Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te joilla vanhemmat ei ikinä ole mitenkään auttaneet, antaneet lahjaa, koskaan rahaa, olleet tukena jne?
05.11.2020 |
Vaikea selittää asiaa ilman että tulee väärin ymmärretyksi, kohta varmaan joku jo haukkuu ahneeksi tajuamatta pointtia. Oikeastaan kyseessä ei ole raha/apu/tuki vaan täydellinen välinpitämättömyys ja rakkauden puute. Nuo luettelemani asiat ovat rakkuden (tai tässä tapauksessa rakkaudettomuuden) ilmentymiä.
Min varakkaat terveet vanhemmat ei ole sen jälkeen kun täytin 18, ostaneet ainoatakaan lahjaa, auttaneet mitenkään, tukeneet missään, välittäneet mitenkään tai oikeastaan edes yhteyttäkään eivät ole viitsineet pitää.
Varsinainen kyssäri on se että jos muilla samanlaista, niin MITEN oikein suhteudutte tähän? Kun samalla tajuatte että tuo on loukkaavaa ja ilkeää, mutta kuitenkin sitä jotenkin roikkuu vanhemmissa ja toivoo että ne joskus huomaisi, edes murusen verran välittäisi.
Vanhemmat olleet itsekkäitä ja välinpitämättömiä myös lapsuudessani ja on ollut myös monenlaista kaltoinkohtelua.
Heitä itseään autettiin aivan valtavasti (rahaa, apua, lastenhoitoa, talonrakennusapua, kalliita lahjoja) ja sitten nää vanhemmat itse ei ole antaneet muruakaan tukea omille lapsilleen.
Onko teillä välit etääntyneet? Koetta kiukkua tai katkeruutta? Aiotko auttaa aikanaan vanhus-vanhempiasi?
Kommentit (56)
Itse kyllä aion tukea ja olen tukenut jo paljon niin että lapset pärjää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suhtaudun siihen kaltoinkohteluna, joka on seurausta vanhempien omista ongelmista esim. mielenterveysongelmat tai päihdeongelmat tai siitä että pitää painaa pitkää päivää töissä et ei riitä aikaa ja energiaa lapsille ja lapset joutuu kärsimään..
Jos ei koskaan huomioi lastaan mitenkään esim. anna synttärilahjaa tai halua olla tekemisissä niin ei taida lapsestaan yhtään tykätä.. Varsinkin isät on yleensä hyvin välinpitämättömiä lapsistaan.
Jotkut isät osaa olla tosi tylyjä lapsia kohtaan, kun eivät halua auttaa ja äidit saa selviytyä yksin lapsien kanssa pienillä tuloilla ja huonoilla tukiverkostoilla.
Mä oon sanut vanhemmiltani materiaa enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sillä on varjopuolensa: he olettavat, että elän heidän tahtonsa mukaan, musta tuntuu, että mulle annetaan rahaa siitä, että teen heitä miellyttäviä päätöksiä elämässä. Vaikea selittää tarkemmin.
Emotionaalisesti koen, että mut on jätetty aina yksin. Ei oo lohdutettu, mun murheita ei oo kuunneltu, mun jutuista ei oo kiinnostuttu. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut vahinkolapset ei kelpaa kaikille vanhemmille.
Joidenkin meistä pitää olla Huonoja, jotta ne muut voivat tuntea olevansa tosi hyviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Te joilla on välit poikki, miten koette sen? Oletteko syyllisyydentuntoisia? Harmittaako se? Vai oppiiko ajan kanssa elämään?
Tätä varmaan pitää harkita mutta toisaalta ei se vanhemmilleni olisi mikään menetys... eiväthän he nytkään halua ollenkaan tavata lapsiani tai pitää minuun yhteyttä ollenkaan.
Meillä myös kuviossa tämä että yksi lapsista on suosikki. Kaksi lapsista kokonaan hylätty (ja toinen meistä muuttikin maapallon toiselle puolelle vanhempia pakoon). Ap
No eihän se nyt hauskaa ole verrattuna ideaalitilanteeseen jossa olisi hyvät ja rakastavat vanhemmat, mutta minkäs teet. Ajan myötä asiaan tottuu jos sen työstää läpi. Harmillinen fakta jolle vaan nyt ei mitään voi, juuri sen enempää kuin huonoille hampaille tai likinäölle - seikka jonka kanssa pitää vain oppia elämään ja minimoida sen aiheuttamat haitat esim pitämällä huolta hampaidenpesusta, käyttämällä laseja, tai lopettamalla negatiiviset ihmissuhteet.
Syyllisyyttä, miksi sitä pitäisi tuntea? Turhasta syyllisyydestä pitää nimenomaan päästä eroon, jotta tervehtyminen on mahdollista. Ethän sinä, vähintään 20v nuorempi ja vähintään 20v vähemmän aikaa aikuisena elänyt, ole se ainoa joka on vanhempiensa ihmissuhteesta vastuussa.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon sanut vanhemmiltani materiaa enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sillä on varjopuolensa: he olettavat, että elän heidän tahtonsa mukaan, musta tuntuu, että mulle annetaan rahaa siitä, että teen heitä miellyttäviä päätöksiä elämässä. Vaikea selittää tarkemmin.
Emotionaalisesti koen, että mut on jätetty aina yksin. Ei oo lohdutettu, mun murheita ei oo kuunneltu, mun jutuista ei oo kiinnostuttu. :(
Sama täällä. Aina ollut semmonen emotionaalisesti yksin olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Antakaa jo anteeksi se lapsuus ja opetelkaa jotain meidän historiasta, esim toisenpolven sotainvalidisuus, ehkäisy, jne...
