Onko muita " hukassa" olevia kotiäitejä? Kohtalotovereita etsitään...

T.V.:lle suuret kiitokset sähköpostiringin perustamisesta!! Toimiiko homma nyt niin, että kaikki halukkaat lähettävät omasta postistaan viestin ko. osoitteeseen, jonka jälkeen liität uudet tulijat rinkiin/listalle? Vai lähetätkö jokaiselle sähköpostiin salasanan, jolla hotmailiin pääsee? Olisiko hyvä aloittaa sillä, että jokainen esittelee lyhyesti itsensä ja pahimmat oireensa =) Laitoin jo omasta postistani viestiä Tiramisulle, mutta taidan sittenkin käydä perustamassa ihan anonyymin osoitteen, josta postia kirjoittelen. Lähetän siis postia heti kun ehdin (aamulla tiedossa mökille lähtö, joten voi jäädä ensi viikolle).



Tiramisun mahdollinen työtarjous kuulostaa jo aika hurjalta!! Miten pitkä pesti olisi tiedossa?! Jos vain mahdollista eivätkä lapset ole vielä koulussa, niin eikö kannata ottaa tilaisuus vastaan, jos suinkin onnistuu?! Koko perhe olisi sitten mahtavan kokemuksen rikkaampi! Tästä tulikin mieleeni, että ahdistaako muita ajatus siitä, että lapsen/lasten kouluikään mennessä olisi jo ehkä syytä asettua paikoilleen? Meidän vesseli on vasta 1v5kk, mutta joku pirulainen olkapäällä muistuttaa jatkuvasti, että ko. hetkeen (koulun aloitus) on enää niin ja niin pitkä, joten täytyisi tietää missä asuu ja mitä tekee! En halua, että lapset joutuvat vaihtamaan kouluja ja kavereita kesken kaiken, joten kyllä se on sitten vanhempien vain sopeuduttava.



Tiramisun ja T.V.:n asuntojen pohjien tutkailut kuulostavat kovin tutuilta! Meillä on kevään aikana tilattu melkein kaikkien talotehtaiden esitteet ja haettiin me tonttiakin naapurikunnasta, vaikkei rahat olisi varmaan edes ko. projektiin vielä riittäneet - ja vaikka joka toinen päivä haluan päästä kaikista veloista eroon. Tuli siis tänäänkin taas katsottua vapautumassa olevat asumisoikeuskämpät ja myynnissä olevat omakotitalot. Ja tärkeintähän kohteissa on aina se pohjaratkaisu! Nykyinenkin asunto ostettiin nimenomaan sijainnin ja pohjaratkaisun perusteella - talo kun oli silloin vasta perustusvaiheessa.



Työpaikkoja olen sentään hakenut aika maltillisesti johtuen siitä, että kerran kävikin sitten niin, että hain huvikseni yhteen yksityiseen konsulttifirmaan, jonne olisin sitten myös päässyt. Enpä sitten kuitenkaan halunnutkaan ottaa paikkaa vastaan, joten päätin lopettaa turhat hakemiset ennen kuin tuhoan kaikki mahdollisuudet jatkossa. Muutamaa valtion virkaa olen kyllä tässä hakenut. Niistäkin toinen ihan vaihtelun vuoksi Tampereella (me asumme pk-seudulla). Työnhakua rauhoittaa aika paljon se, että nykyinen vakivirkani on mielenkiintoinen ja palkkakin on suht hyvä. Ja kun on pitkään opiskellut ja vielä erikoistunut, niin se asettaa tiettyjä esteitä... Vaihtoehtona tosin olen miettinyt uuden tutkinnon opiskelua. Siinä on vain sellainen ongelma, että en halua huonontaa perheemme tomeentuloa, joka vaikuttaa myös muiden kuin itseni elämään.



Matkailuun piti vielä lisätä, että ulkomaiden sijaan meillä matkustetaan toistaiseksi kotimaassa (perheessä peräänkatsottavan tenavan lisäksi myös koira, jota ei raaskita viedä hoitoon). Viime talvena vuorossa oli kaamoskokeilu. Vietimme siis marras/joulukuun vaihteessa 3 viikkoa Saariselällä ja " kokeiltiin" miltä tuntuisi asuminen ihan pohjoisessa. Pimeää oli, mutta tunnelmallista =)



Viestien perusteella vaikuttaa siltä, että levottomuudesta huolimatta kaikilla puolisot ovat pysyneet kyydissä mukana! Ehkä tämä levoton luonne vaatii edes jotakin pysyvää ja tasapainottavaa. Vaikka en horoskooppeihin juuri uskokaan, niin täytyy vielä lisätä, että meikäläisenkin (jousimies) mies on kaksonen, niin kuin jollakin toisella.



