Lääkärit/ hoitsut, jäävätkö potilaat mieleen?
Vastatkaapa rehellisesti, jäävätkö potilaat mieleen niin, että esim. jos kadulla tulee vastaan, niin ajattelette että tuollekin tuli tehtyä sitä ja tätä, ja tuolla oli sellainen ja tälläinen vaiva... Itse nimittäin olin aikoinaan leikattavana aika inhottavan persusvaivan vuoksi, ja jokunen aika sen jälkeen toivoin että maa olisi minut niellyt, kun törmäsin pariin leikkaussalihoitajaan toisaalla. Hävetti jotenkin, vaikka toisaalta mietin että työtäänhän he tekivät ja varmasti näkevät yhtä sun toista. Jotenkin aistin, että he tunnistivat minut, vaikka eivät tietty mitään sanoneet (juttelimme kyllä muista asioista). Joten mites on... juoruavatko hoitajat ja lääkärit potilaista keskenään jos hänet tavataan joskus muualla tai tunnistetaan esim. lehtikuvasta...
Kommentit (37)
Persoonat jää. Toimenpiteet ei ellei jottain todella poikkeavaa. Kuolleet yleensä jää myös. Niitä alapäähommia on turha surra. Hoitajat etenkin ovat nähneet enemmän mulkkuja mitä toiset pornoleffoissa.
Tervehdin kylillä, jos potilas tervehtii minua ensin. Muussa tapauksessa kuljen ohi, voi olla että eri ympäristössä en välttämättä muista missä ollaan tavattu. Töissä vai pankissa tai jossain... Potilas saa päättää haluaako moikata, en jää pohtimaan kohtaamisia, enkä jää miettimään sitä mikä oli kenenkin vaiva. Monesta arastakin vaivasta tulee työn kautta kovin arkista.
En yleensä edes tunnista potilaitani jälkeenpäin toisessa ympäristössä. Kasvot voivat olla etäisesti tutut, mutta harvoin yhdistän ne mihinkään vaivaan. Ja ne ihmisten alapäät värkkeinensä on niin joka päiväisiä, ettei aiheuta kummempia tuntemuksia.
Eivät jää. Ihmiset näyttävät terveinä ja omissa vaatteissa niin erilaisilta, eten edes tunnista katukuvassa. Mikä tärkeintä: ei edes kiinnosta. Alapää on samaa nahkaa kuin poskikin, ei se tunnu yhtään miltään. En muistele nuoria miehiä, joita olen pessyt ihan kaikkialta. En vanhaa ihmistä, joka on purrut sormesta. Ammatillisuuteeni ei kuulu tevehtiä potilaita ensin. Vatsaan, jos potilas tervehtii ensin.
Mieleen on jäänyt ehkä joitakin persoonia tai koskettavia sanoja tai ihmiskohtaloita, mutta heitäkään en muista enää edes niminä tai kasvoina. Tarinat saatan muistaa.
Päivystysalueella, tehoilla, ambulanssissa vuosia, sh
Persoona jää mieleen ja mitä asioita ollaan juteltu, ei niinkään sairaudet saatika aloittajan kuvaamat tavanomaiset toimenpiteet. Nuo takapuolivaivat kun ovat niin peruskauraa tässä ammatissa, että ei ne herätä millään lailla tunteita suuntaan tahi toiseen.
Useinkaan en siivilissä muista, missä olen jonkun ihmisen tavannut, onko hän satunnainen kollega, joku työyhteisön muu jäsen, potilas, pankkivirkailijani vai julkkis. Tässä työssä tapaa niin paljon ihmisiä, että ei pysy mukana. Perustyöpäivänä noin 40 eri ihmistä (joista noin puolet potilaita).
Potilailla on myssy päässä leikkauksen aikana, jolloin todellinen ulkonäkö jää usein epäselväksi. Potilaista ja leikkauksista toki puhutaan työkavereiden kanssa, jos on ollut jotain erikoista. Mutta potilaille ei naureskella, oli vaiva mikä tahansa. Joskus tuntuu pahalta potilaan puolesta ja silloin yleensä haluaa tehdä työnsä erityisen huolellisesti ja perusteellisesti. Olen nähnyt niin monta peräpäätä että mikään ei enää hetkauta. Meidän tehtävänä on hoitaa potilaan vaiva kuntoon, harva pääsee hoitoon ilman todellista ongelmaa tai sairautta.
