Miksi syömishäiriöiset on rasittavia persoonia?

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:38"]

öh, ei huomaa. Sori vaan.

[/quote]

Eli mielestäsi nämä henkilöt ovat sairastuneet syömishäiriöön jo silloin, kun oppivat puhumaan jne? Siitä lähtien, kun oppivat kommunikoimaan ovat olleet todella itsekeskeisiä ihmisiä, joten mielestäsi he jo silloin sairastivat syömishäiriötä ilmeisesti ja se muutti persoonaa, eikä niin, että heillä oli itsekeskeinen huomionkipeä persoonallisuus, joka johti syömishäiriöön teini-ikäisenä. 

Onko tämä kovinkin yleistä, että jo syntyessä on syömishäiriö, joka muuttaa persoonaa, koska todellisuudessa he ovat muut huomioonottavia asioita laajasti ajattelevia ihmisiä, jotka eivät pyöri oman napansa ympärillä, siis, jos se ikävä syömishäiriö ei olisi iskenyt synnytyslaitoksella?

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:37"]

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:31"]

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:18"]

olen itse ex-anorektikko ja bulimikko. En normaalisti ole ärsyttävä ihminen, mutta sairaana olin ihan varmasti todella tylsää seuraa, ja menetinkin lähes kaikki ystäväni. Pakko kuitenkin puollustaa sen verran, että ei ne ihmiset oikeasti ole sellaisia vaikeita, vaan se sairaus muuttaa ihan koko persoonan sellaiseksi ylisuorittajaksi. Harva syömishäiriöinen sitäpaitsi pitää itseään muita parempana, yleensä se on kyllä ihan täysin päinvastoin. Styömishäiriöiset eivät pidä itseään minkään arvoisena ja senhän todistaa jo sekin miten rääkkäävät itseään. Perfektionismi, "kaikkitietävyys" ja vaativuus kuuluvat taudin kuvaan, ja hoidossa niistä piirteistä yritetään päästä eroon jotta paraneminen olisi ylipäätään mahdollsita. Opetellaan olemaan armollisia itselle ja hyväksymään omat pienet virheet ja se, ettei kukaan ole täydellinen mutta kaikki ovat täydellisiä sellaisena kuin ovat :).

Syömishäiriöinen kaipaa vain ymmärrystä, tukea, ja sitä ettei häntä syyllistettäisi. Hän nimittäin syyllistää itse itseään varmasti aivan tarpeeksi.

[/quote]

Miten olisi parasta suhtautua anorektikkoon? Olla huomioimatta koko asiaa ja yrittää olla vaan ihan normisti, vaikka näkee toisen piilottelevan ruokia ja murustavan sitä ympäriinsä (kyse siis nuoresta, ei tosin omasta lapsesta)? Olen ottanut etäisyyttä, kun kyseinen nuori kävi meillä usein ja oma tyttäreni on ollut tavallaan henkinen tuki. Alkoi vaan huolestuttaa oman tyttären jaksaminen, koska hänkin on vielä nuori. En haluaisi hänen olevan jatkuva "psykiatri" ja huolen kantaja, vaan nauttivan omasta elämästään. Kurjaa toki sairastuneelle, mutta ei kai kavereiden ole ihan kaikkea pakko kestää. Mua ärsyttää nuo sanonnat, että sairauden mukana oikea ystävyys punnitaan. Sairaus voi kestää koko iän tai vaikka kymmenisen vuotta. On aika kova paikka nuorelle olla siinä noin tiiviisti mukana tukemassa, sitä varten on ammattihenkilöt.

[/quote]

Parasta olisi suhtautua jatkamalla ystävyyttä ihan niinkuin ennenkin. Syömishäiriöiset eivät kyllä kovin usein pura tuntojaan sairauteen liittyen muille, kuin korkeintaan toisille sairaille. En siis usko, että tyttäresi varsinaisesti terpaioimaan joutuu, vaikka varmsti tilanne on sellainen "norsu olohuoneessa" hänellekin. 

Mutta siis ainakin mä itse olisin toivonut, että mun kanssa oltaisi oltu kavereita ihan niinkuin ennenkin. Ei mua ja mun sairautta olisi tarvinnut ottaa huomioon mitenkään. Jos joku olisi kysynyt että "mitä kuuluu", niin ei olisi ollut pelkoa että olisin alkanut tilittämään mitään sairaudestani. Todennäköisesti olisin vastannut, että ihan hyvää (vaikka aamulla olisinkin maannut vessassa oksentamassa ja toivonut että kuolisin mahd.pian).

