Minua kiusattiin, ja osasyy siihen on omissa vanhemmissani.

[quote author="Vierailija" time="22.02.2014 klo 11:49"]

Mulla vähän samaa taustaa! Kiusatuksi jouduin eli ihan samoja asioita olen miettinyt kuin sinä. Kerta viikkoon saunassa ja valitusta jos halusi teininä "tuhlata vettä" suihkussa viikollakin. Jotkut ei vaan tajua, ei tässä auta muu kuin itse yrittää olla mahd. hyvä vanhempi jos saa lapsia

[/quote]

Sama minulla. Muistan olleeni kuudennella luokalla, kun yksi koulukaveri huomautti likaisista hiuksistani. Menin tuona päivänä koulun jälkeen suihkuun ja isäni tuli samanaikaisesti töistä kotiin. Alkoi raivoaminen siitä, että kulutan vettä. Sen jälkeen kävin salaa pesemässä hiuksiani siten, että otin vettä vain pesuvatiin ja pesin hiukset siinä. 

Muutimme lapsuudessani usein. Minua joskus kiusattiin siten, että minun sanottiin haisevan. Tätä haukkumista ei kuitenkaan ollut aikaisemmalla paikkakunnalla, jolla asuttiin, joten en tiedä haisinko. Mahdollista se on.

Meilläkin taisi kyse olla siitä, ettei lapsiin haluttu panostaa (tai siis isä ei halunnut). Isäni ja äitini myös elivät ikään kuin eri elintasoissa, sillä isälläni oli hyvä palkka, jolla hän leuhki ja äitini oli pienipalkkainen. Isä osti vuosittain itselleen uudet sukset ja muutkin urheiluvälineet, joita käytettiin muutama kerta talvessa. Isän halun mukaan hankittiin iso omakotitalo, johon rahat upposivatkin.    

Seiskaluokalla muutama rinnakkaisluokan tyttö otti minut silmätikukseen. He mm. tulivat ilkeilemään, että eikö minulla ollut kuin kahdet housut. No, ei ollut. Sukkia ja haaroista hajonneita farkkuja muistan paikanneeni.

Pääsin onnekseni jo yläasteen aikana kesätöihin mansikoita ja vadelmia poimimaan eräälle tilalle. Ensimmäisellä palkallani ostin farkut ja collegepuseron.

muistan samaa koulusta, luokkakaveri oli tosi köyhä. No, heillä oli lisäksi hyvin iso perhe, lapsia oli 5-8.

Itselleni oli hyvin selvää lasten määrä alusta alkaen, oli helppo verrata kun veljeni lapset ovat vanhempia ja tajusimme heidän kulutuksen.

Entinen luokkakaveri halusi ison perheen, heillä on 4 lasta ja lapsilla on pulaa kaikesta. Perheen äiti on työtön ja isä tienaa ihan hyvin, mutta jos pitää oman suun lisäksi antaa ruokaa 5.lle muulle, ei siinä jää rahaa mihinkään ylimääräiseen asuntolainan jälkeen.

En suostu edes kuuntelemaan enää näitä meillä ei ole rahaa. Jos 15 v sisällä on 4 lasta pukannut maailmaan, pitäis tietää ettei ne elä vedellä ja leivällä.

Kyllä tässä oli ehdottomasti osaksi kyse siitä, että lapset eivät merkinneet perheessä paljonkaan. Hiusten harjaaminen ei maksa kuin vaivan, mutta sekin oli liikaa. Jälkeenpäin on mahdollista tehdä havaintoja syy- seuraussuhteista, lapsena se on mahdotonta. Surullista, lapsi syyttää AINA itseään kiusaamisesta, aina.

Kaikilla ei ole varaa. Vanhempasi silti varmasti rakastivat sinua ja tekivät parhaansa? 

Jos joku haluaa kiusata, niin kyllä syyn keksii.