Harva jää mieleen. Tapaan tuhansia potilaita/vuosi ja "samantyyppiset" ihmiset voisi jakaa muutamaan ryhmään (niin ainutlaatusia me ollaan). Kovin poikkeavat tapaukset saattaa muistaa, mutta en heitäkään välttämättä kasvoilta tunnistaisi toisissa olosuhteissa. Erikoinen vaiva/vika/sairaus ei siinä valtavassa ihmismassassa olekaan niin kummallinen juttu.
Mullakin on toi muistamattomuus, etten osaa yhdistää siviilissä, että mistä ihmeestä tunnen jonkun ihmisen. Usein sen vuoksi en tervehdi ensimmäiseksi, koska potilaita en voi tervehtiä ennen kuin he tunnistavat minut. Kaikkia tervehdin takaisin, vaikkei olisi aavistustakaan, että mistä tunnen heidät.
Mä olen töissä psykiatrisella osastolla, jossa hoitoajat on yleensä useita kuukausia, tai jopa vuosia. Niihin potilaisiin tutustuu kyllä niin hyvin, että ne muistaa lopun ikänsä. Muistan myös diagnoosit ja mitä ongelmia elämässä, ja omaiset, ja kaiken mikä on tullut puheeksi.
Muuten mulla on huonohko muisti, enkä esimerkiksi edellisen työpaikan potilaita kyllä muistanut, koska ne oli akuuttitapauksia joita näki vain kerran. Jostain tuollaisesta ap.n mainitsemasta tapauksesta voisin tunnistaa, että kasvot näyttävät vähän tutuilta, mutta en osaisi yhdistää että on ollut potilaana, saati mitään vaivaa on ollut ja miten hoidettu
No kyllä meidän poika ainakin jäi. Tapasin hoitajan ihan eri ympäristössä, ja hän muisti, vaikka oli tavannut lapsena, eli vuosia oli välissä - hoitaja oli erikositumassa ja poika oli vähän toisissa hoitokuvioissa ja olin itse vain kuskina. Hän muisti asioita, joita ei todennäköisesti kirjata ylös ja tuskin niitä tietoja oli ihan äsken ollut katsomassakaan.
Kyllä minullekin vakioasiakkaat jää, vaikka heitä näkisi harvoinkin, enkä ole edes kovin hyvä muistamaan. Miksi lääkärit ja hoitajat olisivat poikkeuksia? Toiset pystyvät muistamaan ihmisiä jo yhden tapauksen perusteella. Muistan myös omasta työstäni yhden tapauksen, joka teki nolon itsestään arvostelemalla minua. Olin valiton virastossa atk-tukihenkilönä ja hän arvosteli sitä, että kävelen saman paperin kanssa huoneesta toiseen enkä ota asikkaita vastaan. Paperissa oli koodit, jotka piti olla ohjelman asennusta varten. No hän ei tiennyt että en ole asiakasvirkailija eikä tiennyt miksi paperi on, mutta silti tunnistan tämän ihmisen vieläkin kun kävelee kadulla vastaan, vaikka tapauksesta on yli 10 vuotta aikaa. Pieni tapaus, mutta sillion olin nuori ja vielä herkkä kritiikille. Miksi siis hoitajat unohtaisivat kaikki? En usko, että unohdatte, ette voi olla niin huonomuistisia. Ei hoitoalalla saa olla huonomuistinen.
Erkoisimmat tapaukset/tarinat jäävät mieleen, henkilöt eivät. Olen työssä leikkaussalissa ja mieleen jää siis nimenomaa, jos leikkauksessa tai anestesiassa on ollut jotain erityistä tai jos potilasta hoidetaan monta kertaa. Nimiä en muista enkä taatusti tunnistaisi, jos tapaisin kadulla :)
Kyllä kasvot saattaa tunnistaa vuosien jälkeen ja liittää ihmisen työaikaan, jos tarkemmin miettii. Ihmiset muuttuvat yllättävän nopeasti nykyään. Se häritsee tunnistamista. Kertaalleen nähtyjä kasvoja on vaikea unohtaa.