Sama kuin vaatisi 30 vuotta väk ivaltais essa liitossa elänytta antamaan puolisolleen anteeksi 25 vuoden takaiset pa hoin pitelyt, samalla kun ko puoliso yhä koko ajan mä tkii uh ria naamaan. Ei nämä ihmiset ole kalt oinkohdelleet vain pieniä lapsia, vaan se sama jatkuu yhä aikuisena. Ei jatkuvaa pahoinpitelyä voi tai pidä "antaa anteeksi".
Vierailija kirjoitti:
Onko vanhemmilla oikeasti mahdollisuus toimia niin ettei ole ikinä millään tavalla lapsen tukena, mutta lapsi silti vanhempien hoteissa selviää jotenkin aikuiseksi? Eikö tässä puhuta pikemminkin siitä, että tuki on ollut riittämätöntä eikä siitä ettei sitä olisi lainkaan ollut?
Voihan sitä saivarrella myös että jos ihminen selviää lapsuudesta ylipäätään hengissä, ei vanhemmat ole kaikkea väärin tehneet. Mutta en kyllä ymmärrä mitä sellaisella haetaan takaa. Onhan in ses tin uhre jakin miljoonia, eikä heille kannata mennä sanomaan että selvisit kuitenkin hengissä, älä valita, on sulle annettu myös ruokaa etkä ole jäätynyt pakkaseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joidenkin meistä pitää olla Huonoja, jotta ne muut voivat tuntea olevansa tosi hyviä.
Tämä se varmaan syy on. Olen meistä kolmesta sisaruksesfa ollut kiltein, ahkerin, tunnollisin, auttanut paljon kotona, hoitanut kouluni hyvin ja aina pyrkinyt olemaan vanhemmilleni hyödyksi ja iloksi. SILTI mua on inhottu ja vihattu ja pidetty syntisäkkinä lapsuisperheessä ja sitten aikuisena ”hylätty laumasta” ja haukutaan selän takana. Molemmat vanhempani ovat narsistin omaisia - en tietenkään voi väittää että narsisteja - mutta heille on ollut jotenkin tärkeä saada yksi jota voi pitää syntipukkina ja syyllisenä heidän omaan pahaan oloonsa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te joilla on välit poikki, miten koette sen? Oletteko syyllisyydentuntoisia? Harmittaako se? Vai oppiiko ajan kanssa elämään?
Tätä varmaan pitää harkita mutta toisaalta ei se vanhemmilleni olisi mikään menetys... eiväthän he nytkään halua ollenkaan tavata lapsiani tai pitää minuun yhteyttä ollenkaan.
Meillä myös kuviossa tämä että yksi lapsista on suosikki. Kaksi lapsista kokonaan hylätty (ja toinen meistä muuttikin maapallon toiselle puolelle vanhempia pakoon). ApNo eihän se nyt hauskaa ole verrattuna ideaalitilanteeseen jossa olisi hyvät ja rakastavat vanhemmat, mutta minkäs teet. Ajan myötä asiaan tottuu jos sen työstää läpi. Harmillinen fakta jolle vaan nyt ei mitään voi, juuri sen enempää kuin huonoille hampaille tai likinäölle - seikka jonka kanssa pitää vain oppia elämään ja minimoida sen aiheuttamat haitat esim pitämällä huolta hampaidenpesusta, käyttämällä laseja, tai lopettamalla negatiiviset ihmissuhteet.
Syyllisyyttä, miksi sitä pitäisi tuntea? Turhasta syyllisyydestä pitää nimenomaan päästä eroon, jotta tervehtyminen on mahdollista. Ethän sinä, vähintään 20v nuorempi ja vähintään 20v vähemmän aikaa aikuisena elänyt, ole se ainoa joka on vanhempiensa ihmissuhteesta vastuussa.
Viimeinen lauseesi oli hyvä huomio... tajusin juuri että nimittäin asia ON niin että minä olen aina ollut suhteessa vanhempiini vastuussa siitä. Jo pienenä lapsena. Aina piti varoa ettei vaan vanhemmat pety ja vaikka miten miellytin niin pettyivät kuitenkin, ja suureen ääneen marttyroivat ”miten pettyneitä ovat” ja ”miten aiheutin heille pettymyksen ja pahan mielen”.
Koko aikuisuuteni ajan kaikki oli vain minun vastuulla, yhteydenpito, muistamiset, järjestelyt (ne vähät mitä tapaamisia oli)... ei koskaan heidän. Heillä on ollut vapaus loukata, ilkeillä ja arvostella mutta ei tehdä yhtään mitään positiivista suhteen eteen.
Kiitos havainnosta, huomaan nyt tässä itsekin että ei ole ihan normaalia tämä tällainen! Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen normaali, samaa kokenut. Mutra mielelläni puhuisin tai vaihtaisin viestejä kahdenkesken, mutta tällä palstalla ei ole yhteystietojen antaminen mahdollista. Tai jos sulla joku tilap nro, voisin soittaa. Olen perheellinen nainen
En ole saanut kotoa lähdön jälkeen mitään vanhemmiltani. Olivat hyviä vanhempia, mutta ei heillä ollut varaa. Minä ostin heille puhelimet, imurin ym.
Alue: Aihe vapaa
Ihmettelen kyllä tuollaisia vanhempia jotka eivät auta tau tue lapsia mutta omasta mielestään ovat varmasti tehneet tarpeeksi.