Hachiko - tarina uskollisuudesta

Juu, katsoin ja itkin. Entisenä koiranomistajana tuli mieleen muistoja omasta koirasta, se pentuajan höpsöt opettelujutut ja riemukkuus ja lopulta vanhan koiran vaivat ja hidastuminen. Tänään on ollut silmät ihan pöhössä ja kipeät eilisestä itkemisestä. Pahempaa kuin krapula, kunpa muistaisi jatkossa olla katsomatta koiraleffoja.

Tuli itkettyä puoli tuntia, en voinut lopettaa.

Eilen tuli taas tämä elokuva ja voi että se on ihana ja samalla surullinen. En pysty koko elokuvaa katsomaan, koska silmäni ovat muurautuneet itkemisestä umpeen. Kuinka nuon ihanan elokuvan on joku voinut tehdä. Kertakaikkiaan, niin kaunis ja niin haikea. Meinaa taas itku tulla.

Oikein nyyhkyleffojen äiti, vaikea katsoa kun itketttää koko ajan... 

Näin koiranomistajana ja -kasvattajana kyllä mietin myös sitä, että vaikka ihmiset ihannoivat tuollaista "uskollisuutta" ja pitkään suremista koiralla, niin itse en pidä sellaista kyllä toivottavana ominaisuutena esimerkiksi kasvattamillani koirilla. Luonnossa eläinten on täytynyt aina jatkaa elämäänsä vaikka laumasta on kuollut muita, vaikka se olisi oma pentu tai koko pentue joutunut pedon suuhun... Ne jotka on jääneet sisäänpäin kääntyneenä märehtimään surujaan ja kaipaamaan, ovat äkkiä olleet itse saaliita tai tullut nälkä kun ei saa metsästettyä ruokaa. Todennäköisimmin sukuaan on jääneet jatkamaan ne jotka ovat sopeutuneet muuttuneeseen tilanteeseen ja jatkaneet omaa elämäänsä surussa kierimättä. 

Omat koirani on pääosin onneksi olleet tuota viimemainittua tyyppiä. Esim. meiltä kuoli viime viikolla vanhuskoira, joka oli yhden nuoremmista emä. Kun vanhus sai sairaskohtauksen, nuorempi oli hädissään, mutta jossain vaiheessa haistoi sitä ja siitä näki, että se tajusi, että se on menoa nyt. Ja sen jälkeen se oli ihan rauhassa. Näin sen silmistä kun vein vanhuksen eläinlääkäriin, että se tajusi, että mammakoira ei tule takaisin, sellaisen myötätuntoisen ja rauhallisen katseen, ihan kuin se olisi pitänyt hyvänä että kohta toisen ei tarvitse enää kärsiä. Ja kun tulin takaisin ilman vanhuskoiraa, oli nuorempi kuin ei mitään. Yritti piristää minua surussani lähinnä. Minusta tuo on juuri eläinten hienous, kuinka hyvin ne pystyvät sopeutumaan siihen mitä on, elämään nykyhetkessä eikä kierimään menneessä.

[quote author="Vierailija" time="12.03.2014 klo 02:10"]Katsoin joskus televisiosta (näytettiin kahdessa osassa, muistaakseni 2002 tai 2003 YLE2:lta) elokuvan nimeltä Bim mustakorva (?). Saattoi olla mustavalkoinen ja venäläinen/neuvostoliittolainen. Traaginen tarina omistajaa vaihtavasta / kodittomasta koirasta, jonka hyvä omistaja kuolee ja myöhemmin joutuu kaltoinkohdelluksi. Itkin silmät päästäni. Lopussa oli jokin kaamea koiranpolttamo (??), jonne kulkukoirat vietiin. En muista miten päättyi...
[/quote]

Tää on maailman surullisin elokuva! Näin sen joskus ala-asteikäisenä ja traumatisoiduin. Sama juttu kaikilla jotka ovat sen nähneet...

