymyileväisempi mutta kaikissa on omat hyvÄt ja huonot puolensa. Esimerkiksi itse hymyilen vahingossa ja todella leveästi vähän kaikille, jopa kun itkeä tihrustan niin hymykuopat syvenee ja näytän siltä kuin nauraisin. Ja kun hämmennyn niin helposti se hymy tulee kasvoille.. ja tämä on johtanut moniin negatiivisiinkin tilanteisiin: esimerkiksi metrossa en todellakaan ole tajunnut että hymyilisin vastapäätä istuvalle oudolle hiipparille, mutta niin on asia tulkittu ja mua alettu seuraamaan ihan häiriköksi saakka, koska hymyni ymmärrettiin viestinä että haluaisin ystävystyä. :D

Mutta en minä omaa perusilmettäni enäá tässä iässá päivittäin vihaa ja säti. Kyllä kolmekymppisenä pitäisi yrittää olla ihan sinut itsensä kanssa ja jos ei ole niin pitäisi kovasti yrittää tehdä töitä sen eteen. Ja se että kirjoittaa blogiin "Olen niin ruma"  että saisi paljon positiivisia ja tsemppaavia kommentteja, se ei ole oikea tapa nostattaa itsetuntoa!

Ihan normaalia on se, että ihminen muuttu ja sekin on ihan yleistä että nainen ei ole kauniimmillaan 17-vuotiaana, koska silloin sitä omaa tyyliä etsitään ja voidaan olla ihan hakoteillä ja vasta 30- 40 vuotiaana se oma tyyli voi alkaa löytyä.

Tuonkin blogipostauksen olisi voinut toteuttaa niin, että olisi laittanut lapsuudenkuvia, ehkä hiukan vitsikkäästi nauranut sen aikaista tyyliä, mutta että alkaa sanomaan, että minua ei voinut sanoa kauniiksi lapseksi kun ihan toden totta normaalilta suomalaiselta tyttölapselta hän näytti, ei millään muotoa rumalta..

UGH olen puhunut!