Lue keskustelun säännöt.
Tunnetko ihmisiä, joille kelpaa mikä tahansa tekosyy asioiden tekemättä jättämiselle.
13.11.2020 |
Pitäisi tilata lisää maskeja, mutta ei ole ehtinyt, kun oli tiistaina harrastus.
Tai pitäisi tehdä se työhakemus, mutta en ole viitsinyt, kun naapurin Perakaan ei päässyt siihen toimarin hommaan mihin haki.
Tai pitäisi viedä lapsi terapiaan, mutta se on niin usein ja matkakin on pitkä, niin kai se pärjää ilmankin.
Tällaisten kanssa joutuu joskus kaivelemaan kaiken ymmärryksensä, että pystyy olemaan kannustava. Kun kaikki on niin kamalan vaikeaa. Ja jos on mikä vain tekosyy väistää homaa, niin se kyllä kelpaa syyksi, ettei muka tarvitse tehdä.
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Tunnen pari tälläistä. Toinen on oma mieheni. Ja kyseessä ei tosiaan ole mikään masennus, vaan laiskuus yhdistettynä tapaan siirtää asioita (varsinkin tylsiä ja ikäviä) myöhemmäksi.
Miehen kanssa tästä on käyty keskusteluja, sillä itse teen ihan toisin päin, eli teen asioita ”pois alta” jos vaan ehdin ja pystyn.
Ja tietysti uhriudut kovaan ääneen siitä, ettei sinulle suoda hetkenkään lepotaukoa koskaan? Joopa joo, marttyyri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein taustalla on jokin kattavampi juurisyy silloin, kun joku vaikuttaa keksivän jatkuvasti tekosyitä asioiden tekemättä jättämiselle tai lykkäämiselle. Monesti se voi olla masennus tai uupumus, puutteellinen toiminnanohjaus tai epäonnistumisen/sosiaalisten tilanteiden pelko. Kun tarpeeksi kauan on puhunut itsensä ulos epämukavista tilanteista, alkaa se toimintatapa ulottua ihan kaikille elämän alueille.
Tässä tulikin jo kattava vastaus.
Tunnen kyllä aloituksen kaltaisia ihmisiä, ja surullisinta on se, etteivät näe omia haasteitaan ja sen takia osaa hakea apua niihin.
Aina ei ole kysymys osaamisen puutteesta. Ei vielä tarkoita, että asiat korjaantuvat nopeasti, vaikka "hakisi apua".
Ei tietenkään, mutta onhan se hyvä alku ja apua aina kannattaa yrittää saada.
Huonosti kirjoitettu muutenkin, tuntemani ihmiset eivät koe omaavansa ongelmia, joilloin eivät myöskään halua (osaamisen sijaan) hakea apua.Tai sitten he eivät koe sinua uskoutumisen arvoiseksi tuomitsevasta asenteestasi johtuen. Kyllä minullakin on kaikki aina ok, jos kyseessä on ihminen joka ei halua ymmärtää (=ajanhukkaa) tai jopa ihminen joka tarvittaessa kääntää toisen heikkoudet aseeksi häntä vastaan.
Ehkä kannattaisi pohtia omaa tulokulmaa, jos muiden tavat tai elämä ärsyttää hirveästi. Usein myös tyypit jotka ovat kiinnostuneita muiden elämästä, tekemisistä tai tekemättä jättämämisistä, ovat aidosti vähiten kiinnostuneita muista.
Luulen, etteivät koe ketään uskoutumisen arvoiseksi. Näkevät muut usein uhkana ja pelkästään tuomisevina, myöskin ammatikseen ihmisiä auttavat ja siitä syystä eivät myöskään hakeudu avun piiriin. Mutta enhän minä sitä voi arvostella, jokainen eläköön miten tykkää ja varmasti on ihmisiä, jotka nauttivat jollain tapaa kurjuudestakin, vaikka asioita voisi myös parantaa. Surullista vaan katsoa vierestä, jos kyseessä on läheinen ihminen.