[/quote]

Tyttäreni on sanonut, että häntä rasittaa, kun aina pitää mennä sen mukaan mitä ystävä haluaa. Ystävä jumppaa, tanssii, hytkyy koko ajan ja tyttäreni tietää, ettei hän saisi. Jatkaa vaan kielloista huolimatta. Syömiset ovat yhtä tuskaa ja niissä tyttäreni on mukana ja sekin ahdistaa. Ystävän syöminen kestää ja kestää. Aika tylsä siinä on pöydässä odotella, että toinen saa murusensa syötyä työllä ja tuskalla. Varsinaisesti sairaudesta he eivät paljoa puhu keskenään, mutta se on siinä mukana koko ajan. Tyttäreni tuntee vastuuta, että hänen pitäisi saada esim. jatkuva hytkyminen/seisominen loppumaan silloin kun kaveri on meillä. Samoin, että hänen pitää tehdä mitä kaveri haluaa, ettei hän vain pahoita mieltä ja vähennä lisää syömisen määrää. Eli suhtautuminen toiseen ei voi olla normaalia, ei voi katsoa rauhassa leffaa ja mässyttää jotain namppaa tai edes hedelmiä, kun toinen närkkii puolikasta porkkanaa ja tyttäreni tietää, että nyt toisen pitäisi syödä jotain paljon enemmän. Tyttäreni kannustaa, mutta käytetty aika valuu hukkaan.

Kai niitä nyt aika kaikenlaisia on liikenteessä, nämä sinun tuntemasi sattuvat olemaan itsekeskeisiä kakkiaisia. Minun tuntemani juuri päinvastoin. Tosin pitää muistaa, että usein voi rasittavan ja itsekkään käytöksen taakse piiloutua hyvinkin rikkinäinen ihminen. Esimerkiksi omaa lapsuudenajan turvattomuutta olen valitettavasti paikannut ajoittain järkyttävällä ahneudella ja itsekkyydelläkin. Onneksi on terapia, sen avulla on paljon mennyt jo parempaan suuntaan.

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:54"]

Tyttäreni on sanonut, että häntä rasittaa, kun aina pitää mennä sen mukaan mitä ystävä haluaa.

[/quote]

Tällaista se on aina syömishäiriöisten kanssa.

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:55"]

Kai niitä nyt aika kaikenlaisia on liikenteessä, nämä sinun tuntemasi sattuvat olemaan itsekeskeisiä kakkiaisia. Minun tuntemani juuri päinvastoin. Tosin pitää muistaa, että usein voi rasittavan ja itsekkään käytöksen taakse piiloutua hyvinkin rikkinäinen ihminen. Esimerkiksi omaa lapsuudenajan turvattomuutta olen valitettavasti paikannut ajoittain järkyttävällä ahneudella ja itsekkyydelläkin. Onneksi on terapia, sen avulla on paljon mennyt jo parempaan suuntaan.

[/quote]

On faktaa, että tietyt luonteenpiirteet altistavat syömishäiriöille.

Niin, mutta minun ymmärtääkseni nimenomaan esim. huono itsetunto altistaa eikä ylemmyydentunne. Näin olen ymmärtänyt, että ns. kiltit tytöt ja pojat sairastuvat helpommin. En tosin mikään ekspertti ole, saa korjata.

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:54"]

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:37"]

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:31"]

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:18"]

olen itse ex-anorektikko ja bulimikko. En normaalisti ole ärsyttävä ihminen, mutta sairaana olin ihan varmasti todella tylsää seuraa, ja menetinkin lähes kaikki ystäväni. Pakko kuitenkin puollustaa sen verran, että ei ne ihmiset oikeasti ole sellaisia vaikeita, vaan se sairaus muuttaa ihan koko persoonan sellaiseksi ylisuorittajaksi. Harva syömishäiriöinen sitäpaitsi pitää itseään muita parempana, yleensä se on kyllä ihan täysin päinvastoin. Styömishäiriöiset eivät pidä itseään minkään arvoisena ja senhän todistaa jo sekin miten rääkkäävät itseään. Perfektionismi, "kaikkitietävyys" ja vaativuus kuuluvat taudin kuvaan, ja hoidossa niistä piirteistä yritetään päästä eroon jotta paraneminen olisi ylipäätään mahdollsita. Opetellaan olemaan armollisia itselle ja hyväksymään omat pienet virheet ja se, ettei kukaan ole täydellinen mutta kaikki ovat täydellisiä sellaisena kuin ovat :).