Nyt on lähdettävä ulkoiluttamaan koiraa, jonka jälkeen voi jatkaa ihanaa yöllistä surffausta.



Palaillaan linjoille!!



Hurtta

Tämä Levoton ja Hullu lähtee myös mökille, joten palaillaan alkuviikosta asiaan :)

Joskin olen kyllä tottunut siihen, että ajatukseni menevät ainakin näillä nettipalstoilla muilta ohi tai ovat muuten vain epäkiinnostavia.



Ap:n ja jonkun muunkin kirjoituksissa vilahteli sanoja " masennus" , " kriisi" ja jopa " maanisdepressiivisyys" . Siitä vetäisin oman tulkintani eli " kärsimyksen" . Vai onko muilla kirjoittajilla ollut vain tehostekeinoina käytössä moisia ilmauksia, jotka niistä oikeasti kärsivät varmasti mieltävät kärsimykseksi?



Ajatukseni oli se, että meitä ihmisia vaan on erilaisia. Luonteet ovat erilaisia, ja se on elämän rikkaus. MUTTA jos luonne on sellainen, että sen mukaisesta toiminnasta aiheutuu kärsimystä (siis joko muille tai itselle, mikä jäi IinesA:lta ymmärtämättä), voi olla kyse häiriöstä tai sairaudesta. Tämä on tietenkin hyvin relatiivista, ja riippuu varmasti ihmisestä ja kulttuuristakin, missä veteen piirretty viiva normaalin ja häiriön välillä kulkee. Siksipä tämä siis on vain pohdinta, ei kannanotto muiden kirjoittajien persoonien suhteen!!!



Ajattelisin, että elämään kuuluu erilaisia vaiheita, joiden kautta kasvu aikuiseksi tapahtuu. Kun tietää oman elämänsä arvojärjestyksen, on itse asiassa helppoa elää. Olen monesti todennut läheisille ystäville, että on niin helppoa, kun tietää tärkeimmän eikä tarvitse haihatella turhuuksien perään. Tämä kokemus on syntynyt monenlaisten elämänkokemuksien, ja myös erilaisen subjektiivisesti selkeän kärsimyksen kautta. Ja tiedän kyllä, että voin olla ihan yhtä hyvin väärässä. Luulinhan jo 10 v sitten olevani aikuinen. Mikä erehdys!

Mun mielestä sun kommentti kuvaa sitä, millaisia monet ihmiset on siinä mielessä, että kokeevat yhden jutun olevan itselle se yli muiden ja keskittävät koko elämänsä siihen. Me haihattelijat tarvitaan vähän enemmän haastetta ja vaihtelua. Se ei sinänsä ole mikään sairas luonteenpiirre, kunhan vaan käytännössä elää niin, että lapsilla on hyvä olla. Se mikä lapsille on hyväksi on tietty jokaisen vanhemman oma valinta, eikö?



Vielä piti tulla tähän vastaamaan, että olen ehdottomasti eri mieltä kanssasi! Suurin osa vanhemmista varmasti tietää, mikä on lapsille parasta, mutta ikävän suuri joukko ei tiedä, eikä siksi ole kyseessä täysin loukkaamaton vanhemman oma valinta, onneksi.



Unohdin muuten kiittää, kun vastasit minulle. Toivonpa sinulle mukavaa jatkoa. Siitä olen hyvinkin samoilla linjoilla kanssasi, että kaikkia munia ei tule laittaa samaan koriin. Eri elämän alat tasapainottavat toisiaan. Haasteettomuuden puutetta ei siis ole minusta se, että tietää elämänsä arvojärjestyksen, haasteet vain muokkautuvat sen mukaan. Minun elämäni suurin haaste tulevina vuosina on kasvattaa lapset onnellisiksi ihmisiksi, henkilökohtaisessa elämässäni tavoitteet liittyvät ammatissa kehittymiseen ja sosiaaliseen elämään. Tavoitteeni ovat siis melko epäkonkreettisia eivätkä ole laskettavissa tai mitattavissa.



