Haittaako jos lapsesta ei ole paljon valokuvia

Lasta harmittaa myöhemmin, kun hänen arjestaan ei ole kuvia. Kuvia hänestä lempinallensa kanssa, uimarannalla, ekasta itsetehdystä pitsasta, syntymäpäiväkakustaan, joulahjapinostaan jne jne. Muistoja. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Kuviahan ei tarvitse olla satoja, kunhan niitä on ja on kuvattu myös sitä arkea. 

Siis kyllä niitä kuvia on kaikenlaisia ja ainakin 100, mutta välissä on saattanut olla melkein vuosi ettei ole muistanut kuvata.

"Ainakin sata"  :)

Eihän tuo määrä olisi filmiaikanakaan ollut edes kolmea pitkää rullaa, eli aika harvoin tartutte kameraan. Varsinkin, jos lapsi on jo kouluikäinen. Olette niitä ihmisiä, joilla filmiaikaan samalla filmillä oli kehittämättöminä joulu- ja juhannuskuvat.

Itsestäni ei montaa kymmentä kuvaa ole lapsuudesta/nuoruudesta 70-80 luvuilta ja nyt päälle nelikymppisenä se harmittaa. En kaipaa niinkään niitä syntymäpäiväkuvia perhealbumin tukkeena, vaan ihan sitä arjen kuvaamista. Ulkoiluja, leikkejä, uimista, lukemista ym. ym.

Itse juuri kokosin kuvakirjan lapsen ensimmäisistä vuosista ennen eskarin alkua. Kuvia rajasin sen verran, että valitsin noin kymmenen kuvaa/vuosi jaettuna tasaisesti vuoden kierron mukaan. Homma oli aika vaativa, koska kuvia lapsestamme on useita satoja/vuosi joista valita.

Noh, itse harrastan vakavalla mielellä kuvaamista ja kuvia tulee otettua lähes päivittäin, eli en ole siinä mielessä vertailukelpoinen pokkarillaan kerran kuussa sohivaan räpsijään. Mutta kysymykseesi vastaten, kyllä aikuisena harmittaa, että ei kuvia lapsuudesta ole paljoakaan.

Kyllä haittaisi ainakin minua. Nykyaikana on niin helppo ottaa kuvia, että lapsistani on tuhansia kuvia, jo eilen otin varmasti ainakin 20 kuvaa puhelimellani. Otan lapsista kuvia varsinkin isovanhempiensa kanssa eri tilanteissa ja ne kuvat ovatkin olleet todella tärkeitä lapsille. Joku koulukuva ei paljon mieltä lämmitä, eihän siinä ole mitään tarinaa. Toki luokkakuvassa on, mutta ei siinä omassa kuvassa. Kuvat saavat vuosienkin päästä muistoja mieleen ja valokuvat olisivat ensimmäisinä pelastettavissa olevista asioista ihmisten jälkeen.

Tunnen aikuisen josta ei ole otettu montaa kuvaa lapsena (ja nekin nyt katselukelvottomia koska väärin säilytetty). Kokee asian siten, ettei ole ollut niin tärkeä että olisi vaivauduttu kuvaamaan. Lapsuusmuistoja hänellä on tosi niukasti. Toki niitä voi välittää tarinoillakin, mutta valokuvat tukevat muistoja ja ovat osaltaan identiteetin ja elämäntarinan rakennuspalikoita. Itse koen hyvin tärkeäksi kuvata lapsia ja toki juhlahetkiä, lomia yms mutta myös niitä hyvin arkisia tilanteita. Kerho-ja koulukuvat on kivoja, mutta ainakin meillä niitä vähiten tärkeitä valokuvia, koska ne eivät kanna mukanaan perheen yhteisiä merkityksellisiä hetkiä, toisin kuin itse otetut kuvat. 

Ainakin meillä pienet lapset myös nauttii siitä kuvatuksi tulemisesta (no toki uhmaikäinen välillä juntturoi). Haluavat ihailla itseään kuvista, ja kuvatuksi tuleminen on nähdyksi tulemista - se on kaikille tärkeää. Eli myös se kuvaustilanne voi tukea sitä lapsen tunnetta omasta tärkeydestään ja ainutlaatuisuudestaan. 

Eli kyll, näkisin ongelmaksi jos ei lapsesta juuri ole kuvia, kun nykyisin kuitenkin lähes kaikilla on siihen kuvaamiseen mahdollisuus.