Minua kiusattiin mm. pihiydestä, ja sitä olinkin  - muuta vaihtoehtoa ei ollut. Kun en oikeasti saanut koskaan mitään, esimerkiksi kyniä tai tusseja, niin se ainoa jonka sain koko ala-asteaikana, pysyi teroittamattomana, koristeena. Tai synttärit, no, minulle ei järjestetty yksiäkään synttäreitä koko ala-asteaikana, enkä sitten saanut myöskään kutsuja muiden syntymäpäiville. Kaikki tämä oli omiaan syventämään kiusaamiskierrettä..

ap

Tuntuu pahalle lukea näitä kuvauksia, ei niinkään se ettei kiinnitetty huomiota ulkonäöllisiin seikkoihin, vaan se ettei välitetty eikä annettu rakkautta. Köyhyys ei tee ihmisestä rakkaudetonta, mutta se voi johtaa katkeruuteen, aloitekyttömyyteen ja tunnekylmyyteen. Masennus on varmaan yksi syy. Kun ei vanhemmat kykene pitämään itsestäänkään huolta, niin siinä lapset jää aika huonoon asemaan. On hyvä että te voitte jakaa tuntemuksia ja purkaa niitä näin täällä yhdessä. Ettei kukaan ollutkaan yksin... Itselläni oli erittäin onnellinen lapsuus, osaan todella arvostaa sitä. Toivoisin jokaiselle samaa. Vaan elämä ei mene niin, sen tietää. Kaikkea hyvää teille ja arvostakaa itseänne ja antakaa sen näkyä omissa lapsissanne <3 

Me olimme selkeästi parempituloisten aöurella asuva varattomampi perhe. Vanhemmat aina panostivat meihin ajallisesti, meidän vaatteisiimme, harrastuksiimme, koulunkäyntiimme, tms. Köyhyys ei tarkoita sitä, etteikö lapsia rakastettaisi tai heistä huolehdittaisi. Vanhemmat voivat myös valita tinkiä omista menoistaan lasten eteen. Jos hygieniaan tms.ei ole opetettu, on vanhemmissa vikaa.

[quote author="Vierailija" time="22.02.2014 klo 11:53"]

Mene kampaajalle. Tänään. Anna itsellesi onnellinen lapsuus.

[/quote]

Heh.. miten tämä kommentti iskikin itseeni..

Minulla on, ap, samanlaisia kokemuksia lapsuudesta. Lapsuuteni oli onneton lähes kaikella mahdollisella tavalla. Kotona hakattiin ja haukuttiin, koulussa sitten kiusattiin. Ei ollut ketään kehen turvautua, olin vain minä vastaan muu maailma.

Meillä ei myöskään lapsiin pahemmin satsattu. Pienenä kyllä, sen verran että kuskattiin kalliisiin harrastuksiin, kuten taitoluisteluun ja balettiin. Mutta kun ei tullut minusta huipputanssijaa tai -luistelijaa, niin loppui homma lyhyeen. Ainut pointtihan niissä oli vain, että olisi vanhemmat päässeet elvistelemään muille vanhemmille lapsellaan.

No, kun ei minusta mitään tullut, niin eipä minusta ollut enää niin väliksi. Äiti keksi itselleen harrastuksen, johon meni sitten kaikki vähääkään ylimääräinen raha. Vaatteita tai muita tarpeellisia ei minulle liiennyt.

Koulussa olin niin resupekka, että haukkuivat rumaksi koko ajan. Sain päivittäin kuulla olevani ällöttävä. Kotona sitten sain kuulla olevani hyödytön luuseri, joka voisi kaikin mokomin vaikka hirttää itsensä.

Teini-iässä pääsin pois tuosta kaikesta ja sain onneksi viettää 15-vuotiaasta ylöspäin sellaista normaalia arkea, jota jokaisessa keskivertoperheessä vietetään (tosin terapiassa käyden..).

Jälki tästä kaikesta jäi monella tapaa. Yksi niistä oli se, että en pystynyt ostamaan itselleni mitään kivaa vaatetta tai asusteita, enkä käymään kampaajalla. Rahasta ei ollut kyse, vaan tuntui etten ansaitse sitä. Että ne on tarkoitettu kaikille maailman muille ihmisille, mutta ei minulle, rääsyläiselle.

Ja sitä näkyy edelleen. Kampaajalla kävin ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten ja voi sitä onnea kun tulin kotiin ja ihailin pitkään upeita hiuksiani peilin edessä.

Vaatteitakin minulla on nykään kaapissa monenmoisia, mutta silti usein vedän päälleni jotkut rytkyt. Näin se vaan näkyy edelleen, tunnen jonkinlaista alemmuuskompleksia yhä.

Tsemppiä kaikille samantapaisissa tilanteissa olleille. Kyllä me tästä vielä noustaan.