Sen sijaan toistuvat muutot ja työpaikan vaihdokset minusta eivät ole haasteita vaan yksinkertaistaen kiinnittymättömyyttä ja juurettomuutta edellyttäen, että niistä tulee toistuva ketju eikä vain välivaihe elämässä, jossa pitkällä aikavälillä näkyy muutakin tavoitetta kuin ulkoisten olosuhteiden alituinen muutos.



Päädyin näymmä pohdinnassani konkreettinen - abstrakti -linjalle, vaikka aloitin normaalista - häiriöstä. Loppukommenttina vielä huokaan helpotuksesta: onneksi elämä ei ole mustavalkoista vaan enimmäkseen harmaata. Eikä tässä harmaus tarkoita suinkaan tylsyyttä!



Hyvää jatkoa kaikille. Yhtenä asiana tulee mieleen muuten sekin, että jos alkaa kiertää liian pientä kehää, kannattaa hakeutua työelämään. Kokemusta on ;)

Ymmärsin sun ekasta viestistä ihan saman asian, minkä nyt kirjoitit tarkemmin. Mutta vielä toistoa tämäkin, että kaikki tässä ketjussa, luin jo muutamaan kertaan läpi, kun jäin miettimään, että tajusinko tässä jotakin ihan väärin, näyttävät korostavan (itseni mukaan lukien) että lasten etu on tärkein ja ensisijalla ilman muuta.



Se miksi mainitsin kriisistä, johtuu siitä, että kriisi-sanaa voi terminä käyttää monessa yhteydessä, tässä kohtaa olis ollut mun viisaampaa puhua 30-siirtymästä tai portista, jotka kuvaa enemmänkin sitä, että se on vaan sellanen vaihe, joka johtaa toiseen ikäkauteen. Onko se kriisi vai vaan pelkkä siirtymä riippuu siitä, miten ihminen sen itse kokee. Siis käytin yleistä sanaa olettaen, että asian luonne on muillekin selvä. Väärä käsitys siis ja siitä pahoitteluni. Olisin voinut olla selkeämpikin. Muilla oli vaan niin samantyylinen linja, etten oletin automaattisesti kaikkien ymmärtävän toisiaan. :)



Kolmenkympin siirtymään kuuluu monen elämänkaariteorian mukaan just se, että tavallaan hakee vielä suuntaa elämälleen ja vahvistaa tai heikentää joitakin aiempia päätöksiä niin että suunta joko vahvistuu tai muuttuu. Riippuu olosuhteista ja luonteesta miten mahdollisiin muutoksen etsimistunnelmiin suhtautuu ja miten voimakkaisiin ratkaisuihin ihminen ajautuu/pyrkii.



Sitoutumattomuuden puutteesta, tai siitä minkä kuvailet ongelmaksi, ettei pysty kiinnittymään ja asettumaan, vielä sen verran, että mainitsin jo, että mulla on elämä edennyt ihan selkeesti ja mulla on tietyt tavoitteet ja isot suuntaviivat elämääni varten. Tuntuu, että täällä muillakin on ihan innostavia urasuunnitelmia ja itsenä kehittämissuunnitelmia, jne. Ehkä joistakin viesteistä jäi selkeemmät suunnitelmat mainitsematta, mutta pointtihan tässä ketjussa oli just se muutoshakuisuus, eikä ne jo vakaat suunnitelmat. Vaikka olen päässyt kokeilemaan kaikenlaista työjuttujen ja ulkomaiden suhteen, niin olen lähes kaiken tehnyt tiettyjen perusteiden mukaan, mitkä mua johtaa ammatillisesti ja meitä perheenä eteenpäin. Siis, tuo muutoshakuisuuskin on suhteellista, ei pelkkää haihattelua tai tuulen tavoittelua... Joskin myönnän, että se ei tullut tässä keskustelussa niin voimakkaasti esille.