Syömishäiriöinen kaipaa vain ymmärrystä, tukea, ja sitä ettei häntä syyllistettäisi. Hän nimittäin syyllistää itse itseään varmasti aivan tarpeeksi.

[/quote]

Miten olisi parasta suhtautua anorektikkoon? Olla huomioimatta koko asiaa ja yrittää olla vaan ihan normisti, vaikka näkee toisen piilottelevan ruokia ja murustavan sitä ympäriinsä (kyse siis nuoresta, ei tosin omasta lapsesta)? Olen ottanut etäisyyttä, kun kyseinen nuori kävi meillä usein ja oma tyttäreni on ollut tavallaan henkinen tuki. Alkoi vaan huolestuttaa oman tyttären jaksaminen, koska hänkin on vielä nuori. En haluaisi hänen olevan jatkuva "psykiatri" ja huolen kantaja, vaan nauttivan omasta elämästään. Kurjaa toki sairastuneelle, mutta ei kai kavereiden ole ihan kaikkea pakko kestää. Mua ärsyttää nuo sanonnat, että sairauden mukana oikea ystävyys punnitaan. Sairaus voi kestää koko iän tai vaikka kymmenisen vuotta. On aika kova paikka nuorelle olla siinä noin tiiviisti mukana tukemassa, sitä varten on ammattihenkilöt.

[/quote]

Parasta olisi suhtautua jatkamalla ystävyyttä ihan niinkuin ennenkin. Syömishäiriöiset eivät kyllä kovin usein pura tuntojaan sairauteen liittyen muille, kuin korkeintaan toisille sairaille. En siis usko, että tyttäresi varsinaisesti terpaioimaan joutuu, vaikka varmsti tilanne on sellainen "norsu olohuoneessa" hänellekin. 

Mutta siis ainakin mä itse olisin toivonut, että mun kanssa oltaisi oltu kavereita ihan niinkuin ennenkin. Ei mua ja mun sairautta olisi tarvinnut ottaa huomioon mitenkään. Jos joku olisi kysynyt että "mitä kuuluu", niin ei olisi ollut pelkoa että olisin alkanut tilittämään mitään sairaudestani. Todennäköisesti olisin vastannut, että ihan hyvää (vaikka aamulla olisinkin maannut vessassa oksentamassa ja toivonut että kuolisin mahd.pian).

[/quote]

Tyttäreni on sanonut, että häntä rasittaa, kun aina pitää mennä sen mukaan mitä ystävä haluaa. Ystävä jumppaa, tanssii, hytkyy koko ajan ja tyttäreni tietää, ettei hän saisi. Jatkaa vaan kielloista huolimatta. Syömiset ovat yhtä tuskaa ja niissä tyttäreni on mukana ja sekin ahdistaa. Ystävän syöminen kestää ja kestää. Aika tylsä siinä on pöydässä odotella, että toinen saa murusensa syötyä työllä ja tuskalla. Varsinaisesti sairaudesta he eivät paljoa puhu keskenään, mutta se on siinä mukana koko ajan. Tyttäreni tuntee vastuuta, että hänen pitäisi saada esim. jatkuva hytkyminen/seisominen loppumaan silloin kun kaveri on meillä. Samoin, että hänen pitää tehdä mitä kaveri haluaa, ettei hän vain pahoita mieltä ja vähennä lisää syömisen määrää. Eli suhtautuminen toiseen ei voi olla normaalia, ei voi katsoa rauhassa leffaa ja mässyttää jotain namppaa tai edes hedelmiä, kun toinen närkkii puolikasta porkkanaa ja tyttäreni tietää, että nyt toisen pitäisi syödä jotain paljon enemmän. Tyttäreni kannustaa, mutta käytetty aika valuu hukkaan.

[/quote]

Onko se tyttäresi kaveri minkään avun piirissä? Ja minkäikäisestä nyt on kyse?

