11 vuotiaan tunteet

Kuuluu. Mun just 12 v. täyttänyt tyttö on oikea draamakuningatar. Aivan sama mitä sanon, niin sanon aina jotain väärin. Joskus jopa kehuminen tulkitaan haukkumiseksi ja loukkaannutaan verisesti. 

Luojan kiitos tämä draamaqueen on mun kolmas lapsi, osaan suhtautua huumorilla (en tietenkään näytä sitä) asioihin enkä itse vedä pulttia joka kiukkukohtauksesta. Olisi meinaan elämä tässäkin talossa aika kurjaa, jos mä pahottaisin mieleni jokaisesta 12 vuotiaan sanomisesta tai puuttuisin kaikkiin kiukkukohtauksiin. Nyt ymmärrän, että se kuuluu ikään ja mun mielestä kotona saa näyttää tunteitaan. Kunhan se ei mene kiroiluksi tai alatyylin jutuiksi.

Tällä nuorimmalla lapsella tuo hepulointi alkoi varmaan 10 vuotiaana. Oli aika "hauska", kun ensin lapsi kertoi kiukkuisesti, että hän ei todellakaan suostu tulemaan mun kanssa lenkille eikä ainakaan laita niitä kenkiä jalkaan mitä mä kehotin laittamaan, äidit eivät ymmärrä mistään mitään, kun ovat olleet nuoria joskus miljoona vuotta sitten ja seuraavassa hetkessä tuo oli tiukasti mun sylissä sohvalla kertomassa kuinka kovin rakastaa.

Nyt kun tuo lapsi on 12 v. niin ne sylihetket ovat valitettavasti vähentyneet paljon, mutta siltihän tuon ikäinen on vielä niin pieni, mutta yrittää kovin kasvaa jo isoksi.

Kyllä kuuluu. Riippuu lapsen luonteesta ja temperamentista miten "kasvukipuilu" oireilee. Toisista tulee itkuisia, toisista kiukkuisia, toisista murjottavia, ja jotkut on vuorotellen vähän kaikkea.