Ja tietenkään ei koskaan unohda niitä potilaita, ns. kanta-asiakkaita, joita näkee joka päivä töissä. Toiset ihmiset vain käyttävät terveyspalveluita joka päivä. Heitä voi olla vaikea unohtaa edes unissaan.
Kyllä mä ainakin muistan useimmat potilaani, en suinkaan kaikkia. Päivässä tapaan noin 15 potilasta, ja suurin osa käy toistuvasti hoidossani.
Ihmisistä muistaa ne poikkeamat, hyvässä ja pahassa. Muistikuvan jättävät ne, jotka käyttäytyvät erityisen mukavia ja hauskoja, samoin hoitokielteiset ja kenties vähän epäluuloiset potilaat. Edelleen muistan potilaista, jos heillä on jotain eksoottisempaa perussairautta. "Tavissairaudet" kuten verenpainetaudit, astmat ja kilpirauhasen vajaatoiminnat taas täytyy aina tarkastaa papereista. Toki muistan ne asiakkaat, joita olen isoimmilla urakoida urakoinut kuntoon ja ne, joilla on jotain harvinaisempaa vaivaa tai sattumaa. Tavallisimmat toimenpiteet eivät jätä muistijälkeä.
Tokihan niitä potilaita vastaan tulee kadulla ja muualla, jos ei ihan maan suurimmissa kaupungeissa asu. Minusta se on ihan luonnollista ja yleensä tervehdin kaikkia, jotka kaupungilla pitempään katsovat, enkä asiaa enempää ajattele. Harva potilas on niin kiinnostava, että jaksaisin heidän yksityiselämästään kovin kiinnostua. Varmaan persoonakysymys, mutta mua ei ylipäätään ihan kamalasti jaksa kiinnostaa semituttujen kesälomat, matkat ja autonostot, saati jonkun randompotilaan tekemiset. Jonkun verran on kyllä sellaisiakin potilaita, joiden kanssa juttua syntyy luontevasti, ja vaihdetaan aina kuulumisia puolin ja toisin.
Jos joku tuttu potilas löytyy lehtikuvasta kun selaan lehteä kahvitunnilla, niin saatan kyllä asiasta ääneen mainita, mutta eipä siitä sen enempää keskustelua synny.
Minun kokemukseni kyllä on, että hoitajat tapaavat kovastikin puhua ja arvostella potilaita, ja se on yksi työpäivän yleisimpiä puheenaiheita. Ei siis mitään toimenpiteisiin liittyvää vaan ennemminkin arvostella ihmisten ulkonäköä, tyyliä, kuka on vanhan näköinen, kuka lihonut, kuka eronnut. Lääkärit taas eivät, ja jos puhuvat niin ennemminkin tyyliin arvatkaapas mitä hassua tänään sattui, mikä toimenpide oli haastavaa ja mikä uhkasi mennä käteen. Varmaan tämän suhteen työpaikat poikkeavat kovasti toisistaan, mutta tämä on mun kokemukseni. :)
Eivät jää, ellen ole tavannut useampaan kertaan ja ihmisessä on jotain, joka jää mieleen. Jos tapaan myöhemmin toisessa yhteydessä, saattaa ihminen, jota olen hoitanut useasti, vaikuttaa etäisesti tutulta mutta en osaa yhdistää aikaan tai paikkaan tai ainakaan kumpaankin. Saati, että muistaisin diagnooseja tai hoitoja. Tämän neljän vuoden sairanhoitajan työskentelyn aikana on ehkä kaksi ihmistä, jotka ovat jääneet mieleen. Muista tulee vain "kasvottomia" hoidon jälkeen, ihmisiä tapaa niin hirveästi (leikkaussalissa 10 potilasta päivässä, noin 2000 vuodessa).
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 23:11"]
Kyllä mä ainakin muistan useimmat potilaani, en suinkaan kaikkia. Päivässä tapaan noin 15 potilasta, ja suurin osa käy toistuvasti hoidossani.