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 23:14"]

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:54"]

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:37"]

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:31"]

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:18"]

olen itse ex-anorektikko ja bulimikko. En normaalisti ole ärsyttävä ihminen, mutta sairaana olin ihan varmasti todella tylsää seuraa, ja menetinkin lähes kaikki ystäväni. Pakko kuitenkin puollustaa sen verran, että ei ne ihmiset oikeasti ole sellaisia vaikeita, vaan se sairaus muuttaa ihan koko persoonan sellaiseksi ylisuorittajaksi. Harva syömishäiriöinen sitäpaitsi pitää itseään muita parempana, yleensä se on kyllä ihan täysin päinvastoin. Styömishäiriöiset eivät pidä itseään minkään arvoisena ja senhän todistaa jo sekin miten rääkkäävät itseään. Perfektionismi, "kaikkitietävyys" ja vaativuus kuuluvat taudin kuvaan, ja hoidossa niistä piirteistä yritetään päästä eroon jotta paraneminen olisi ylipäätään mahdollsita. Opetellaan olemaan armollisia itselle ja hyväksymään omat pienet virheet ja se, ettei kukaan ole täydellinen mutta kaikki ovat täydellisiä sellaisena kuin ovat :).

Syömishäiriöinen kaipaa vain ymmärrystä, tukea, ja sitä ettei häntä syyllistettäisi. Hän nimittäin syyllistää itse itseään varmasti aivan tarpeeksi.

[/quote]

Miten olisi parasta suhtautua anorektikkoon? Olla huomioimatta koko asiaa ja yrittää olla vaan ihan normisti, vaikka näkee toisen piilottelevan ruokia ja murustavan sitä ympäriinsä (kyse siis nuoresta, ei tosin omasta lapsesta)? Olen ottanut etäisyyttä, kun kyseinen nuori kävi meillä usein ja oma tyttäreni on ollut tavallaan henkinen tuki. Alkoi vaan huolestuttaa oman tyttären jaksaminen, koska hänkin on vielä nuori. En haluaisi hänen olevan jatkuva "psykiatri" ja huolen kantaja, vaan nauttivan omasta elämästään. Kurjaa toki sairastuneelle, mutta ei kai kavereiden ole ihan kaikkea pakko kestää. Mua ärsyttää nuo sanonnat, että sairauden mukana oikea ystävyys punnitaan. Sairaus voi kestää koko iän tai vaikka kymmenisen vuotta. On aika kova paikka nuorelle olla siinä noin tiiviisti mukana tukemassa, sitä varten on ammattihenkilöt.

[/quote]

Parasta olisi suhtautua jatkamalla ystävyyttä ihan niinkuin ennenkin. Syömishäiriöiset eivät kyllä kovin usein pura tuntojaan sairauteen liittyen muille, kuin korkeintaan toisille sairaille. En siis usko, että tyttäresi varsinaisesti terpaioimaan joutuu, vaikka varmsti tilanne on sellainen "norsu olohuoneessa" hänellekin. 

Mutta siis ainakin mä itse olisin toivonut, että mun kanssa oltaisi oltu kavereita ihan niinkuin ennenkin. Ei mua ja mun sairautta olisi tarvinnut ottaa huomioon mitenkään. Jos joku olisi kysynyt että "mitä kuuluu", niin ei olisi ollut pelkoa että olisin alkanut tilittämään mitään sairaudestani. Todennäköisesti olisin vastannut, että ihan hyvää (vaikka aamulla olisinkin maannut vessassa oksentamassa ja toivonut että kuolisin mahd.pian).

[/quote]

Tyttäreni on sanonut, että häntä rasittaa, kun aina pitää mennä sen mukaan mitä ystävä haluaa. Ystävä jumppaa, tanssii, hytkyy koko ajan ja tyttäreni tietää, ettei hän saisi. Jatkaa vaan kielloista huolimatta. Syömiset ovat yhtä tuskaa ja niissä tyttäreni on mukana ja sekin ahdistaa. Ystävän syöminen kestää ja kestää. Aika tylsä siinä on pöydässä odotella, että toinen saa murusensa syötyä työllä ja tuskalla. Varsinaisesti sairaudesta he eivät paljoa puhu keskenään, mutta se on siinä mukana koko ajan. Tyttäreni tuntee vastuuta, että hänen pitäisi saada esim. jatkuva hytkyminen/seisominen loppumaan silloin kun kaveri on meillä. Samoin, että hänen pitää tehdä mitä kaveri haluaa, ettei hän vain pahoita mieltä ja vähennä lisää syömisen määrää. Eli suhtautuminen toiseen ei voi olla normaalia, ei voi katsoa rauhassa leffaa ja mässyttää jotain namppaa tai edes hedelmiä, kun toinen närkkii puolikasta porkkanaa ja tyttäreni tietää, että nyt toisen pitäisi syödä jotain paljon enemmän. Tyttäreni kannustaa, mutta käytetty aika valuu hukkaan.