Joo ihan samaa kokenut. Meillä ei pesty hampaita eikä käyty suihkussa usein. Ei äiti tai isä huolehtineet minun hygieniastani. Sairastuin laktoosi intoleranssiin ja sitäkään ei kotona uskottu tai tehty ruokaa maidottomaksi. Itse jouduin varaamaan terkkaan ajan ja lääkärille. Ja sanomattakin selvää että kiusattiin koulussa haisemisesta, myös rumuudesta kiusattu. 

[quote author="Vierailija" time="22.02.2014 klo 12:29"]

Tutkimusten mukaan osa kiusatuksi tulemisesta selittyy sillä, että lapsella on turvaton tai ristiriitainen kiintymyssuhde vanhempansa kanssa ja että tätä vääristynyt vuorovaikutustyyli vaikuttaa kiusatuksi tulemiseen. Nämä lapset ovat mahdollisesti tottuneet kotona siihen, että heillä ei ole oikeutta hankaliin tunteisiin ja että vuorovaikutus kulkee aikuisen ehdoilla ja lapsi tulee liiaksi dominoiduksi, eikä näillä lapsilla ole kykyä lasten välisessäkään kanssakäymisessä tuoda julki omia mielipiteitä, ovat torjuvia,,arkoja tai jotenkin muuten kanssakäyminen ei suju. Tällaiset lapset tulevat helposti kiusatuiksi. Kaikki kiusaaminen ei selity lapsen suhdetyylillä omiin vanhempiinsa, mutta korrelaatio on kuitenkin merkitsevä keskimäärin. 

[/quote]

Tämä on muuten niin totta omalla kohdallani. Olen tajunnut sen vasta aikuisena, ja olin pitkään ymmälläni miten vanhempani saattoivat kohdella minua kuten kohtelivat. He ovat kuitenkin ns. mukavia ihmisiä, mutta meidän perheen sisäinen todellisuus oli kyllä hiukan vinoutunut. Niistä lähtökohdista oli aivan päivänselvää tulla kiusatuksi, koska olin jo valmiiksi niin nitistetty että en edes odottanut muuta. 

Omien lapsieni kautta olen saanut vanhempiini erilaisen vuorovaikutussuhteen, ja tajunnut että molemmat olivat tuolloin masentuneita, eivätkä kestäneet meiltä lapsilta  minkäänlaisia tarpeiden ilmaisuja. Heillä oli, ja on, syvä arvottomuuden ja mitättömyyden tunne syvällä sisimmässään, joka heijastuu kaikkeen. Ja tietenkin, siinä oli kaikenalaista muutakin. Molemmat ovat vuosien aikana muuttuneet, ja ovat ihan hyviä isovanhempia, vaikka minun pitääkin jatkuvasti puuttua siihen ettei omia lapsiani saa lytätä ja piikitellä. Meillä on ollut muutamia absurdeja tilanteita, kun isovanhempi kiistää päästäneensä suustaan sanoja, jotka kaikki sekuntia aiemmin ovat kuulleet ja ymmärtäneet lapsen arvosteluksi tavalla jonka edessä lapsi on suojaton puolustautumaan. He ovat yksinkertaisesti kieltäytyneet näkemästä sitä mitä tekevät. Kuitenkin asioista on voitu keskustella ja he yrittävät muuttaa käyttäytymistään. Mutta kun ajattelen, kuinka minua on kohdeltu samoin, vuosikausia, en ihmettele mistä se oma ahdistuneisuuteni oikein kumpusi koko lapsuuden ja nuoruuden.

Ai kauhea kun mulle tuli paha mieli tästä ketjusta. Tiedän taas olevani oikealla alalla! Terkuin parhaillaan lastenkodissa työskentelevä, josta kukaan ei joudu haisevana/likaisissa vaatteissa/pahoinpideltynä lähtemään kouluun. 