Ihan koskettava tarina oli, mutta näin koiraihmiselle se kyllä oli surullinen aivan muusta syystä. Miten koiran elokuvassa annettiin itse päättää elää jossakin yksinään. Miehen vaimo antoi sen lapsielleen, joka sitten aukaisi portin ja sanoi, että saat mennä, jos sinä sitä haluat. Kyllähän perhe koirasta pitää aina huolen tuollaisessa tilanteessa ja koiralla on yleensä useampi rakas ihminen perheessä. Eikö ketään muuta häirinnyt, että koira oli tavallaan heitteillä ?

Olen aivan samaa mieltä, oli oikeasti surullinen tarina juuri tuon vuoksi

no jopas, se oli kumminkin elokuva.....

Wikipedian mukaan koira kuoli syöpään ja loismatojen aiheuttamaan tulehdukseen. Mahasta löytyi myös varrastikkuja, jotka ei kuitenkaan kuolemaa aiheuttaneet. Eli ei kuollut liikalihavuuteen. Toki syövän kehittymiseen se liikalihavuuskin on voinut vaikuttaa, mutta mielestäni siinä viimeisessä kuolinkuvassa ei ollut lihava, vaan normaalin akitan kokoinen. Tosin kuvasta ei kauhean hyvin näe vartaloa. Oikesti löytyi kuolleena jostain kadulta (?), elokuvassa kuoli asemalaiturilla.

Surullinen olo tuli noista vanhoista mustavalkokuvista, joissa koiran pystyt korvat lerputtivat niin apeasti. Minut yllätti tuo tieto, että siihen aikaan puhdasrotuisia akitoja oli niin vähän (30) Japanissa.

Koskettava eläinelokuva on myös Karhu. Tosin sitäkin on jonkin verran kritisoitu.

Katsoin tämän elokuvan eilen...

Silmät ovat muutautuneet umpeet ja katottiin elokuva perheen kanssa.

Kun tuli kohta missä Parker kuloli ja koira menee asemalle joka päivä 9 vuoden ajan. Oli pakko pidättää itkua sen 44 minuuttia.

Ei se elokuva muuten itkettäisi, jos en tietäisi, että elokuva on totta.

Hyvä ja koskettava elokuva 5/5

Juu kyllä itku tuli ja kovin :(

Hachiko,saa mut itkemään joka kerta😭

Sitä ei vaan voi kattoa itkemättä😭😭

En voi kattoa sitä koska se on niin surullinen ja alan itkemään. Näin sen ekan kerran ala-aste ikäisenä enkä oo kattonu pitkään aikaan sen jälkeen😭juuri sen takia että se on niin surullinen. Itku alkaa siitä kun omistaja ei enään palaakkaan Hachikon luo😭

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on hauska kui 'sankarilliseksi' toi koko koira on kuvattu. Ei siinä mitää, kiva että jakso käyä odottamassa omistajaansa mutta real Hachiko kuoli liikalihavuuteen ku ihmiset syötti sille niin paljon nameja. Jotenki hassua mun mielestä :D Pilaa elokuvan liikuttavuuden.

Niin, eihän se todellisuudessa käynyt kovin pitkään omistajaansa odottamassa, se vain tottui siihen että aseman ihmiset ruokki sitä.

Mäki katoin ton elokuvan. Oli liikuttava tarina.meinasin itkeä silmät päästä

hohhoijaa,kyllähän koirat tajuaa....jos on ollut vähänkään koirien kanssa tekemisissä....ja EI TODELLAKAAN MIKÄÄN TYLSÄ ELOKUVA.....

aivan.....kyllä herätti kummastusta...kun oli heitteillä  ja ei ollut minkään tason suojaa missä olisi voinut olla,nukkui rautatie vaunujen alla....hachico-koira eli yksin...kadulla yli 9 v....ja se että miksi alkujaan hachico piti antaa pois....ja se että olis perhe pitänyt asunnon yhdessä....kun hachico meni vielä useasti vanhaan kotiin....aika surullista ja traaginen loppu....

Anteeks vaan mut Hachiko ei kuollut liikalihavuuteen, vaan siihen kun se oli tulossa asemalle odottamaan mutta, matkalla Hachiko jäi auton alle. Elokuvassa tosin tätä ei haluttu näyttää.

En oo katsonut, veikkaan että inhoaisin jos katsoisin. Todella oksettavalta setiltä kuulostaa.