Joku mainitsi maanis-depressiivisuudesta, mutta ymmärsin sen vitsiksi. :) Itse en tällaista luonteenpiirrettä kutsuisi sairaaksi, paremminkin aika positiivista on, jos ihminen jaksaa ja keksii unelmoida. Se on voimavarakin elämässä, ainakin itse koen sen niin. Ihminen tietää itse, jos itse tai läheiset kärsii, pelkkään ketjuun osallistuminen tuskin todistaa mitään puoleen eikä toiseen. Kaikki mun lukeman mukaan vaikuttaa ihan onnelliselta perhe-elämäänsä jne, joten tässä taisi tosiaan olla luonteenpiirteistä kyse enemmän kuin sairaalloisesta vaihtelunhalusta...



Sitä piti vielä sanoa, että kaikkien muuttojeni ja sopeutumisieni jälkeen uskon olevani montaa tavallista tallaajaa sopeutuvampi tapaus. En usko, että mulla on ongelmia kiinnittyä, tarvitsen vaan riittävän paljon motivoivaa tekemistä. Olen luonteeltani sosiaalinen ja luova, siis tarvitsen ilman muuta elämässä uusia ideoita ja mahdollisuutta toteuttaa niitä... Kukaan lähipiirissäni ei tästä kärsi, paremminkin he iloitsevat mukana. Ja huolestuvat, jos ideat alkavat loppua.:) (Suurin osa parhaista ystävistäni on samaa sorttia, joten ymmärretään toisiamme hyvin ja intoillaan toinen toistemme suunnitelmista!) Käytännössä siis tämä tarkoittaa isompien muutosten puutteessa :), muita luovia projekteja, mitkä suttaantuu ihan arkielämässä... Jatkuvastihan ei voi elää tien päällä, enkä siihen missään tapauksessa ikinä haluisikaan ryhtyä, joten siinäkään mielessä en todellakaan pidä itseäni mitenkään poikkeavana, paitsi, että olen positiivisessa mielessä keskivertoa luovempi ihminen.



Se, että lapsi/lapset jäis taka-alalle, äidin tavoitellessa tuulta, ei ole mulle mikään konkreettinen ongelma, sillä mietin aina kaiken lapsen kannalta, ja kuten sanoin pyrin siihen tosi systemaattisesti ja tosissani, että hän sais parhaat mahdolliset lähtökohdat elämäänsä. Mutta se on tosiaan suhteellista. Ja ulkopuolinen monesti väärinkin arvioi toisen perheen tilannetta. Tässä vähän käytännön esimerkkiä. Lapsi syntyi edellisessä asuinmaassa ja sieltä muutettaessa oli niitä jotka päivitteli miten ihmeessä voidaan lapselle tehdä se, että viedään muuhun maahan kasvamaan. Voi lapsi-parka, ja mitä sille sitten tapahtuu, jne... Sitten oli niitä, jotka olivat ihan innoissaan ja rohkaisivat, että onpas hyvä ikä muuttaa ja miten hienoa, että oppii senkin kielen... jne... Tietysti irrallisuudesta voi tulla ongelma, mutta ei voi elää sen mukaan mikä kaikki voi mennä pieleen. (Lapsi joka on aina samoissa oloissa voi ihan yhtä hyvin kehittää itselleen ongelmia. Lisäksi jos meidän lapsella olisi ollut erityistarpeita tai muuten häiriöitä kehityksessä, niin se olis osaltaan ilman muuta rajoittanut/poissulkenut päätöksen muuttaa siinä tilanteessa.) Itse ajattelen nämä asiat siltä kannalta, että minkä rikkauden voin lapselle tarjota. Ja myös, että saa rohkean esimerkin elämään, sekään ei ole ihan pieni lahja. Mutta kuten varmaan ollaan yhtä mieltä, on tärkeetä laittaa lapsen pärjääminen etusijalle. Se oli kaikkien muidenkin mielipide tässä ketjussa sen mukaan, miten lukiessani ymmärsin.



Tuli sekin mieleen, kun tuossa talomarkkinoista ja pohjapiirroksista jotkut kirjoittivat, että se sistustaminenkin on harrastus mulle itselle ja näköjään muillekin. Jos ei paljon ole muuttanut, niin pitää esim. muuttoa isompanakin hommana, kuin sellanen, jolta se rutiinilla hoituu... siis näissä jutuissa on monta puolta, mutta siitähän me jo ollaan yhtä mieltä...



