Onko muita " hukassa" olevia kotiäitejä? Kohtalotovereita etsitään...

Hei! Täällä toinen samanlainen, koko ajan pitäisi tapahtua muutoksia, mahdollisimman radikaaleja sellaisia. Itse myös vähän päälle kolkyt ja kolme 2-vuotiasta lasta, kiirettä siis pitää. Vaikka olen ihan poikki niin silti suunnittelen uutta, koska en osaa pysähtyä. Mielessäni myös käynyt, voisiko tämä olla masennusta tms. - en tiedä. Asuimme vielä reilu vuosi sitten Pirkanmaalla, viihdyimme todella hyvin. Elämänmuutos oli suuri kun saimme tietää, että kolme vauvaa kasvaa masussani. Päätimme muuttaa Keski-Suomeen takaisin kotikaupunkiini ja rakennutimme talon. Pihat laitettiin vimosen päälle ja periaatteessa kaikki olisi hyvin, MUTTA olen niin levoton sielu, että jo katselemme tonttia vanhasta kotikaupungistamme. Viihdyimme siellä todella hyvin, täällä nykyisessä ei pidättele mikään paitsi lähisukulaiset on täällä ja apua lasten hoidossa hyvin tarjolla. Olen etsinyt uuden talon pohjaa monta kuukautta, etsin netistä mahdollisia asuntoja - välillä mietin samaa kuin sinä, että omakotitalosta vaihtaisimme rivariin tai paritaloon - siis hyppy tietyllä lailla taaksepäin asumismukavuuden suhteen jos ymmärrät mitä tarkoitan. En pysty koskaan pysähtymään, aina on jokin uusi projekti mielessä. Mies pysyy hädin tuskin perässä, mutta on myös valmis palaamaan takaisin entiseen kaupunkiimme.



Tällainen on ahdistavaa, olisi ihana osata pysähtyä ja opetella elämään ja nauttimaan siitä mitä on jo saavuttanut. Mutta ei. Miten se tehdään? Pelkään, että kun taas saamme uuden talon tehtyä (mikä on ihan älytöntä tässä elämän tilanteessa, aloittaa rakentamaan taloa!), olen jo suunnittelemassa uutta.



Joskus puoli tosissani mietin, voisimmeko muuttaa ulkomaille ja kokeilla elämää jossain muualla. En tiedä mitä tämä on. Tuntuu, että toiset asettuu aloilleen ja rakentaa elämäänsä sitä kautta. Minulla kun talon viimenen naula on lyöty seinään, tulee tarve suunnitella uutta.



En ole toista samanlaista löytänyt, nyt kuitenkin törmäsin Sinuun. Mitähän meidänlaisille voisi tehdä? :)



t.v

mutta kivaa jakaa ajatuksia kanssasi. Kiitos vastauksestasi! Kyllä tekstisi ja käänteesi vaikuttivat kovin tutuilta. Itsellä tilanne sikäli eri, että talon rakennusta mietimme 3 vuotta sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta ja tontin etsintä oli vauhdissa, kunnes sitten päädyimme vanhaan rintamamiestaloon ja nyt kiertelen sitten sunnuntaisin katsomassa muita vanhoja taloja " projekteiksi" . Mutta kun tyyli on tämä, että on hauska suunnitella ja aloittaa, mutta remontointi ei kuitenkaan oikein etene, niin eihän tässä järkeä ole. Mieskään ei ole mikään nikkari. Samoin paikkakunnanvaihdos on tapahtunut viimeksi 6 vuotta sitten ja se tässä kaihertaakin, kun mies on jumiutunut niin täysin työhönsä, että ei uskalla siitä lähteä. Mutta mitä jos asuisikin kahdessa eri paikassa? Nyt olen usuttanut miestä hoitovapaalle pariksi vuodeksi, jotta voisimme tehdä jotain radikaalia, kun hän ei muuten uskalla valtion virastaan lähteä. Itseäni ei kyllä irtisanoutuminen pelota, vaikka tämä työ onkin pisimpään kestäneitä työsuhteita - 2 vuotta samoissa hommissa, joista vuosi äitiyslomalla. Tämä levottomuus näkyy siis työrintamalla, eli heti kun yksi työ on nähty, niin eikun uutta hakemaan ja kokemaan. Aluksi oli määräaikaisia työsuhteita, jolloin tämä ei ollut ongelma, mutta nyt kaikki pitävät hulluina jos vakituisesta, hyvästä työpaikasta taas yhtäkkiä lähtee mukamas parempaan. En oikein tiedä mitä tälläkään saralla haluan. Jonain päivänä helpon työn läheltä kotia ja seuraavana päivänä vaativan työn tunnin ajomatkan päästä. Tai sieltä ulkomailta.



