Diagnosoikaa mut. Koitan olla mahd. rehellinen ongelmastani.

Olen 31-vuotias nainen. Olen kasvanut hyvin uskonnollisesti tiukassa ja vanhoillisessa perheessä. Aloin kapinoida jo hyvin nuorena sitä Jumala-huttua vastaan ja koin aina olevani hiukan ulkopuolinen koko juttuun, en ikinä uskonut. Kotona minusta yritettiin takoa kaikkia miellyttävää, itseni unohtavaa tulevaa pikkuvaimoa, mutta eihän minusta siihen ollut. Olen aina ollut hyvin kaunis ja vastakkainen sukupuoli on ollut minusta aina kiinnostunut. Olenkin pyöritellyt teini-iästä asti miehiä oman tahtoni mukaan. Ensimmäisen kerran minua kosittiin 17-vuotiaana. Minulla on aina ollut kavereina miehiä jotka ovat vuosia olleet muhun rakastuneita. Jotenkin saan tästä kicksejä, kun tiedän että kelpaan ja mua rakastetaan. Teini-iässä muhun ihastuneet pojat saatavat VIELÄKIN, aikuisina miehinä, vuosien jälkeen soitella perään ja vannoa rakkautta.

Saation hetken seurustella, 2 vko- 2kk, kunnes ahdistuin. Ahdistus oli totaalista, en vaan kyennyt olemaan miehen kanssa, vaan mun oli päästävä eroon suhteesta. Ihastuin aina uuteen mieheen, mutta kunnes tuo mies kinnostui minusta, mun kiinnostus loppui hyvin pian.Tällaista ihme säätöä jatkui 24-vuotiaaksi (16-vuotiaasta), kun tapasin tulevan aviomieheni. Ensimmäinen mies, johon rakastuin aivan täysin enkä kokenut missään vaiheessa ahdistusta. Menimme pian naimisiin, perustimme perheen jne. Ero tuli 1,5 vuotta sitten, kun mies jäi kiinni koko suhteemme kestäneestä pettämisestä (petti kokoajan, eri naisten kanssa vaan).

Jäin lapsen kanssa kaksin. Nyt 1,5 vuotta on ollut ihan samaa säätöä kuin ennen aviomisestäni. Dumaan jokaisen miehen nopeasti. Kaikki miehet jota tapailen rakastuvat hyvin nopeasti muhun. (En sano tätä brassaillakseni vaan kerron miten tilanne on). Ja kun miehet rakastuu, minä juoksen heti karkuun.

Päätän aina yhden miessäädön päätettyäni, että nyt en sekaannu kehenkään. Kunnes tapaan jonkun, deittailen, ihastun, mies ihastuu, haluaa parisuhteen, minä juoksen karkuun. Ja pahinta on että hoidan nämä jutut aina ihan sikahuonosti. Juoksen vaan karkuun.

Eikä riitä, että tunteeni viilenevät: mies alkaa etoa minua pian enkä halua edes nähdä koko tyyppiä (vaikka viikkoa ennen saatoin olla ihan lovena).

Sitten itken kotona kun olen yksin. Vaikka haluaisin parisuhteen enemmän kuin mitään. Mutta kun AINA ahdistun. AINA AINA AINA.

Mikä mulla on? Miten voisin tulla normaaliksi, parisuhteeseen psytyväksi, ja mmistä tällainen käytös johtuu?