Lue keskustelun säännöt.
Miksi syömishäiriöiset on rasittavia persoonia?
28.02.2014 |
Vaativia, kaikkitietäviä, perfektionisteja, itseään muita parempina pitäviä Olen törmännyt elämäni aikana useampaan anorektikkoon, ortorektikkoon tms. ja kaikki ovat olleet tällaisia.
Kommentit (33)
Samaa mieltä. Tunnen pari anorektikkoa, tosin vielä aika nuoria, mutta persoona on molemmilla jotenkin samanlaisen rasittava. Mitään muuta maailmaan ei mahdu kuin paino ja sen hallinta. Tavallaan ovat ylikilttejä, mutta jollain kierolla tavalla mielettömän itsekkäitä ja vaikeita. Olen tosi kyllästynyt koko anoreksiaan. Tekis mieli sanoa, että älkää syökö sitten, nääntykää, mutta ei tietenkään niin voi sanoa eikä se auttaisikaan mitään. Raivostuttaa vaan moinen elämän tuhlaaminen (laitoshoidoissakin ovat olleet).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:04"]Vaativia, kaikkitietäviä, perfektionisteja, itseään muita parempina pitäviä Olen törmännyt elämäni aikana useampaan anorektikkoon, ortorektikkoon tms. ja kaikki ovat olleet tällaisia.
[/quote]
Koska just tuollaiset suorittajat sairastuu.
olen itse ex-anorektikko ja bulimikko. En normaalisti ole ärsyttävä ihminen, mutta sairaana olin ihan varmasti todella tylsää seuraa, ja menetinkin lähes kaikki ystäväni. Pakko kuitenkin puollustaa sen verran, että ei ne ihmiset oikeasti ole sellaisia vaikeita, vaan se sairaus muuttaa ihan koko persoonan sellaiseksi ylisuorittajaksi. Harva syömishäiriöinen sitäpaitsi pitää itseään muita parempana, yleensä se on kyllä ihan täysin päinvastoin. Styömishäiriöiset eivät pidä itseään minkään arvoisena ja senhän todistaa jo sekin miten rääkkäävät itseään. Perfektionismi, "kaikkitietävyys" ja vaativuus kuuluvat taudin kuvaan, ja hoidossa niistä piirteistä yritetään päästä eroon jotta paraneminen olisi ylipäätään mahdollsita. Opetellaan olemaan armollisia itselle ja hyväksymään omat pienet virheet ja se, ettei kukaan ole täydellinen mutta kaikki ovat täydellisiä sellaisena kuin ovat :).
Syömishäiriöinen kaipaa vain ymmärrystä, tukea, ja sitä ettei häntä syyllistettäisi. Hän nimittäin syyllistää itse itseään varmasti aivan tarpeeksi.
heillä on harhaluulo siitä, että elämää voi hallita ruualla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä lasken kasvissyöjät syömishäiriöisiin, aina korostamassa itseään.
Olin itsekeskeinen, rasittava, elämäni pyöri vain minun ympärillä, kykenemätön kestämään muutoksia (tai kiukuttelin kaikesta pienistäkin asioista jotka ei menny niinkuin olis pitäny) joten voin allekirjoittaa väitteen, että olin varmasti *ittumaista seuraa. Sairaus tekee sellaiseksi ja onneksi en enää ole sillä tavalla sairas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska se on vähän samaa kuin juttelisi harhoissa olevan skitson kanssa.
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:25"]
Sairaus tekee sellaiseksi ja onneksi en enää ole sillä tavalla sairas.
[/quote]
Mun tuntemat syömishäiriöiset oli tuollaisia jo ennen sairastumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:24"]
Mä lasken kasvissyöjät syömishäiriöisiin, aina korostamassa itseään.
[/quote]
Ai, minä pikemminkin tunnen painostusta aina jos joudun asiasta millään tavalla mainitsemaan (esim jos kysytään onko ruokarajoitteita ja kehtaan mainita tästä ärsyttävästä asiasta), en mainosta sitä mitenkään, mutta kaikki muut tuntuvat ottavan oiretta ympärilläni, kun huomaavat etten syö lihaa. Vähän samanlaista kyttäämistä, kuin absolutisteilla ja tivaamista, että miksi et juo. Rasittavaa...
