Voiko työ olla "vain työtä" vaikka olisi ns. asiantuntija

Meillä ei ole mitään hyötyä siitä, vaikka tekisi illat läpeensä hommia ja hoitaisi s.posteja yötä myöden ja saisi töissään rutosti aikaiseksi. Meillä edistyy "asiantuntijaputkessa" ne pomon suosikit. Kiitosta ei tule mistään. Olen kiinnostunut työstäni, otan selvää asioista, haluan koulutuksiin, luen itse lisätietoa, mutta ei niin ei. Pikkuhiljaa olen omaksunut asenteen, että työ on vain työtä ja se tyytyväisyyden tunne saa tulla jostain muusta. Koska jos koko ajan toivoo jotain edistystä/kiitosta/arvostusta/meriitin nousua, saa olla koko ajan pettymyksen tilassa.

Minä olen sitoutunut töihini ja tykkään siitä, että huomaan kehittyväni ja oppivani koko ajan. Tykkään töistäni. MUTTA meillä ei ole mitään pakkoa olla koko ajan tavoitettavissa eikä vapaa-aikaa uhrata työlle. Se 8h/pvä jonka teen, teen aika intensiivisesti töitä ja se sopii minulle. Vapaa-aika on sitten perheelle. Toki joskus satunnaisesti pitää tehdä jotain pientä esim. viikonloppuna, mutta pääasiassa ei.

Miten se on paha asia, jos ihmisellä ei ole kunnianhimoa?

Itse olen asiantuntijatehtävissä, enkä haikaile muuta.

Työ on vain työtä, ja työn ja vapaa-ajan täytyy olla tasapainossa. Työhön voi silti olla sitoutunut, eikä tuo tasapaino tarkoita sitä, että pudotetaan hanskat joka päivä tasan klo 16:00.

Kyllä asiantuntijatyö voi olla vain työtä. Kymmenen vuoden asiantuntijauran aikana olen opetellut tiputtamaan ne hanskat tiskiin tasan klo 16.00. Saisin uhrattua aikaa työhöni vaikka vuorokauden jokaisen tunnin, mutta ei siitä mitään kiitosta tulisi.

Minusta tuo asenne "työ on vain työtä" -asenne on aika masentava. Tai olisi ainakin minulle. Niin paljon kun elämästään viettää aikaa töissä, niin sitten se olisi sellaisessa kapinahengessä, että en minä näistä töistä ainakaan tykkää, teen kaiken minieffortilla, en piruttanikaan yritä yhtään ylittää itseäni tai yritä kehittyä kun tää on mulle "vain töitä". Minusta itsekin saa enemmän irti töistä - saa enemmän ilon ja ylpeyden tunteita - kun panostaa töihinsä. Tekee hyvää itsetunnolle. Näitä on "työ on vain työtä" -ihmisiä on kyllä paljon asiantuntijaduuneissa ja se paistaa vahvasti läpi tilanteessa kuin tilanteessa. Minulle se vain olisi masentava asenne olla työelämässä. Ja eniten heille itselleen. Enkä siis silti tarkoita, että pitäisi tehdä ympäripyöreää päivää, en tosiaan, vaan asennetta noin ylipäätään. Se laskisi itsetuntoani, jos menisin aina sieltä missä rima on matalin. Sitä leipiintymistäkin löytyy mutta kun siihenkin pystyisi itse vaikuttamaan, jos haluaisi juuri sillä, että näkee vaivaa ja kehittymisen paikkoja. Monet ei vain viitsi. Asiantuntijatöissä kun kukaan ei useinkaan tule ulkoapäin ohjaamaan ja osoittamaan mahdollisuuksia.

Meillä päin, jopa erikseen toistellaan johdon suunnasta, että "me ei haluta 'työntekijöitä', vaan kehittäjiä".

Ts. projekteista aina vaaditaan hiostavien aikarajojen lisäksi sitä, että ennättää pysähtyä miettimään mitä tekee. Jos pysähdyt ja keksitkin jotain, niin sinua moititaan hidastelusta; jos taas vaan teet-ja-teet työtäsi prosessina ja ennätät juuri ja juuri saada valmiiksi, sinua moititaan mikset pysähdy välillä miettimään mitä teet?

Nostan tätä mielenkiintoista ketjua, sillä itsekin olen nyt tosissani tasapainoillut tämän asian kanssa viime vuodet. Tällä hetkellä olen osa-aikaisena asiantuntijatyössä, johon lähtiessä tein selväksi etsiväni työtä, jossa ei vaadita jatkuvaa venymistä ja jossa virtaa riittäisi myös opintoihin. Kuinkas ollakaan, työnkuvaani ei lainkaan oltu mietitty tämän rajoittuneen käytettävyyteeni pohjalta.

Itselle työ ei siinä mielessä ole vain työtä, että olen luonteeltani ihminen, joka haluaa tehdä asiat hyvin ja pitkällä aikajänteellä kokea menevänsä jollakin tavalla elämässään eteenpäin. Työssä vietetään niin suuri osa valveillaoloajasta, että haluan kyllä nähdä jollakin aikajänteellä meneväni myös työssäni eteenpäin. Toisaalta tämä eteenpäin meno ei välttämättä tarkoita itselleni etenemistä hierarkiassa ylöspäin, vaan mitä tahansa itseä kiinnostavaa ja kehittävää, uutta tekemistä. Koen myös, että juuri tällä hetkellä kaipaisin työtäni sitä, että se olisi juurikin vain sitä vanhaa tuttua puurtamista. Kuitenkin tuntuu, että tätä ei voi oikein omassa firmassa ni edes sanoa ääneen.