Sama pätee mammonan keräämiseen. Yhtenä päivänä haluan myydä kaiken omaisuuden ja autot ynnä muuta ja seuraavana päivänä jo katselen ylikalliita autoja ja asuntoja netistä tai lehdestä. Tämä on todella ahdistavaa kun jatkuvasti pyörii mitä hulluimpia ajatuksia päässä ja suunnitelu on jatkuvaa. Netissä hurahtaisi asioita suunnitellessa ja ideoita etsiessä tunteja ellei lapset olisi vaatimassa osaansa. Muut kaverit puuhaavaat rauhassa lapsiensa ja talojensa kanssa ja pysyvät samoissa kodin lähellä olevissa työpaikoissaan vuosia. Itselleni se ei kyllä sopisi, mutta en kritisoi muita. Muut kyllä sitten ihmettelevät nopeita liikkeitäni. En ole kuitenkaan äkkipikainen, mutta vain tosi levoton.



Ulkomaan matkailukin riittäisi tässä vaiheessa, mutta silloinkin on tehtävä jotain erilaista - kuten pari kuukautta Thaimaassa vuokralla. Onko tässä järkeä? Heti kun sieltä kotiuduimme, niin johan olin varaamassa ensi talvelle Meksikon omatoimimatkaa koko perheelle. Sitä sitten päiviteltiin ja sen sitten peruinkin, kun mies ei jaksanut niin pitkää reissua lasten kanssa. Ja oikeassahan mies onkin - eihän sitä juuri nyt ole kaikkea hullua pakko tehdä kun ovat nuo lapsetkin pieniä. Teillä mahtaa olla siellä kanssa vipinää kun on kolmoset talossa! Mahtaa siinäkin ihmiset ihmetellä teidän käänteitä, kun vipinää olisi muutenkin ;-). Itse olen muutaman kerran ottanut vielä iltaopiskeluja tähän lisäksi, kun ei muuten ole aika ollut riittävän kortilla, mutta vuoden jälkeen jouduin tunnustamaan, että eihän se aika sitten riittänyt. Eikä alakaan enää kiinnostanut. Yllättävää. Nuorempana en jättänyt mitään kesken, mutta nyt tätäkin on alkanut ilmenemään.



Rahallisesti olemme ihan keskivertoperhe eli sen puitteissa kaikki ei ole mahdollista, mutta olen itselleni uskotellut, että kaikki on mahdollista meillekin, vaikkei vauraita ollakaan. Toisaalta en mitään luksusta kaipaakaan, vaikka toisina päivinä keskusta-asunto Helsingistä olisi suurin onnenpotku. Hohhoijaa - tätähän voisi jatkaa loputtomiin. Mutta tästä ei kai ole parannusta? Olisiko jotain, mikä sitten vihdoin riittäisi ja tekisi lopun tästä kaikesta? Ehkäpä tämä tekee jonain päivänä lopun avioliitosta, jos mies ei jaksa roikkua vauhdissa...



Olisi kiva kuulla lisää ajatuksistasi!

Nyt kauppareissulle.

Tuttua jälleen, uusia projekteja suunnitellaan niin paljon kuin vain lapsilta aikaa jää - eihän sitä jäisi, mutta sitten välillä yötä myöten kun pitäisi nukkua ja kerätä voimia seuraavaan päivään, kulutetaan netissä aikaa " miettien" ja " suunnitellen" uutta. Ja meillä niin, että minä suunnittelen ja mies todella yrittää pysyä käänteissäni mukana ja hän on se joka asiat loppupeleissä toteuttaa eli kaikki rakentamiset ja nikkaroinnit. Sitten kun joku on tehty, voi olla ettei tulos olekaan hyvä ja johan mietitään uutta. Olen vielä sellaista tyyppiä, että tartun heti esim. puhelimeen jos haluan selvittää jonkin asian sen enempää miettimättä. Mieheni taas miettii ja pohtii ja jos lopulta on mitään selvitettävää, tarttuu sitten puhelimeen.



Minulla oli entisessä kaupungissamme vakkarityö ja hups keikkaa, noin vain irtisanoin itseni. Tietysti silloin kuvittelin, että asettuisimme tänne uuteen kaupunkiin vaan nyt kun olemmekin palaamassa, olisi niin mukavaa jos olisi vielä se työ odottamassa, koska olen hoitovapaalla vielä niin siellähän työpaikka olisi jos en olisi irtisanonut itseäni.



Opiskelut on jääneet pariin kertaan kesken, yksi juttu ihan loppumetreillä. Nyt ei ole enää varaa opiskella, koska en voi jäädä opintotuelle. En kyllä tiedä edes mitä haluaisin työkseni oikeasti tehdä. välillä yhtä ja sitten taas toista.



Sanoit, että on ahdistavaa kun suunnittelu on jatkuvaa. Samma här, ei voi muuta sanoa kuin että mieli on levoton ja minkäs sille teet. Haluaisin vaan tietää mistä tällainen levottomuus on kehittynyt?