Ihmisistä muistaa ne poikkeamat, hyvässä ja pahassa. Muistikuvan jättävät ne, jotka käyttäytyvät erityisen mukavia ja hauskoja, samoin hoitokielteiset ja kenties vähän epäluuloiset potilaat. Edelleen muistan potilaista, jos heillä on jotain eksoottisempaa perussairautta. "Tavissairaudet" kuten verenpainetaudit, astmat ja kilpirauhasen vajaatoiminnat taas täytyy aina tarkastaa papereista. Toki muistan ne asiakkaat, joita olen isoimmilla urakoida urakoinut kuntoon ja ne, joilla on jotain harvinaisempaa vaivaa tai sattumaa. Tavallisimmat toimenpiteet eivät jätä muistijälkeä.
Tokihan niitä potilaita vastaan tulee kadulla ja muualla, jos ei ihan maan suurimmissa kaupungeissa asu. Minusta se on ihan luonnollista ja yleensä tervehdin kaikkia, jotka kaupungilla pitempään katsovat, enkä asiaa enempää ajattele. Harva potilas on niin kiinnostava, että jaksaisin heidän yksityiselämästään kovin kiinnostua. Varmaan persoonakysymys, mutta mua ei ylipäätään ihan kamalasti jaksa kiinnostaa semituttujen kesälomat, matkat ja autonostot, saati jonkun randompotilaan tekemiset. Jonkun verran on kyllä sellaisiakin potilaita, joiden kanssa juttua syntyy luontevasti, ja vaihdetaan aina kuulumisia puolin ja toisin.
Jos joku tuttu potilas löytyy lehtikuvasta kun selaan lehteä kahvitunnilla, niin saatan kyllä asiasta ääneen mainita, mutta eipä siitä sen enempää keskustelua synny.
Minun kokemukseni kyllä on, että hoitajat tapaavat kovastikin puhua ja arvostella potilaita, ja se on yksi työpäivän yleisimpiä puheenaiheita. Ei siis mitään toimenpiteisiin liittyvää vaan ennemminkin arvostella ihmisten ulkonäköä, tyyliä, kuka on vanhan näköinen, kuka lihonut, kuka eronnut. Lääkärit taas eivät, ja jos puhuvat niin ennemminkin tyyliin arvatkaapas mitä hassua tänään sattui, mikä toimenpide oli haastavaa ja mikä uhkasi mennä käteen. Varmaan tämän suhteen työpaikat poikkeavat kovasti toisistaan, mutta tämä on mun kokemukseni. :)
[/quote]
Oletko oikeasti sairaanhoitaja? Aluksikaan hoitaja ei tervehdi potilasta vapaa-ajalla oma-aloitteisesti, vaikka tunnistaisikin. Toiseksi, en ole yhdessäkään työpaikassani tai harjoittelupaikassa törmännyt potilaan ulkonäön tms. arvosteluun tai minkään muunkaan. Ei ole tapana.
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 21:58"]Eivät jää. Ihmiset näyttävät terveinä ja omissa vaatteissa niin erilaisilta, eten edes tunnista katukuvassa. Mikä tärkeintä: ei edes kiinnosta. Alapää on samaa nahkaa kuin poskikin, ei se tunnu yhtään miltään. En muistele nuoria miehiä, joita olen pessyt ihan kaikkialta. En vanhaa ihmistä, joka on purrut sormesta. Ammatillisuuteeni ei kuulu tevehtiä potilaita ensin. Vatsaan, jos potilas tervehtii ensin.
Mieleen on jäänyt ehkä joitakin persoonia tai koskettavia sanoja tai ihmiskohtaloita, mutta heitäkään en muista enää edes niminä tai kasvoina. Tarinat saatan muistaa.
Päivystysalueella, tehoilla, ambulanssissa vuosia, sh
[/quote]
Sama mulla!
T. Tehon sh
Olin tk:saa papakokeessa ja samalla kysyin että pitäisikö mun kauheat häppärit leikata pienemmiksi, ne on ahdistanu mua tosi paljon teinistä asti. Tuon jälkeen parin vuoden päästä rupesin ihmettelemään että miksi toi yksi ihminen aina moikkaa ja kuka se on, jotenkin tutun näköinen. Sitten tajusin että se on se tk-lääkäri. Eli mun häppärit on niin kauheet ettei edes lekuri saa sitä näkyä pois mielestään.