Mistä löytyy sellainen työnantaja, joka ymmärtää ja vielä hyväksyy sen, että ihmisten suhtautuminen työhönsä ja urakehitysmahdollisuuksiin vaihtelee yksilöiden välillä ja toisaalta elämänkaaren eri vaiheissa?

Olen nähnyt yt neuvotteluiden myötä miten tylysti työantaja suhtautuu työntekijöihinsä, niin en todellakaan uhraa elämääni työnantajalle. Teen työni, mutta vapaa-aikaani en siihen tuhlaa.

Täällä on aika monta "asiantuntijaa". Se alkaa olla jo ihan vitsi. Lisätkää vielä se "vaativa" siihen asiantuntijatyön eteen.

Mitä te kaikki asiantuntijat kuvittelette että muut ihmiset tekee? Lähes jokainen on jonkun alan asiantuntija, kun tarpeeksi kauan menee.

Minulle työ ainakin on vain työtä. Ei kannata sitoutua, kun ei työnantajakaan sitoudu työntekijöihinsä, vaan elämä on selviämistä YT-kierroksesta toiseen. Ja ei, en todellakaan pyri "uralla eteenpäin". En halua mihinkään esimiestehtäviin; ei niihin halua juuri kukaan. Uutta on kyllä pakko opetella koko ajan, se on osa normaalia toimenkuvaa eikä mitään ekstraa. 

- koodari -

Toista se on vaativalla erikoisalalla erityisasiantuntijana .

Asiantuntijatyötä voi tehdä uhraamatta itseään, mutta se ainakin aluksi vaati vähän opettelua. Minä hoidan hommani hyvin laadukkaasti, mutta olen erittäin tiukka ilmaisen työn teettämisen sekä työaikojeni kanssa. En tee yhtään mitään työhön liittyvää työajan ulkopuolella. En suostu kilpailulliseen työympäristöön enkä huonoon johtamiseen, ja olen vaihtanut työpaikkaa näiden asioiden ilmettyä. Olen myös viimeisen burnoutin jälkeen opetellut sanomaan "ei" ilman selityksiä. Nykyään työstä kieltäytyminen on itse asiassa aika lailla työntekoni keskiössä.

Yliopistolla olen tavannut monta alansa asiantuntijaa, joiden kohdalla aivan kaikesta paistaa se, että hommaa tehdään enää vain työn takia.

Sitten on kourallinen toisenlaisia asiantuntijoita. Niitä, jotka tuntuvat elävän ja hengittävän alaansa ja työtään vuodesta tai jopa vuosikymmenestä toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on aika monta "asiantuntijaa". Se alkaa olla jo ihan vitsi. Lisätkää vielä se "vaativa" siihen asiantuntijatyön eteen.

Mitä te kaikki asiantuntijat kuvittelette että muut ihmiset tekee? Lähes jokainen on jonkun alan asiantuntija, kun tarpeeksi kauan menee.

Ei tässä sanottu millainen asiantuntija pitää olla. Aika monet tavanomaisetkin työt luokitellaan virallisestikin asiantuntijatyöksi, suurinpiirtein kaikki jotka on johonkin kouluttautuneet.

Olen liki 50-vuotias alalla, jossa halutuin työvoima on kolmekymppistä. Työ on enää vain työtä, en jaksa juosta sinne tänne ja koko ajan kehittyä. Kaikki on jo nähty, samat ikuisuusongelmat vuodesta toiseen, jotka muka ratkaisee taas joku uusi prosessi tai työtapa. Sähläystä ja säätöä. Kestän, kun on vielä hetken alaikäisiä lapsia kotona ja asuntolainaakin jäljellä. Uran aika meni jo, ei tästä enää nousta. Olisi pitänyt pyrkiä esimiesasemaan eikä jämähtää “asiantuntijaksi”. Se aika sattui siihen, kun lapset olivat pieniä. Sitten vaan väsähti. Pyrin toki tekemään työni hyvin, mutta ei se yöunia enää kaikkien yt-myllyjen jälkeen vie. Tarpeeksi kun näkee, niin kyynistyy.

Hyviä kommentteja ja näkemyksiä, kiitos teille!

Itsekin pelkään tuota kyynistymistä, kun työelämä tuntuu kohtelevan kaltoin vuodesta toiseen. Aina ei vaihtamallakaan parane, vaan vaikka kuinka kuvittelet jo nähneesi pohjan, aina löytyy huonompaa johtamista ja viestintää, heikompaa perehdystä, enemmän ristiriitoja, entistä kaoottisempaa meininkiä. Miten tässä pitäisi vielä jaksaa työelämässä yli 30 vuotta?

Jos minulla olisi liikeidea, ryhtyisin saman tien yrittäjäksi. Tällöin voisin ainakin syyttää vain itse itseäni kohtuuttomista odotuksista tai kaoottisesta tilanteesta firmassani.

Jatkoa kommenttiin nro 17:

Moni täällä tuo esille, että työnantajaan ei kannata sitoutua, koska et kuitenkaan tiukan paikan tullen saa mitään takaisin. Tämä on varmasti valitettavan totta. Itse koen kuitenkin ristiriitaa tämän suhteen, sillä haluan asiakkaideni ja itseni vuoksi tehdä työni hyvin parastani antaen, koska muuten en näe tekemisessäni mieltä. Miten voin kokea työssäni intohimoa, flowta tai mitään positiivisia tunteita, jos suhtaudun kyynisesti toimintaympäristööni ja työnantajaani, enkä ole millään tasolla sitoutunut organisaatioon? Toki sitä voi kainajatella sitoutuvansa ennen kaikkea tehtäväänsä/asiakkaisiinsa, mutta työnantajan pussiinhan työsi hedelmät satavat.