Tässä muutamia ajatuksia, vaikka en tosiaan halua väitellä, kun sehän on ok, että ollaan mitä mieltä ollaan. Ja tottahan se on, että jos joku kokee tän keskustelumukaisen luonteenpiirteen harmillisena, niin voihan sitä itseään pyrkiä muuttamaan ja vaikka hakeutua terpapiaan jos siltä tuntuu... Kukaan ei tässä ketjussa vaan vaikuttanut mitenkään ahdistuneelta, päin vastoin pilke silmäkulmassa itseironisesti kirjoitettuna, joten en huomannut ilman sun kirjoituksiasi ollenkaan, että tässä olis voinut olla niinkin syvästä pohdinnasta kyse.



Mittariksi käy aviopuolison reaktio ehkä kaikista parhaiten. Miehethän ne varmaan ensin älähtäisi, jos ihan lähtis homma käsistä, kun kaikki (omani myös) kuulostaavat tasaisilta tyypeiltä... :) Ehkä siksi nämä tasaiset ihanat miehet on meidät suloiset vauhtivaimot valinneet! Vakka löytää kantensa ja elämä lutviutuu luontevasti paikoilleen tai etsiitään yhdessä uudet kanavat mistä virrata eteenpäin... Kun avioliitto ja lapset ovat etusijalla niin en usko, että kukaan lapsiaan rakastava ja huolehtiva äiti ihan hulluihin lopputuloksiin päätyy. Siinä mielessä en huolestunut tässä ketjussa kenenkään kirjoituksista... :)



Keskustelusta kiittäen, Iines A

Luulen, että lopulta olemme monesta asiasta yhtä mieltä. Kiva, kun joku kerrankin lähtee mukaan pohdintaan, yleensä konkretia jyrää näillä palstoilla mennen tullen...



En halua hirveästi kertoa omasta elämästäni, mutta luulen pohdintani " synkkävivahteisuuden" tulevan ammatistani, jossa toistuvasti näkee sen todellisen asioiden laidan kivan kuoren takaa. Siksi suhtaudun aika herkästi tämäntyyppisiin teksteihin kuin tässä tekstissä: Kyvyttömyys pysähtyä voi olla normaalia tai sitten ihan oikeasti ongelma, samoin levottomuus voi olla normaalia tai ihan oikea ongelma. Eivät ympäröivät ihmiset tai kyseinen ihminen todellakaan aina selkeästi huomaa, onko jokin asia ns. normaali tai ei. Eräs tuttavani kertoi vuosia ihmetelleensä ja ihailleensa, kuinka hänen sukulaisensa oli äärimmäisen tehokas. Vuosikymmenten ja monien vaiheiden jälkeen paljastui asioiden oikea laita, raskaan sarjan psykiatrinen sairaus, joka epäilemättä oli antanut jonkinlaista merkkiä tuolla " tehokkuudella" .



Elämäni on saanut omien kokemusten, läheisten, tuttujen, työkokemusten kautta moniulotteisuutta. Olen siksi onnellinen, että olen löytänyt oman tieni, ainakin tällä hetkellä.



Hyvää jatkoa sinulle ja muillekin! Vetäydyn ison perheen äidin velvollisuuksiin;)

Itse olen hitusen yli 30v ja kolmen lapsen (vanhin menee kouluun) äiti 15v kestäneessä vakisuhteessa. Olen elänyt " varman" päälle, ensin koulutus, vakityöpaikka, avioliitto, talo ja lapset. Eli todella konservatiivisesti. En kaipaa ulkomaille, enkä opiskelua, mutta en kestä ilman sosiaalista kanssakäymistä ja välillä seinät kaatuu päälle ja silloin kaipaisi kaikenlaista projektia elämään. Mutta joistakin teistä muista eroan siinä että minulle riittää pienet projektit, en haaveile muutosta ulkomaille, lähinnä tällä hetkellä vierasmökistä pihalle:). Jatkuva rakentamisvimma täällä meillä (kun ei ole muutakaan), nyt on meneillään uima-altaan teko pihalle.