Voisiko surkuttelun sijaan _empaattisesti_ tuoda esille vaihtoehtoja avun hakemisesta tai tarjoutua yhdessä pohtimaan haasteita. Epäluottamus syntyy jostakin taustalla olevasta. Tuomitsemisen muoto tuokin, että "ei osaa/halua/pysty edes apua hakemaan". Voihan surku ja kyynel. Se voi oikeasti olla tosi ison muurin takana, etenkin jos on joutunut kokemaan, ettei heikkouksia siedetä ja niitä tulee hävetä. Defenssimekanismit ovat usein vahvoja, niitä ei noin vaan järkeilyllä ylitetä, koska ovat syntyneet aitoon tarpeeseen viimesijaisena keinona.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen pari tälläistä. Toinen on oma mieheni. Ja kyseessä ei tosiaan ole mikään masennus, vaan laiskuus yhdistettynä tapaan siirtää asioita (varsinkin tylsiä ja ikäviä) myöhemmäksi.
Miehen kanssa tästä on käyty keskusteluja, sillä itse teen ihan toisin päin, eli teen asioita ”pois alta” jos vaan ehdin ja pystyn.
Oletko siis käynyt jotain ETA Kati ja Janne -tyyppisiä keskusteluja siitä, miten sinun tapasi on oikea tapa elää vai oletteko muuten vaan pohtineet sitä, miten jännä on, että ihmisillä on eri tyylejä tehdä asiat ja silti molemmat ovat ihan normaaleja ja toimivia aikuisia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monesti siinä ei auta kuin sinnittely siihen asti, että elämäntilanne muuttuu. Todella kuolleenasyntynyt ajatus, että millään terapialla saadaan ihminen kukoistamaan tai edes voimaan hyvin pahassa elämäntilanteessa.
Ai? Kyllä mä ainakin nykyään kukoistan terapian ansiosta, vaikka elämäntilanne on sama kuin ennenkin. Kävin traumaterapiassa ja sain siellä opeteltua, miten käsitellä sitä lapsuuden väkiv*ltap*skaa, joka ennen puski koko ajan mieleen ja haittasi kaikkea elämää ja aiheutti todella paljon ahdistusta. Nyt olen ihan kuin eri ihminen. Todella paljon tasapainoisempi ja onnellisempi.
Kyllä. Koska sinulla ei ole NYT PÄÄLLÄ se elämäntilanne, joka aiheuttaa uupumusta. Monella se on nyt ja sitten pitää ensin päästä siitä elämäntilanteesta ohi ja sitten mahdollisesti korjata vielä jälkikäteen jälkiä, kuten sinäkin olet tehnyt tai sitten joku korjautuu ihan itsestään elämäntilanteen helpottaessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monessa kommentissa on tuttuja juttuja.
Olen kyllä vaativa ihminen, siinä on yksi ulottuvuus asiaan. En kuitenkaan ota asiaa omille niskoilleni, sillä en vaadi mitään ylimaallisia asioita, vaan peruselämänhallintaa, eli asioita, jotka on joka tapauksessa tehtävä. Kun töitä kovasti toivoo, niin kyllä niitä on haettava. Ei pelkkä toive muutu työpaikaksi.
On ongelmataustaa, joka ilman muuta tekee elämän raskaaksi. On se sitten raskasta tällaiselle rinnallakulkijallekin.
Välillä ei vaan halua olla avoin ja rehellinen. Minä sitten huomaan, että nyt ei selitykset ja toiminta täsmää ja siitä tulee riitojakin. Avoimuutta on kyllä paljonkin, mutta on tietysti inhimillistä, ettei se avoimuus ihan jokaiseen yksityiskohtaan asti yllä.
Ap
Minä en ainakaan uupuneena yhtään jaksa tuollaista tomeraa ja kaikkitietävää ystävääni, miltä ap kuulostaa enkä hänelle siis kauheasti avaa elämäni yksityiskohtia. Sitten sellaiselle enemmän elämää nähneelle (tajuaa, että asiat eivät aina mene kuten haluaisi niiden menevän vaan on pakko antautua elämän heittäessä kierrepallojaan) voi kertoa avoimesti missä mennään ja mitkä ovat omat voimavarat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monesti siinä ei auta kuin sinnittely siihen asti, että elämäntilanne muuttuu. Todella kuolleenasyntynyt ajatus, että millään terapialla saadaan ihminen kukoistamaan tai edes voimaan hyvin pahassa elämäntilanteessa.