Itken täällä, kun luen näitä viestejä. Suurin osa on kuin omasta lapsuudestani. Isäpuoleni rahat menivät vanhan sukurotiskon korjaamiseen, siellä käytiin kesällä. Äitini rahat menivät selluliittivoiteisiin, sillä se oli suurin häpeä, mitä naisella voi olla, selluliitti. Jopa äitini työkaveri kerran pilkkasi vaatetustani äidin kuullen, äiti ei korvaansa lotkauttanut, että syy on ehkä hänen, kun ei vaateta lastaan kunnolla. Asuimme hienostoalueella mörskässä ilman peseytymismahdollisuuksia, pesukoneen saimme, kun olin n. 12 v. Vanhemmat ostivat itselleen uusia vaatteita kun edelliset olivat likaiset, minä kuljin niissä samoissa likaisissa. Lyhyt tukka minullakin, ettei tarvinnut laittaa. Voi, niin paljon pahoja muistoja.....

omat lapseni olen hoitanut esimerkillisesti, mutta itse en osaa vieläkään pukeutua, en tiedä, mistä väreistä pitäisin tms. Omistan pari paitaa ja verkkarit, yhden takin, yhdet talvikengät...töissä työvaatteet onneksi. Olen ihan hukassa itseni kanssa ja kohta 50 v. 

Lienee sanomattakin selvää, että olen katkaissut kaikki välit äitiini yli 10 v sitten. Koskaan en voi unohtaa, mutta ihanaa ja samalla niin julmaa, että löytyy näin monta kohtalotoveria...

[quote author="Vierailija" time="22.02.2014 klo 11:46"]

Minä olen päätynyt tähän ajatukseen. Aina sanotaan, että kiusaamisen syy on kiusaajissa ja heidän vanhemmissaan, mutta olen myös tullut omien lasten myötä tajuamaan, että itsekin voi yrittää tehdä osansa ettei omaa lasta kiusata.

Minä en saanut käytännössä koskaan uusia vaatteita. Olemassaolevat vaatteet olivat lahjoituksia, jonkun vanhoja, parsittuja. Olimme köyhiä, mutta myös meillä ajateltiin, ettei lapsiin kannata satsata. Vaatteita ei pesty kuin harvoin, muistan kulkeneeni aina viikon samoissa vaatteissa, myös pikkareissa. Haisin varmasti. Saunoimme vain kerran viikossa ja muulloin ei pesuja ollut. Olin siis myös likainen. Hiuksiani ei koskaan harjattu, hampaita ei pesty (oli omalla vastuulla iltaisin, aamuisin ei edes ehdotettu), eli olin myös suttuisen näköinen.

Mielestäni tällaisilla asioilla on vaikutusta pienten lasten välisiin suhteisiin, ja olen tästä vähän katkera. Olenko mielestänne hakoteillä?

[/quote]  Sulla on ollut välinpitämättömät vanhemmat eli huonot

Muutin pois kotoa (todella köyhiä) uudelle opiskelupaikkakunnalle ja sain uusia kavereita. Syksyn mittaan huomasivat, että pukeuduin aina samoihin vaatteisiin, vanhoihin ja nuhjuisiin (yhdet farkut ja yhdet verkkarit, pari paitaa, aina samat lenkkarit ja takki, parsein aina jos jostain kohtaa hajosivat). Yritin kyllä käydä suihkussa ja olla ''neutraalin hajuinen'' (:D) ja aina tyytyväinen kun muut ostivat bilekuteita tms ja mulla aina samat vaatteet bileissä kuin koulussa tai missä tahansa. 

Kerran oltiin yhden kaverin kanssa etsimässä hänelle jotain vaatetta johonkin tilaisuuteen ja menin erään takin luo kaupassa ja aloin vedellä vetoketjua siinä takissa (se oli semmonen erikoinen) ja kaveri tulkitsi sen vissiin jotenkin niin, että tykkäsin takista ja tuli mun taa ja sanoi hiljaa että voi ostaa sen takin mulle talveksi. 

En antanut takkia ostaa mutta eleenä mun elämässä aina. 

tuttua on :(

meillä oli kaivovesi ja sen loppumista äiti pelkäsi joten pesulla käytiin kerran viikossa saunassa (hiukset ja kainalot pestiin wcn :lavuaarissa useammin). Vaatteeni oli erittäin vähäistä, tyyliin uusi pusero ja housut koulun alkaessa ja nekin mahdollisimman halvalla. Hirveä syyllistäminen jos uskalsin pyytää lisää. Hiukseni olivat, tottakai, lyhyeksi poikatukaksi leikatut. Perusteluna että hiukset ohuet. Ja olin kiusattu. Nykyäänkään en pysty itselleni ostamaan vaatteita jotka maksavat yli muutaman kympin, omatunto alkaa soimata. Lapsille voin kyllä ostaa ilman mitään ongelmaa.

