Onko täällä muita sosiaalisesta ahdistuksesta kärsiviä ja onko teillä tavoitetta mennä mukavuusalueen ulkopuolelle?

Mistä tuollaiset pelot saavat alkunsa?

Tuntuu vähän liian myöhäiseltä nyt.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu vähän liian myöhäiseltä nyt.

Miksi?

Sinä olet rohkea. Itse en voinut edes aloittaa opiskelua tämän asian takia. Nykyään olen työkyvyttömyyseläkkeellä, eikä tarvetta itseni haastamiseen enää ole olemassa.

Mieleeni tuli eräs ihminen lapsuudestani, entinen luokkatoverini. Hän oli hyvin jännittynyt erilaisissa... kaikenlaisissa tilanteissa. Tarkkailin häntä ja huomasin hänen toimivan juuri niin kuin sinä teet. Hän haastoi itsensä, vaikka sen jännityksen näki. Olen nyt jälkeenpäin huomannut juttuja tästä netissä; kouluttautui hyvin pitkälle. Hyvä, että sinä teet samoin. Luota itseesi.

Vierailija kirjoitti:

Sinä olet rohkea. Itse en voinut edes aloittaa opiskelua tämän asian takia. Nykyään olen työkyvyttömyyseläkkeellä, eikä tarvetta itseni haastamiseen enää ole olemassa.

Mieleeni tuli eräs ihminen lapsuudestani, entinen luokkatoverini. Hän oli hyvin jännittynyt erilaisissa... kaikenlaisissa tilanteissa. Tarkkailin häntä ja huomasin hänen toimivan juuri niin kuin sinä teet. Hän haastoi itsensä, vaikka sen jännityksen näki. Olen nyt jälkeenpäin huomannut juttuja tästä netissä; kouluttautui hyvin pitkälle. Hyvä, että sinä teet samoin. Luota itseesi.

No höh, toivottavasti kaikki ei huomaa musta sitä miten hermostunut olen :( 

Täällä yksi. En pysty ees moikkaa naapureita, kun oon vältellyt sitä niin kauan et se ois jo outoo. Aina kauheey paineet jos joutuu menee ohi. Tiedän että ne pitää mua outona, mutta meen ihan lukkoon. Oon siis sen suhteen jo luovuttanut.

Mutta muutoin koitan kyllä luoda keskustelua aina kun voin. Tarvitsisin ehdottomasti terapiaa mutta en tiedä mistä aloittaa. Kotiäitinä olo on omiaan eristämään. Jos johonkin perhekahvilaan tässä lähtis taas, kun ne on vissiin auennut taas.

Oot rohkea <3

Juu, miul o diagnoosi tuosta. :/ Ku muutin omilleni, nii aloin haastaa itteeni. Jo pelkästään kaupas käynti oli melkei mahotonta alkuun, mut ny onnistuu vaikka se edelleen ahdistaa. Aina välil käyn kahvilassa, mikä ahdisti alkuun nii paljo, et kysyin mihi aikaa heil o vähite asiakkaita, nii osasin sillo mennä. Ny onnistuu hyvin, ja kahvilan omistajat ja yks työntekijä autto paljo! Aamusi, ku käyn koiran kanssa lenkillä, nii oon yrittäny tervehtii vastaan tulijoita, mut se o tosi vaikeeta. :/ Ostin jotaki todella ahdistavaa kaupasta viime viiko perjantaina, ja se ahdisti tosi paljo. Veljie kanssa aina välillä käydää keilaamassa.

Miun o myös vaikee puhuu saman ikäsille, ja etenkin naisille. Vanhempie immeisten kanssa o helpompaa. Netis o suht helppoo jutella tuntemattomie kanssa. :) Tsemppii siulle! Mitä aikasemmi alottaa ittesä haastamise, nii sen parempi. :) M25

Miten te selviätte jotka olette hyvännäköisiä ja saatte siksi vielä huomiota vastakkaiselta sukupuolelta?

Vierailija kirjoitti:

Mistä tuollaiset pelot saavat alkunsa?

Murentuneesta itsetunnosta. Siitähän ne kaikki. Itsestähän se lähtee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinä olet rohkea. Itse en voinut edes aloittaa opiskelua tämän asian takia. Nykyään olen työkyvyttömyyseläkkeellä, eikä tarvetta itseni haastamiseen enää ole olemassa.

Mieleeni tuli eräs ihminen lapsuudestani, entinen luokkatoverini. Hän oli hyvin jännittynyt erilaisissa... kaikenlaisissa tilanteissa. Tarkkailin häntä ja huomasin hänen toimivan juuri niin kuin sinä teet. Hän haastoi itsensä, vaikka sen jännityksen näki. Olen nyt jälkeenpäin huomannut juttuja tästä netissä; kouluttautui hyvin pitkälle. Hyvä, että sinä teet samoin. Luota itseesi.

No höh, toivottavasti kaikki ei huomaa musta sitä miten hermostunut olen :( 

Älä siitä huoli. Eivät sitä muut huomaa. Olen aina itse ollut sellainen tarkkailija ja niin kuin sanoin jännittäjä. Jännittäjä tunnistaa toisen samanlaisen.

Minua ovat sosiaaliset tilanteet alkaneet ahdistaa vasta iän myötä. Nuorena olin hyvinkin sosiaalinen. Nykyisin on todella vaikeaa lähteä esim. tapaamaan ihmisiä, olivat ne sitten vaikka hyvinkin läheisiä. Jos olen jonkun kanssa sopinut jotain (koska tuntuu, että välillä on pakko vain tavata ihmisiä), pakotan yleensä itseni lähtemään ja poikkeuksetta kaikki sujuu hyvin. Kykenen sekä small talkiin että syvällisempäänkin keskusteluun. Mutta on myös niitä tilanteita, jolloin en kerta kaikkiaan pysty lähtemään. Silloin keksin tekosyitä.