Ai? Kyllä mä ainakin nykyään kukoistan terapian ansiosta, vaikka elämäntilanne on sama kuin ennenkin. Kävin traumaterapiassa ja sain siellä opeteltua, miten käsitellä sitä lapsuuden väkiv*ltap*skaa, joka ennen puski koko ajan mieleen ja haittasi kaikkea elämää ja aiheutti todella paljon ahdistusta. Nyt olen ihan kuin eri ihminen. Todella paljon tasapainoisempi ja onnellisempi.
Kyllä. Koska sinulla ei ole NYT PÄÄLLÄ se elämäntilanne, joka aiheuttaa uupumusta. Monella se on nyt ja sitten pitää ensin päästä siitä elämäntilanteesta ohi ja sitten mahdollisesti korjata vielä jälkikäteen jälkiä, kuten sinäkin olet tehnyt tai sitten joku korjautuu ihan itsestään elämäntilanteen helpottaessa.
Siis mitä? Ensin pitää päästä siitä elämäntilanteesta ohi? Lapsuushan se oli se elämäntilanne, joka kaiken aiheutti. Siinä vaiheessa, kun menin terapiaan, olin jo keski-ikäinen muija ja aiheuttava elämäntilanne oli vuosikymmenten takana.
Vierailija kirjoitti:
Näin aikuisiällä olen huomannut, että omasta lähipiiristäni valitettavasti paljastunut turhankin paljon juuri ihmisiä, jotka perustelevat omaa tekemättömyyttään mm. sillä, että jotkut muutkaan eivät tee. Eivät siis vastuuta ota mistään. Vie aivan hirveästi energiaa ja jaksamista nämä ihmiset.
Ja tässä kommentissa on ihan kaikki tuttua. Ei kanneta vastuuta omasta elämästä oikein millään osa-alueella. Ei hoideta omia asioita, kaikki roikkuu vain tasolla "pitäisi tehdä". Tai jos jotain mokaa tai vaikka konkreettisesti hajottaa, niin omia jälkiä ei korjata.
Todellakin vie hirveästi energiaa tällainen läheinen. Ja särkee sydäntä vielä tietää, että toinen kuitenkin odottaa asioiden tapahtuvan itselleen, vaikka ei tee tarvittavia toimenpiteitä asioiden saavuttamiseksi. Elämässä on haaveita omakotitalosta, perheestä ja kultaisesta noutajasta. Mutta ei hanki töitä, ei säästöjä, ei tutustu ihmisiin, ei puhu niille, vaikka tutustuisikin ja koirankasvattajia päin ei ole edes sylkäissyt.
On hyvä, että on haaveita. Mutta ne kaikki näyttävät hyvin epärealistisilta omaan efforttiin nähden.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monesti siinä ei auta kuin sinnittely siihen asti, että elämäntilanne muuttuu. Todella kuolleenasyntynyt ajatus, että millään terapialla saadaan ihminen kukoistamaan tai edes voimaan hyvin pahassa elämäntilanteessa.
Ai? Kyllä mä ainakin nykyään kukoistan terapian ansiosta, vaikka elämäntilanne on sama kuin ennenkin. Kävin traumaterapiassa ja sain siellä opeteltua, miten käsitellä sitä lapsuuden väkiv*ltap*skaa, joka ennen puski koko ajan mieleen ja haittasi kaikkea elämää ja aiheutti todella paljon ahdistusta. Nyt olen ihan kuin eri ihminen. Todella paljon tasapainoisempi ja onnellisempi.
Kyllä. Koska sinulla ei ole NYT PÄÄLLÄ se elämäntilanne, joka aiheuttaa uupumusta. Monella se on nyt ja sitten pitää ensin päästä siitä elämäntilanteesta ohi ja sitten mahdollisesti korjata vielä jälkikäteen jälkiä, kuten sinäkin olet tehnyt tai sitten joku korjautuu ihan itsestään elämäntilanteen helpottaessa.
Siis mitä? Ensin pitää päästä siitä elämäntilanteesta ohi? Lapsuushan se oli se elämäntilanne, joka kaiken aiheutti. Siinä vaiheessa, kun menin terapiaan, olin jo keski-ikäinen muija ja aiheuttava elämäntilanne oli vuosikymmenten takana.
Niin. Että jos sinulla on vaikka joku kuoleva omainen siinä käsissä tai juuri nyt väkivaltainen suhde niin sinun pitää päästä siitä ensin yli ennen kuin olosi voi korjaantua. Sinua olisi voitu terapoida lapsenakin, mutta et silti olisi saanut siitä kuin kainalosauvan, koska väkivalta olisi jatkunut edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monesti siinä ei auta kuin sinnittely siihen asti, että elämäntilanne muuttuu. Todella kuolleenasyntynyt ajatus, että millään terapialla saadaan ihminen kukoistamaan tai edes voimaan hyvin pahassa elämäntilanteessa.