Tuo mitä oli mainintaa että lapset ovat etusijalla toimii täälläkin. Mutta silti epäilen että vanhemman levottomuus ja kaipaus muuttaa elämäänsä ja se että kaipaa muutakin elämäänsä, näkyy vanhemman käytöksessä, halusi sitä tai ei. Siten en ole täysin vakuuttunut siitä etteivät lapset kärsi ollenkaan äidin haihatteluista. Vaikka ratkaisut tehtäisiinkin lapsia ajatellen, niin kyllä se vanhemman sopeutuminen luulisi hieman verottavan vanhemman ja lapsen suhdetta. Ainakin hieman levottomilta äideiltä on omat projektit hitusen lapselta pois (minä myönnän sen). Eli en koe täysin mustavalkoisena sitäkään ettei lapset kärsi.



Parhaiten olen huomannut että minulla levottomuutta tasoittaa toisten aikuisten näkeminen! Jos olen monta päivää lasten ja miehen kanssa itsekseni, niin kyllä kiristää. Silloin täytyy keksiä puuhaa ja ajateltavaa. Parhaimmillaan silloin sisustan kämppää (kerran maalasin viikon koristemaalausta seinään kaikkine hahmoineen joita etsin netistä) ja menen ulos pihahommiin (vaikka pilkon puita). Päässä pyörii lasten asiat ja mahdolliset tulevaisuuden projektit. Jotenkin olen vaan pystynyt pitämään työelämän ja asuinpaikan ulkopuolella tästä. Olen liian laiska opiskelemaan uutta ammattia ja taloudellisesti se tekisi tiukkaa ja lasten vuoksi haluamme asua nykyisessä talossamme, eikä tarkoitus ole muuttaa mihinkään. Eli isojen linjojen etsimisestä ei ole kyse, mutta jotain levottomuutta minussakin on. Ei tosin yllä samalle linjalle joidenkin muiden kanssa.

Kiva oikeesti munkin mielestä juttella enemmän. Monesti näillä palstoilla jää vaan kommentointiin kommunikaatio...



Ymmärrän tuon sun pointin sairaudesta. Se on totta, että muutamat psyk. sairaudet/sopeutumisongelmat ilmenee just nimenomaan rauhattomuutena. Mukana vaikka AHDH, jota on aikuisväestössäkin ihan kiitettävästi ja vasta viime vuosina on alettu kirjoittaa kirjoja siitä aikuisiakin ajatellen... Totta se on, että kova meno voi olla merkki sairaudestakin. Vaikka ajattelen, että sairaita on kuitenkin vain pieni prosentti väestöstä, joten olis epätodennäköistä, että jokaisella aktiivisella keksijällä, ketjun porukalla siis, olis vakavampaa ongelmaa... Joka tapauksessa oot varmaan oikeassa.



Itsekään en viitsi omaa elämääni tässä laajemmin selitellä, mutta ihmisläheisessä työssä oon itsekin myös ja elämän ongemat on laidasta laitaan aika surkealla tavalla tuttuja juttuja, kun paljon joutuu ratkomaan toisten ongelmia ja tukemaan eteenpäin menossa... Mietin joskus sitäkin, että kyynistyykö sitä ihminen ajan kanssa, kun joskus oikein hätkähtää löytävänsä terveitä ihmisiä työjutuissa... :)



Joskus ihmetyttää itseäkin se, mitä sä kirjoitit, että läheisille ei aina ole ihan selvää, miten isosta asiasta on kyse, jos joku vastaava juttu onkin tosiaan sairautta... Mun oma lähipiiri on aika herkästi reagoivaa porukkaa, joten uskon että älähtäisivät heti jos huomaisivat jotakin hälyyttävää... :) Mutta ehkä tosiaan sä oot oikeassa, että läheiset sokeutuu joskus tilanteen vaikeudelle tai vähätteleevät itseään suojellen tilanteen vakavuutta tms.



Kiitos kivasta keskustelusta. Mä kirjoitan aina vähän terävästi, ei ollut tarkoitus olla nenäkäs missään viestissä. Ollaan kavereita, jooko ? :)

Musta tuntuu että kuulun joukkoonne! Haluaisin mukaan tuohon keskustelurinkiin. Eli lähetänkö siihen omasta meiliosoitteesta viestin?

Mielipiteiden vaihto on asia sinänsä, ja elämä on paljon kiinnostavampaa, kun ei kaikki ole aina samaa mieltä kaikesta!



Oli kiva jutustaa. Hyviä jatkoja sulle. Mahdetaanko tavata joskus työasioissa? Siis ollaankohan samalla alalla? Ehkä on parempi olla tietämättä...