[/quote]

Onko se tyttäresi kaveri minkään avun piirissä? Ja minkäikäisestä nyt on kyse?

[/quote]

15-vuotiaasta. On avun piirissä ja on ollut osastollakin. Nyt on taas suunta huononpaan.

Ei ne välttämättä pidä itseään muita parempina - ennemminkin minäkuva voi olla aika vääristynyt huonomman puolelle - mutta kyllähän se käytös rassaa sitä läheltä seuraavia. Koko elämä kun pitää rytmittää ruuan, sen välttelemisen, energian kuluttamisen ja tämän kaiken häpeämisen ja salailun ympärille.

Koska ne kärsii ahdistushäiriöistä. Yrittävät hallita elämää syömisen kautta, koska eivät voi hallita muiden käyttäytymistä, suhtautuvat ihmisiin torjuvasti. 

Erittäin ahdasmielisiä. 

Tiettyihin psyykkisiin häiriöihin, joihin kuuluvat myös syömishäiriöt, liittyy tietynlainen persoonallisuus. Tietynlainen joustamattomuus, ylikriittisyys, pikkutarkkuus, jopa lievä empatiakyvyttömyys ja fantasiat omasta täydellisestä elämästä kuuluvat havaintojeni mukaan siihen repertuaariin, josta sikiävät niin anoreksia kuin skitsofreniakin. Mutta oikeastaan tällainen on odotettavissakin, eiväthän kaikki sairastu "hevoskuurien" seurauksena, joten luonteessa/aivojen rakenteessa on pakko jo alkujaan olla jotain, mikä ruokkii sairastumisalttiutta.

Itse tunnen kaksi anoreksian läpikäynyttä nuorta naista. Toisen näistä nuorista naisista oli luokallani koko peruskoulun, hän sairastui yläkoulussa. Kyseessä oli kiltti, ujo, keskinkertainen oppilas, joka ei ikinä uskaltanut sanoa ei. Hän ei missään vaiheessa ollut päsmäri, enemmän näitä "anteeksi että olen olemassa" -tyyppejä. Painoa lähti noin 30 kiloa. Nyt, vuosia myöhemmin, hän on täysin terve, normaalipainoinen pienen lapsen äiti, joka omien sanojensa mukaan oppi sairaudestaan ettei aina tarvitse yrittää. Nykyisin uskaltaa olla asioista jotain mieltä ja on oppinut sanomaan ei.

Toiseen (ex-)anorektikkoon tutustuin vasta ollessamme noin parikymppisiä. Myönnän, etten osaa sanoa oliko sairaudella juuret jo tutustuessamme, mutta hän oli hieman mustavalkoinen, ehdoton ja joissain tilanteissa vähän raskasta seuraa. Diagnoosin hän sai 22-vuotiaana, nyt en tiedä miten hänellä menee koska jossain vaiheessa hän katkaisi välit minuun.

Tietenkin otantani on niin pieni, etten voi vetää johtopäätöksiä syömishäiriöisten rasittavuudesta, mutta toivon ettei kukaan automaattisesti tuomitsisi ketään vain sairauden perusteella.

Mulla on taas kokemusta toisesta ääripäästä. Erittäin ylipainoinen ahmimishäiriöstä kärsivä kaverini on välillä niin v*un herkkähipiäinen prinsessa kun olla voi. Uhrautuu muiden puolesta ja sitten leikkii marttyyria kun kukaan ei koskaan välitä hänestä. Argh. Uskotteko että vie voimia? Ja usein saa olla mielipiteiden kanssa varpaillaan raivo- ja marttyyrikohtaulsen pelossa, varsinkaan negatiivisia mielipiteitä hänestä ei parane mennä sanomaan. Muuten kuuluu kiling, kilinnnnggg....

Kyllä minä tiedän että hän on sairas mutta en todellakaan jaksa enää. Olkoon stna. Mulla on oma elämä.