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:18"]
olen itse ex-anorektikko ja bulimikko. En normaalisti ole ärsyttävä ihminen, mutta sairaana olin ihan varmasti todella tylsää seuraa, ja menetinkin lähes kaikki ystäväni. Pakko kuitenkin puollustaa sen verran, että ei ne ihmiset oikeasti ole sellaisia vaikeita, vaan se sairaus muuttaa ihan koko persoonan sellaiseksi ylisuorittajaksi. Harva syömishäiriöinen sitäpaitsi pitää itseään muita parempana, yleensä se on kyllä ihan täysin päinvastoin. Styömishäiriöiset eivät pidä itseään minkään arvoisena ja senhän todistaa jo sekin miten rääkkäävät itseään. Perfektionismi, "kaikkitietävyys" ja vaativuus kuuluvat taudin kuvaan, ja hoidossa niistä piirteistä yritetään päästä eroon jotta paraneminen olisi ylipäätään mahdollsita. Opetellaan olemaan armollisia itselle ja hyväksymään omat pienet virheet ja se, ettei kukaan ole täydellinen mutta kaikki ovat täydellisiä sellaisena kuin ovat :).
Syömishäiriöinen kaipaa vain ymmärrystä, tukea, ja sitä ettei häntä syyllistettäisi. Hän nimittäin syyllistää itse itseään varmasti aivan tarpeeksi.
[/quote]
Miten olisi parasta suhtautua anorektikkoon? Olla huomioimatta koko asiaa ja yrittää olla vaan ihan normisti, vaikka näkee toisen piilottelevan ruokia ja murustavan sitä ympäriinsä (kyse siis nuoresta, ei tosin omasta lapsesta)? Olen ottanut etäisyyttä, kun kyseinen nuori kävi meillä usein ja oma tyttäreni on ollut tavallaan henkinen tuki. Alkoi vaan huolestuttaa oman tyttären jaksaminen, koska hänkin on vielä nuori. En haluaisi hänen olevan jatkuva "psykiatri" ja huolen kantaja, vaan nauttivan omasta elämästään. Kurjaa toki sairastuneelle, mutta ei kai kavereiden ole ihan kaikkea pakko kestää. Mua ärsyttää nuo sanonnat, että sairauden mukana oikea ystävyys punnitaan. Sairaus voi kestää koko iän tai vaikka kymmenisen vuotta. On aika kova paikka nuorelle olla siinä noin tiiviisti mukana tukemassa, sitä varten on ammattihenkilöt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:27"]
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:25"]
Sairaus tekee sellaiseksi ja onneksi en enää ole sillä tavalla sairas.
[/quote]
Mun tuntemat syömishäiriöiset oli tuollaisia jo ennen sairastumista.
[/quote]
Mistä sä tiedät milloin ne on sairaita ja milloin ei?
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:27"]
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:25"]
Sairaus tekee sellaiseksi ja onneksi en enää ole sillä tavalla sairas.
[/quote]
Mun tuntemat syömishäiriöiset oli tuollaisia jo ennen sairastumista.
[/quote]
No minä en ollut. Tai perfektionisti, mutta sairaus teki joustamattmaksi, kärttyisäksi, itsekeskeiseksi. Muutoin olen aina ajatellut muita ihmisiä ihan liikaakin. Ja parannuttuani en hermostu enää äkillisistä muutoksista, valitettavasti ajattelen jälleen muita liikaakin oman itseni kustannuksella, en rähjää vaan yritän olla mahdollisimman ystävällinen ja empaattinen. Tulevan mieheni kanssa emme riitele juuri koskaan enkä napise turhista asioista. Eli kyllä se oli se sairaus, joka puhui hyvinkin monissa tilanteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:32"]
Mistä sä tiedät milloin ne on sairaita ja milloin ei?
[/quote]
Ehkä olen tuntenut kyseiset henkilöt koko elämäni, voisiko olla.
Ja ehkä sen sairastumisen huomaa painosta, voisiko olla.
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:31"]
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:18"]
olen itse ex-anorektikko ja bulimikko. En normaalisti ole ärsyttävä ihminen, mutta sairaana olin ihan varmasti todella tylsää seuraa, ja menetinkin lähes kaikki ystäväni. Pakko kuitenkin puollustaa sen verran, että ei ne ihmiset oikeasti ole sellaisia vaikeita, vaan se sairaus muuttaa ihan koko persoonan sellaiseksi ylisuorittajaksi. Harva syömishäiriöinen sitäpaitsi pitää itseään muita parempana, yleensä se on kyllä ihan täysin päinvastoin. Styömishäiriöiset eivät pidä itseään minkään arvoisena ja senhän todistaa jo sekin miten rääkkäävät itseään. Perfektionismi, "kaikkitietävyys" ja vaativuus kuuluvat taudin kuvaan, ja hoidossa niistä piirteistä yritetään päästä eroon jotta paraneminen olisi ylipäätään mahdollsita. Opetellaan olemaan armollisia itselle ja hyväksymään omat pienet virheet ja se, ettei kukaan ole täydellinen mutta kaikki ovat täydellisiä sellaisena kuin ovat :).