Hyvää kesän jatkoa!

Mukava lukea fiksujen ihmisten kirjoittelua kiinnostavasta aiheesta. Kiitos erityisesti Kattipatti ja IinesA. Sainkin tästä ketjusta paljon ajattelemisen aihetta. Taidankin jättää tämänpäiväiset matkahaaveilusurffailut vähemmälle ja keskittyä olennaiseen.

...niin eras terapeutti mulle aikanaan sanoi, etta ellei ihmisella ole haaveita ja suunnitelmia ja projekteja, ihminen sairastuu. On siis luonnollista etta vaikka olis perhe ja talot ja autot ja tyopaikat, niin ihminen haluaa sittenkin viela jotakin uutta ja haastetta ja itsensakehittamista. Muiden kommentit " mutta sullahan on jo kaikki" on typeria, eika niista kannata valittaa!

Mulle tuli niitä ensimmäisiä, pidempiä viestejä lukiessa myös mieleen psyykkinen sairaus -kaksisuuntainen mielialahäirö- eli vanhalta nimeltään maanis-depressiivisyys.



Tarkoitus ei ole mollata ketään, tyytyväinen olen, että olette saanut keskustelua kohtalotovereista. Psyykkinen sairaus ei välttämättä vuosiin näy kuin vain tuollaisena jatkuvana " hakemisena" . Siis että jotain vaihtelua pitää saada jatkuvasti, uutta elämään, mikään ei tyydytä pidemmän päälle. Vaikka teistä joku joskus diagnoosin saisi, saattaisi lähipiirikin olla täysin yllättynyt. Ja lapset voi tulla huomioiduksi koko ajan, vaikka sairaus olisikin.



Tulipas sairaskertomusta! Se ei ollut tarkoitukseni, vaan tuoda esiin ajatusta lisää siitä, että ehkä se ero vaihtelunhalulla ja sairauden oireilla on hienon hieno, ja jos yhtään epäilette masennusta itsessänne, voisi siitä keskustella vaikka terkalle lapsen neuvolakäynnillä. Heillä on mahdollisuus teettää kyselylomake, jonka vastauksen perusteella pääsee jatkohoitoon, jos näyttää siltä, että masennusta on.



Tässä nyt vain ajatuksia tältä kantilta, älkää kukaan vetäkö hernettä nenuun! Tai jos sen meinaatte tehdä, miettikää hetki, et miks tekstini tuntuu pahalta.



hyvää jatkoa!

Hmm..

Masennusta ja sairautta?



Omalta osaltani tietenkin voin vain nyt vastata. Mutta se että ihminen haaveilee asioista, suunnittelee ja ideoi, jopa niinkin hurjasta kuin ulkomaille muutosta on sitten masennusta/sairautta?



Itse tahdon elää tämän elämäni ja kerätä paljon muistoja lämmittämään sydäntä sitten vanhana. Paljon on suunnitelmia, osa niistä tulee vain toteutumaan.



En nyt mikään asiantuntija ole, mutta eikö ongelmia olisi vasta silloin kun koko ajan heiluisi edestakaisin, ottaisi pikalainan ja lähtisi ulkomaille. Palaisi pian takaisin. Menisi mielenkiintoiseen työhön jonka lopettaisi kuukauden sisällä. Myisi auton pois, ostaisi moottoripyörän. Talven tullen tajuaisi ettei pääse minnekkään, kaverilta autoa lainaamaan sitten tietenkin. Eli lyhytkestoista muutosta jonka seurauksia ei ole edes mietitty. Kun nimenomaan kaikki tässä ketjussa puhuvat suunnitelmista. Harkitsevat millaisia seurauksia päätöksillä olisi.



Ja meille muuten kehotettiin jo lukiossa hankkimaan varuille toinenkin ammatti. Tämänkin näen vain plussana.



Noita syitä muuten pohdiskelin tuolle levottomuudelle.

Kuolemanpelko? (täytyy elää vielä kun voi)

Vanhempien todella tasainen elämä? (pyritään olemaan vastakohta)

Tai ehkäpä toisten mieli vain janoaa enemmän muutosta ja käsiteltäviä asioita pysyäkseen terveenä. Nimenomaan näin päin näkisin asian.





Hajanaisia ajatuksia flunssaiselta. :)