Ai? Kyllä mä ainakin nykyään kukoistan terapian ansiosta, vaikka elämäntilanne on sama kuin ennenkin. Kävin traumaterapiassa ja sain siellä opeteltua, miten käsitellä sitä lapsuuden väkiv*ltap*skaa, joka ennen puski koko ajan mieleen ja haittasi kaikkea elämää ja aiheutti todella paljon ahdistusta. Nyt olen ihan kuin eri ihminen. Todella paljon tasapainoisempi ja onnellisempi.
Kyllä. Koska sinulla ei ole NYT PÄÄLLÄ se elämäntilanne, joka aiheuttaa uupumusta. Monella se on nyt ja sitten pitää ensin päästä siitä elämäntilanteesta ohi ja sitten mahdollisesti korjata vielä jälkikäteen jälkiä, kuten sinäkin olet tehnyt tai sitten joku korjautuu ihan itsestään elämäntilanteen helpottaessa.
Siis mitä? Ensin pitää päästä siitä elämäntilanteesta ohi? Lapsuushan se oli se elämäntilanne, joka kaiken aiheutti. Siinä vaiheessa, kun menin terapiaan, olin jo keski-ikäinen muija ja aiheuttava elämäntilanne oli vuosikymmenten takana.
Niin. Että jos sinulla on vaikka joku kuoleva omainen siinä käsissä tai juuri nyt väkivaltainen suhde niin sinun pitää päästä siitä ensin yli ennen kuin olosi voi korjaantua. Sinua olisi voitu terapoida lapsenakin, mutta et silti olisi saanut siitä kuin kainalosauvan, koska väkivalta olisi jatkunut edelleen.
No joo, nyt tajuan pointtisi. Taidan käydä vähän hitaalla tänään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Synti lamaanuttaa kirjoitti:
Pahat henget valehtelee muistakaa se . Myös noidat valehtelee. Noituus on muuten syntiä Jumalaa vastaan . Sitten on bakteerit jotka lamauttaa parasiitit ja anemiat .
On varmaan raskasta elää kun ajattelee noin. Kukaan ei kerro syvintä sisintään ja kaikki valehtelevat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monesti siinä ei auta kuin sinnittely siihen asti, että elämäntilanne muuttuu. Todella kuolleenasyntynyt ajatus, että millään terapialla saadaan ihminen kukoistamaan tai edes voimaan hyvin pahassa elämäntilanteessa.
Ai? Kyllä mä ainakin nykyään kukoistan terapian ansiosta, vaikka elämäntilanne on sama kuin ennenkin. Kävin traumaterapiassa ja sain siellä opeteltua, miten käsitellä sitä lapsuuden väkiv*ltap*skaa, joka ennen puski koko ajan mieleen ja haittasi kaikkea elämää ja aiheutti todella paljon ahdistusta. Nyt olen ihan kuin eri ihminen. Todella paljon tasapainoisempi ja onnellisempi.
Kyllä. Koska sinulla ei ole NYT PÄÄLLÄ se elämäntilanne, joka aiheuttaa uupumusta. Monella se on nyt ja sitten pitää ensin päästä siitä elämäntilanteesta ohi ja sitten mahdollisesti korjata vielä jälkikäteen jälkiä, kuten sinäkin olet tehnyt tai sitten joku korjautuu ihan itsestään elämäntilanteen helpottaessa.
Siis mitä? Ensin pitää päästä siitä elämäntilanteesta ohi? Lapsuushan se oli se elämäntilanne, joka kaiken aiheutti. Siinä vaiheessa, kun menin terapiaan, olin jo keski-ikäinen muija ja aiheuttava elämäntilanne oli vuosikymmenten takana.
Niin. Että jos sinulla on vaikka joku kuoleva omainen siinä käsissä tai juuri nyt väkivaltainen suhde niin sinun pitää päästä siitä ensin yli ennen kuin olosi voi korjaantua. Sinua olisi voitu terapoida lapsenakin, mutta et silti olisi saanut siitä kuin kainalosauvan, koska väkivalta olisi jatkunut edelleen.
