Milloin olet ollut yksinäisimmilläsi?

Kun äiti kuoli.Vaikka oli muita läheisiä ympärillä noin suuri menetys ja suru pitää kuitenkin omalla tavallaan käydä yksin läpi.

Hivenen paradoksaalista, mutta oloni oli hirveän yksinäinen yliopiston fuksivuonna, jolloin näin koko ajan kavereita ja tuttuja luennoilla, opikelijabileissä ja muutenkin kaikkialla. En jotenkin alkuun kokenut opiskelemaani alaa omakseni, ja muutenkin jonkinlainen ihmeen elämänkriisi iski päälle. Nykyään näen ystäviäni huomattavasti harvemmin, mutten silti koe oloani yksinäiseksi.

Odottaessani esikoistani yksin ulkomailla. Olin ainoa yksinäinen odottaja synnytysvalmennuksessa onnellisten parien keskellä. Se kokemus kasvatti...Nykyään olen kuitenkin maailman onnellisin ja tyytyväisin teini-ikäisen tytön äiti.

Aina kun olen mennyt synnyttämään. Vaikka mies vieressä, muistan ne kauheat automatkat, ahdisti enemmän kuin koskaan. Oli menossa jonnekin jossa ei välttämättä voi vaikuttaa mitenkään asioiden kulkuun.

Kun ei ollut vielä omaa perhettä, olin nuori aikuinen ja sinkku ja äitini kuoli. Ystäviä ja opiskelukavereita ja sukua yms oli kyllä, joten jollain mittarilla en varmasti ollut yksinäinen, mutta henkisesti koin itseni todella yksinäiseksi.

Äitiysloman lopulla kun muutimme uudelle paikkakunnalle, lapsi oli 7kk:n ikäinen enkä tuntenut ketään. En edes ajanut autoa, joten olin motissa pikkupaikkakunnalla päivät pitkät sillä aikaa kun mies oli töissä. Se oli puolenvuoden yksinäisyys. Töihin paluu oli onni ja ilo.

Toistaiseksi aina. Erityisesti kaikkien juhlien aikaan, ylioppilasjuhlat, joulut, juhannukset ym.

Parisuhteen aikaan se on ollut todella yksinäistä, kun kumppani on ollut juhlistamassa tapahtumia omassa elämässään ja minä kotona katsellen naapurustoon jossa vietetään perheiden ja ystävien kanssa juhlaa. Haikeus asettuu sydämeen, tahtoi tai ei.

Enkä ole edes kaiken tunteellisin ja herkin mies, normaali, mutta henkisesti potkittu ja sivuutettu.

Sairaalassa avuttomana ja heikossa kunnossa leikkauksen jälkeen. Oma mies ei yhtään ymmärtänyt, että olisin halunnut häneltä tukea läsnäolon muodossa.

Tavallaan koko ajan. Ei kukaan ihminen voi jakaa kanssasi samaa kokemusmaailmaa.

Silloin, kun menen nukkumaan.

Kun minut otettiin huostaan.

Nyt kotiäitinä, kun vanhin lapsikin on jo kohta 5v.

Siis nuorin lapsi.

vitonen

Mulla on jostain syystä koko elämäni ajan olkut yksinäinen fiilis, vaikka kavereita on aina ollut. Tähän mennessä yksinäisintä aikaa elän nyt, kun perheestä on irtauduttu ja niillä parilla harvalla ystävälläni parisuhteet menevät kaiken edelle. Onneksi opiskelut pitävät kiinni sosiaalisessa elämässä jossain määrin.

Aina

Niissä kahdessa huonossa parisuhteessa jotka onneksi takanapäin. Varsinkin viikonloput, kun tuntui että kaikki kaverit on perheidensä kanssa ja omaa ukkoa ei vähempää voisi kiinnostaa, huitelivat ties missä.

Silloin se yksinäisyys oli niin konkreettista, istua yksin omalla pihalla lauantai-ilta toisensa jälkeen itkuhälytin kädessä ja katsella miten jokaisen naapureiden perheissä saunotaan ja grillaillaan yhdessä.

[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 01:01"]Niissä kahdessa huonossa parisuhteessa jotka onneksi takanapäin. Varsinkin viikonloput, kun tuntui että kaikki kaverit on perheidensä kanssa ja omaa ukkoa ei vähempää voisi kiinnostaa, huitelivat ties missä.

Silloin se yksinäisyys oli niin konkreettista, istua yksin omalla pihalla lauantai-ilta toisensa jälkeen itkuhälytin kädessä ja katsella miten jokaisen naapureiden perheissä saunotaan ja grillaillaan yhdessä.

[/quote]

Sama oli minullakin joskus.