Vihaan ilmaisua "mennä mukavuusalueen ulkopuolelle". Mulla on traumatausta ja kävin terapiassa, jossa rakennettiin perusturvallisuutta, luottamusta ihmisiin sekä kykyä selvitä pettymyksistä ihmissuhteissa. Näiden ansiosta toimintakykyni sos. tilanteissa parani. Sulla selvästi jo on enemmän toimintakykyä kuin mulla oli, kun pystyt altistamaan itseäsi pelottaville tilanteille. Hyvä niin! Itse en pystynyt "suoraan suden suuhun" menemään ilman, että dissosioin itseni tilanteista irti enkä mistään määrästä kertausta oppinut, ettei mitään liian kamalaa tapahdu.

Minusta tuntuu, että tuo voi myös olla ihan omaa persoonallisuutta, eikä se liity mihinkään vaurioon.

Itse olen sosiaalinen, mutta introvertti ja herkkä.

Kun olen ihmisten kanssa tekemisissä kulun vain yksinkertaisesti puhki.

Nuorena ihmettelin suurta ahdistusta mikä minulla oli ja en osannut yhdistää sitä siihen, että kanssakäyminen toisten kanssa veti minut miinukselle.

Olin hämilläni sen vuoksi, että olin välillä niin todella sosiaalinen ja jo samanpäivän lopussa tuntui mielisairaala paremmalta osoitteelta.

Iänmyötä aloin oivaltaa ongelman ytimen. Menin asiakaspalveluhommiin ja ehkä hiukan siedätyin, mutta en koskaan niin paljon että se olisi ollut vaivan arvoista, opiskelin alan missä en kuormitu ihmisistä ja hyväksyin itsessäni tämän ominaisuuden, että minä en vain sovellu sosiaalisiin tilanteisiin, kun vain vähäksi aikaa kerrallaan ja asia on sillä selvä. Ympärilleen pitää etsiä kaltaisiaan, jolloin ei aivan yksin jää ja saa ymmärrystä.

Luuletteko koskaan pystyvänne rakastelun vaatimaan läheisyyteen ja itseluottamukseen?

Vierailija kirjoitti:

Miten te selviätte jotka olette hyvännäköisiä ja saatte siksi vielä huomiota vastakkaiselta sukupuolelta?

No  ihan hirveätä oli kun ne kytistivätkin ja tunkivat ovelle enkä edes liioittele. En ollut tottunut sellaiseeen ja niinpä tein ratkaisun en ole missään ja hyvä niin:)

Vierailija kirjoitti:

Luuletteko koskaan pystyvänne rakastelun vaatimaan läheisyyteen ja itseluottamukseen?

Kännissä onnistuu kyllä. ap

Opiskeluaikana olin opiskelutovereideni taholta syrjitty hiljaisuuteni ja "outouteni" takia. Oli ikävää vielä, kun AMK:ssa ryhmät pysyvät samana ja alussa saatu rooli pysyy sitkeästi. Ryhmätyö- ja projektipainotteisessa opiskelussa introverttiytenikin tuli tielle, kun oppituntien jälkeen sosiaaliset akut oli ihan tyhjät. Tylsää, kun vieraassakin porukassa jotenkin automaattisesti joutui siihen "oudon" rooliin. Liian pitkään jatkunut koulukiusaaminen kaikilla mahdollisilla luokka-asteilla teki minulla sosiaalisen ahdistuksen, ja se totta kai vaan paheni aina, kun tulin aina vaan uudelleen syrjityksi.

Onneksi harjoitteluissa oli helpompaa, paljon helpompaa. Minulla oli opintojen aikana yksi tosi kiva harkkapaikka lopussa, mikä yksinään "korjasi" melkein kaiken. Valmistumisen jälkeen löysin kivan työpaikan, jossa on mukavia työkavereita. Siellä kiusoitellaan vain hyväntahtoisesti. Minua (ja muita) arvostetaan, koska olen hyvä ja tekeväinen työntekijä. Vihdoin löytyi paikka, jossa saan olla "outo" oma itseni ilman mitään kiusaamista siitä.

Kärsin siis sosiaalisesta ahdistuksesta, mutta aikaa myötä se on helpottanut. On auttanut, kun löysin hyväksyviä sosiaalisia ympäristöjä, joissa en ole tullut syrjityksi ja kun olen ylipäätään tullut vanhemmaksi. Ja siis olin niin kauan koulukiusattu, että siihen syrjityn rooliin oli tottunut. Etenkin ekat opintojen aikaiset harjoittelut oli niin lyhyitä, että tuntui, niiden aikana oli helpompi mennä omalle epämukavuusalueelle. Ajattelin, että ei ne kuitenkaan muista minua enää vuoden päästä.

En tiedä mikä oli tämänkin avautumisen pointti, mutta... niin, ööh, lopulta kannatti yrittää, vaikka tuntui tosi lannistavalta ja melkein jätin koko AMK:n kesken!

Hyvin yleinen ongelma nykyään. Toivottavasti saat kavereita ap.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin yleinen ongelma nykyään. Toivottavasti saat kavereita ap.

Kiitos. toivon että löytäisin kavereita ja ehkä jopa parisuhteen ennen kuin on liian myöhästä.

Ei ole semmoista tavoitetta. Olen onnellinen erakkomaisessa elämässäni. Työkin on 100% etätyötä mistä tykkään.