Jää tietenkin! Eteenkin ne potilaat jotka kuolevat väärän hoidon takia
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 23:26"]
[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 23:11"]
Kyllä mä ainakin muistan useimmat potilaani, en suinkaan kaikkia. Päivässä tapaan noin 15 potilasta, ja suurin osa käy toistuvasti hoidossani.
Ihmisistä muistaa ne poikkeamat, hyvässä ja pahassa. Muistikuvan jättävät ne, jotka käyttäytyvät erityisen mukavia ja hauskoja, samoin hoitokielteiset ja kenties vähän epäluuloiset potilaat. Edelleen muistan potilaista, jos heillä on jotain eksoottisempaa perussairautta. "Tavissairaudet" kuten verenpainetaudit, astmat ja kilpirauhasen vajaatoiminnat taas täytyy aina tarkastaa papereista. Toki muistan ne asiakkaat, joita olen isoimmilla urakoida urakoinut kuntoon ja ne, joilla on jotain harvinaisempaa vaivaa tai sattumaa. Tavallisimmat toimenpiteet eivät jätä muistijälkeä.
Tokihan niitä potilaita vastaan tulee kadulla ja muualla, jos ei ihan maan suurimmissa kaupungeissa asu. Minusta se on ihan luonnollista ja yleensä tervehdin kaikkia, jotka kaupungilla pitempään katsovat, enkä asiaa enempää ajattele. Harva potilas on niin kiinnostava, että jaksaisin heidän yksityiselämästään kovin kiinnostua. Varmaan persoonakysymys, mutta mua ei ylipäätään ihan kamalasti jaksa kiinnostaa semituttujen kesälomat, matkat ja autonostot, saati jonkun randompotilaan tekemiset. Jonkun verran on kyllä sellaisiakin potilaita, joiden kanssa juttua syntyy luontevasti, ja vaihdetaan aina kuulumisia puolin ja toisin.
Jos joku tuttu potilas löytyy lehtikuvasta kun selaan lehteä kahvitunnilla, niin saatan kyllä asiasta ääneen mainita, mutta eipä siitä sen enempää keskustelua synny.
Minun kokemukseni kyllä on, että hoitajat tapaavat kovastikin puhua ja arvostella potilaita, ja se on yksi työpäivän yleisimpiä puheenaiheita. Ei siis mitään toimenpiteisiin liittyvää vaan ennemminkin arvostella ihmisten ulkonäköä, tyyliä, kuka on vanhan näköinen, kuka lihonut, kuka eronnut. Lääkärit taas eivät, ja jos puhuvat niin ennemminkin tyyliin arvatkaapas mitä hassua tänään sattui, mikä toimenpide oli haastavaa ja mikä uhkasi mennä käteen. Varmaan tämän suhteen työpaikat poikkeavat kovasti toisistaan, mutta tämä on mun kokemukseni. :)
[/quote]
Oletko oikeasti sairaanhoitaja? Aluksikaan hoitaja ei tervehdi potilasta vapaa-ajalla oma-aloitteisesti, vaikka tunnistaisikin. Toiseksi, en ole yhdessäkään työpaikassani tai harjoittelupaikassa törmännyt potilaan ulkonäön tms. arvosteluun tai minkään muunkaan. Ei ole tapana.
[/quote]
En ole oikeasti sairaanhoitaja (vaan lääkäri, jos sen haluat tietää). Kiva, että sulla on vain hyviä kokemuksia. :) Mun kokemukseni on kuitenkin aivan toisenlainen. Kaikkein eniten minun kokemukseni mukaan potilaista puhutaan (ja arvostellaan) synnärillä. Sitten taas esim. vanhuksia sisältävällä vuodeosastolla ei puhuta juurikaan potilaista vaan omaisista. Tämän pohjalta myös joistain vanhuksista huolehdittiin vähän paremmin kuin toisista, ettei vaan joku paikallispoliitikko-omainen pääsisi kirjoittamaan lehteen vanhusten huonosta hoidosta. Vähiten potilaista mun näkemykseni mukaan puhutaan juurikin akuuttipsykiatrialla, teholla, päivystyksessä - juuri niissä paikoissa, joissa on monesti myös liian kiireistä turhaan juoruamiseen.
Mä muistan yleensä tosi mukavat tapaukset ja sitten ne kusipäät, en muista vaivojen perusteella.