Syömishäiriöinen kaipaa vain ymmärrystä, tukea, ja sitä ettei häntä syyllistettäisi. Hän nimittäin syyllistää itse itseään varmasti aivan tarpeeksi.
[/quote]
Miten olisi parasta suhtautua anorektikkoon? Olla huomioimatta koko asiaa ja yrittää olla vaan ihan normisti, vaikka näkee toisen piilottelevan ruokia ja murustavan sitä ympäriinsä (kyse siis nuoresta, ei tosin omasta lapsesta)? Olen ottanut etäisyyttä, kun kyseinen nuori kävi meillä usein ja oma tyttäreni on ollut tavallaan henkinen tuki. Alkoi vaan huolestuttaa oman tyttären jaksaminen, koska hänkin on vielä nuori. En haluaisi hänen olevan jatkuva "psykiatri" ja huolen kantaja, vaan nauttivan omasta elämästään. Kurjaa toki sairastuneelle, mutta ei kai kavereiden ole ihan kaikkea pakko kestää. Mua ärsyttää nuo sanonnat, että sairauden mukana oikea ystävyys punnitaan. Sairaus voi kestää koko iän tai vaikka kymmenisen vuotta. On aika kova paikka nuorelle olla siinä noin tiiviisti mukana tukemassa, sitä varten on ammattihenkilöt.
[/quote]
Parasta olisi suhtautua jatkamalla ystävyyttä ihan niinkuin ennenkin. Syömishäiriöiset eivät kyllä kovin usein pura tuntojaan sairauteen liittyen muille, kuin korkeintaan toisille sairaille. En siis usko, että tyttäresi varsinaisesti terpaioimaan joutuu, vaikka varmsti tilanne on sellainen "norsu olohuoneessa" hänellekin.
Mutta siis ainakin mä itse olisin toivonut, että mun kanssa oltaisi oltu kavereita ihan niinkuin ennenkin. Ei mua ja mun sairautta olisi tarvinnut ottaa huomioon mitenkään. Jos joku olisi kysynyt että "mitä kuuluu", niin ei olisi ollut pelkoa että olisin alkanut tilittämään mitään sairaudestani. Todennäköisesti olisin vastannut, että ihan hyvää (vaikka aamulla olisinkin maannut vessassa oksentamassa ja toivonut että kuolisin mahd.pian).
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:34"]
[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 22:32"]
Mistä sä tiedät milloin ne on sairaita ja milloin ei?
[/quote]
Ehkä olen tuntenut kyseiset henkilöt koko elämäni, voisiko olla.
Ja ehkä sen sairastumisen huomaa painosta, voisiko olla.
[/quote]
öh, ei huomaa. Sori vaan.
Oli sairaus mikä hyväänsä kun se on korvien välissä aiheuttaa rasittavan persoonan kun sairaus on pahimmillaan. Onneksi sitten toipumisen jälkeen palaudutaan tuttuun ja turvalliseen (enemmän tai vähemmän rasittavaan) persoonallisuuteen ja elämä pääsee jatkumaan.
Hatun nosto teille jotka kerroitte omista kokemuksista, olette käyneet yhdessä helvetissä ja selvinneet sieltä
10v tytön joukkueessa on yksi nirppanokka joka korostaa koko ajan terveellistä syömistään ja että käy aina lenkillä. Jos joku syö treenien jälkeen vääriä keksejä, tämä tyttö nostaa kohtauksen. Ei hyvältä kuulosta. Omani osaa ottaa relasti ja syödä mitä vaan. Eli nämä ortorektikot ovat rasittavia jo pienenäkin.
Paras ystäväni oli anorektikko/bulimikko ennen kuin tapasimme. Hän ei siis periaatteessa ole ollut sairas sinä aikana, kun olen hänet tuntenut, vaikka huonoina hetkinä kuulema voi luikahtaa hetkeksi sivupoluille. En siis osaa sanoa millainen hän oli pahimpina aikoinaan, mutta tällä hetkellä hän on liiankin kiltti. Syömishäiriö hänen kohdallaan, kuten ymmärtääkseni useimmilla, johtui nimenomaan huonouden tunteesta ja heikosta itsetunnosta. Perfektionisti hän on edelleen, itsensä suhteen. Pitää painonsakin normaalirajoissa, onneksi kuitenkin terveellisin keinoin. Minuun hänen täydellisyydentavoittelunsa ei kuitenkaan ulotu. Esim. hän tuskin olisi ystäväni jos vaatisi kaikkia läheisiään olemaan täydellisiä, koska olen todella läski. Jostain kumman syystä tämä vaativa ja kaikkitietävä perfektionisti ei ota pultteja massastani, kauhea hirviö!
Kyllä. Vältän tuollaisten seuraa viimeiseen asti.