No joo, nyt tajuan pointtisi. Taidan käydä vähän hitaalla tänään.
Joo. Ja muuten hienoa, että olet saanut hyvää terapiaa nyt!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kyllä, olen myös tuomitseva besserwisser kukkahattutäti. Ikävä kyllä minä olen silti parasta mitä tuolla ihmisellä on ja hän on sen myös tajunnut. Hän on itse nähnyt minun kauttani avautuvat mahdollisuudet ja halunnut tarttua niihin uskoutumalla minulle hyvin paljon.
En ole täydellinen, mutta toivoisin pystyväni vastaamaan haasteisiin niin hyvin kuin minun olemuksellani on mahdollista. Ja täältä saan vinkkejä missä asioissa voin parantaa, mihin kiinnittää huomiota.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Monessa kommentissa on tuttuja juttuja.
Olen kyllä vaativa ihminen, siinä on yksi ulottuvuus asiaan. En kuitenkaan ota asiaa omille niskoilleni, sillä en vaadi mitään ylimaallisia asioita, vaan peruselämänhallintaa, eli asioita, jotka on joka tapauksessa tehtävä. Kun töitä kovasti toivoo, niin kyllä niitä on haettava. Ei pelkkä toive muutu työpaikaksi.
On ongelmataustaa, joka ilman muuta tekee elämän raskaaksi. On se sitten raskasta tällaiselle rinnallakulkijallekin.
Välillä ei vaan halua olla avoin ja rehellinen. Minä sitten huomaan, että nyt ei selitykset ja toiminta täsmää ja siitä tulee riitojakin. Avoimuutta on kyllä paljonkin, mutta on tietysti inhimillistä, ettei se avoimuus ihan jokaiseen yksityiskohtaan asti yllä.
Ap
Olet tyypillinen kontrollifriikki. Ensinnäkin, voit olla vaativa vain itseäsi kohtaan, et voi muilta asioita tehtävän tai etenkään tehtävän sinun mielesi mukaan. Se, että asiasta tulee riita, kertoo siitä että ylität rajat. Ei ole sinun paikkasi painostaa muita riitaan asti. Se on luultavasti myös syy siihen, että saat tekosyitä. Sinulle ei kelpaa toisen ratkaisu, vaan pusket omaa, toiselle hyödytöntä, kantaasi läpi. Tuhlaat kaikkien aikaa ja etäännytät itsesi muista. Valinta se on sekin. Tekosyy on muuten myös se, ettet muka voisi itse muuttaa asennettasi, koska muilla on se ongelma.
Ei ap ole rinnallakulkija vaan PT, jota ei ole tilattu.
Minusta kuulostaa siltä, että tämä vaikeuksissa oleva ihminen tarvitsisi myötätuntoa ja ennen kaikkea hyväksyntää sellaisena kuin hän tässä heikossa elämäntilanteessaan juuri nyt on. Hän on liian ahtaalla, hän tarvitsee henkistä tilaa. Sitten toimintakyky alkaa parantua. Pystytkö, ap, antamaan hänelle tilaa ja hyväksyntää?
Ja täytyy sanoa, että tämä särähti pahasti korvaan:
Vierailija kirjoitti:
minä olen silti parasta mitä tuolla ihmisellä on ja hän on sen myös tajunnut. Hän on itse nähnyt minun kauttani avautuvat mahdollisuudet ja halunnut tarttua niihin Ap
Tämä kommenttisi saa pohtimaan, mitkä motiivit sinulla pohjimmiltaan on auttaa tätä ihmistä?Tässä ei nyt pitäisi olla kyse sinusta, ap, vaan tuosta toisesta ihmisestä.
Vierailija kirjoitti:
Ei ap ole rinnallakulkija vaan PT, jota ei ole tilattu.
On tilattu. Älä keksi omiasi. Ap
Ai? Kyllä mä ainakin nykyään kukoistan terapian ansiosta, vaikka elämäntilanne on sama kuin ennenkin. Kävin traumaterapiassa ja sain siellä opeteltua, miten käsitellä sitä lapsuuden väkiv*ltap*skaa, joka ennen puski koko ajan mieleen ja haittasi kaikkea elämää ja aiheutti todella paljon ahdistusta. Nyt olen ihan kuin eri ihminen. Todella paljon tasapainoisempi ja onnellisempi.