Mun lapsuutta kuvaa yksi sana. Häpeä. Häpesin köyhyyttämme, taloamme, vanhempiani, vaatteitani, itseäni. Häpeä on niin erottamaton osa mua, etten monen vuoden terapian jälkeenkään varmaan koskaan pääse siitä irti.

Asuimme maalla. Meillä oli lehmiä. Vanhemmat hoitivat navetan hoidon, vaihtoivat vaatteet ja peseytyivät ennen sisälle tuloa. Meillä ei koskaan haissut navetta. Minä tuskin koskaan kävin navetassa. Köyhiä olimme, mutta sain kuitenkin säännöllisesti uusia vaatteita sekä vanhempieni ostamana ja kahden tätini lahjoittamana. Oli tavallisista tavallisin, mutta silti minua kiusattiin :(

Tämä on uskomaton ketju. En tiennyt, että näin monella on samanlaisia häpeän kokemuksia vaatteista ja ulkonäöstä lapsuudessa. Niin minullakin, ja aihe on vaikuttanut voimakkaasti itsetuntooni aikuisuuteen saakka.

Minulla oli ainoastaan kirpputorilta tai marketista ostettuja, aivan hirveitä ja toisiinsa sopimattomia vaatteita. Hiukset äiti leikkasi itse, aivan vinoon ja vinksalleen. Hiukseni olivat aivan hirveät.

Jos jotakin hyötyä tästä on ollut, niin se, että huolehdin omien lasten siisteydestä, hiuksista ja vaatteista edes suunnilleen kunnialla. Ei tarvitse olla kallista, mutta ajanmukaiset, siistit ja mielellään yhteensopivat. Se on perushuolenpitoa, ei turhamaisuutta.

Tuo ulkonäön laiminlyönti ei ole mikään irrallinen ongelma, vaan liittyy vanhemman omaan masennukseen tai muuhun vuorovaikutuksen ongelmaan perheessä. Meillä äiti oli varmaan avioeron takia masentunut ja uupunut. Hän syyllisti minua, jos halusin uusia vaatteita tai itkin sitä, että koulussa kiusattiin.

54 lisää, että markettivaatteissakaan ei ole mitään vikaa, mikäli ne ovat tarkoituksenmukaisia eikä esimerkiksi liian isoja, liian pieniä, pesussa värjäytyneitä, pinttyneen tahraisia tms. kuten meillä.

Täällä on hyvin tutun kuuloisia kokemuksia. Minuakin kiusattiin, ja osasyy oli juuri se, että vanhemmat eivät huolehtineet normaaleista asioista meidän lasten osalta. Lapsia oli hirveästi ja perhe noudatti tiukan uskonnon oppeja, ja tämänkin takia esimerkiksi ulkonäöstä huolehtiminen (suunnilleen kaikki muu kuin hiustenpesu) oli syntiä.

Äiti leikkasi meidän hiukset ja aina tosi rumasti. Tosin pääsin ala-asteen lopulla ensimmäisen kerran kampaajalle ja sen jälkeen en enää suostunut siihen, että äiti leikkaisi, kun oli saanut niin kauheasti hävetä aina senjälkeistä kouluun menoa, kun muut nauroivat hiuksilleni.

Vaatteet olivat rumia ja käytettyjä pääasiassa. Pyykkihuollosta ei huolehdittu, eli yleensä puhtaita vaatteita ei ollut. Tietysti sitten n. 11-vuotiaasta lähtien opettelin itse pesemään vaatteeni, sillä jos ne vei pestäväksi äidille, niin ne tulivat ehkä 2 kk päästä takaisin homeelle haisevina. Sukkia oli ehkä 1-2 ehjää paria. Näitä oli sitten vaan pakko pitää suunnilleen joka päivä samoja. Samoin pikkuhousujen kanssa.

Hampaiden pesuun ei neuvottu eikä kannustettu. Läksyjä ei kuulusteltu ikinä eikä autettu niissä, joten opimme jättämään ne tekemättä. Onneksi pärjäsimme silti koulussa silkalla lahjakkuudella.

Monin tavoin olimme heitteillä lapsena, ja meidän piti huolehtia toisistamme. Aikuisena olen sairastunut masennukseen ja käynyt läpi psykoterapian ja olen melko tasapainoinen ihminen nykyään, minulla on oma perhe ja lapsia, joista pidän todella hyvää huolta. Silti joskus olen edelleen surullinen ja katkera elämäni lähtökohdista ja kateellinen niille, joilla on ollut normaali lapsuus.