Jos haluat jakaa ajatuksia, voisin siirtyä yksityisemmille vesille. En viitsi tähän meiliosoitettani laittaa, koska silloin viimeistään minut tunnistetaan (tosin nyt jo varmasti, koska kolmosperheet on harvinaisia), mutta jos sinä uskallat niin hyvä.



-t.v

jonka voin hyvin antaa eli tisumisu@luukku.com. Siihen voit kirjoittaa ensin ja sitten voin antaa virallisemmankin osoitteen. Oikein mielelläni vaihdan ajatuksia kanssasi, sillä vastaavaa " tautia" ei ole kaveripiirissä eikä tuo mieskään jaksa kovin syvällisiä aina pohtia...

Eli jatketaan privana!

Itselläni on välistä samanlaiset tunnelmat, vaikka nyt selvästi ainakin hetkellisesti rauhoittumaan päin. Ehkä siksi, että vuosi uudessa maassa on taas takana ja uusi työ odottaa... :) Olen aina muutellut paljon, joten tuo on tuttua, että kun saa viimesen taulun ripustettua seinälle, niin pitäis saada aloittaa sisustaminen uusiksi... Tähän mennessä en kai ole ikinä asunut 3 vuotta pidempään yhdessä osoitteessa. Joku vois tän luokitella varmasti sopeutumisvaikeudeksi, mutta vitsi on se, että sitä sopeutuu jokaiseen paikkaan ok ja olo on hyvä, kunnes taas tarvitsee jotakin haastavaa ja uutta... :) Siis mulla on suurin osa näistä jutuista ollut positiiivisa ja ihan ihan selkeä suuntakin on elämässä ollut koko ajan, joten en ole huolissani. Tuo elämän lukkoon lyöminen on vaivannut ajatuksena muutaman vuoden ja sen laitan 30-kriisin syyksi. Siitä olen ajatellut, että mun pitää vaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja hyväksyä se, että elämä asettuu ainakin jollakin tavalla uomiinsa. Perhe on mulle tosi tärkeä ja ajattelen, että lapsen hyvinvointikin vaatii sitä, että pysyy vähän pidempiä pätkiä paikallaan... :) Siis voin keksiä vaihtelua itselleni, mutta niin että lapsi ei joudu samaan hullunmylliyyn. Itse kasvoin muuttojen keskellä ja koin sen positiivisena juttuna, siis en koe jääneeni mistään paitsi, paremminkin pidin aina itseäni etuoikeutettuna. Silti ajattelen, että ainakin osa tästä sisäisestä rauhattomuudesta kumpuaa just siitä taustasta. Siksi haluisin antaa omalle lapselleni tavallisemman elämän, niin että hänen ei aikanaan tarttis olla keksimässä jatkuvasti uutta itselleen... no, voihan se sitten lopulta paljastua, että tämä on geeneissä eikä kasvatuksessa, hehheh... Koen elämäni yleisesti onnellisena, joten uuden hasteen tarve ei nouse siitä, että olisin surkea ihminen tai elämäni olisi jotakin vailla. Nyt tuon 30-kriisin jälkeen olen oppinut elämään hetkessä ja jopa nauttimaan joidenkin rutiinienkin pyörityksestä... ehkäpä pidemmän päälle vapaudun tästä rauhattomuudesta kokonaan? Vaikka siitä en tiedä, että haluaisinko edes kokonaan vapautua, nimittäin vanhuutta ajattelen jo kauhulla siinä mielessä, että kun lopulta on pakko pysähtyä jonnekin ja arki hiljenee, jne. Joku kerran lohdutti minua sanomalla, että ei sitä sitten enää vanhana tee mielikään joka paikkaan... Kun kunto ei kaikkea kestä niin tuntuu arkikin tarpeeksi haasteelliselta kotosalla... :) Siis tässä rauhattomuudessa on puolensakin, mun elämä on ollut tähän saakka monilta osin niin upeaa, että en osaa kuvitella miten olis käynyt jos olis jäänyt aikoinaan lähtemättä ja riskit ottamatta...

Ulkomaille menoa suunnitellaan, tai sitten muuttoa maalle. Kotiin olenkin jo jättäytynyt kahden lapseni kanssa, jonka seurauksena taitaa olla joku uudelleen kouluttautuminen tai lisäkoulutus jollain tapaa edessä joka tapauksessa. Paremman puutteessa remontoidaan tämä nykyinen asuntomme kauttaaltaan. Ja matkailu avartaa aina, pienemmässäkin mittakaavassa. Vaikken horoskooppeihin uskokaan, niin jousimies olen, oletteko tekin? Se on sellainen luonteenpiirre, että aina pitää suunnitella ja aina vaan tahtoo jotain uutta ja aina menossa, haihattelutasossa vähintäänkin. Kaikenlaista " hullua" sitä on jo kokeiltukin, ja ikää vielä pari vuotta kolmeenkymppiin, mutta silti tuntuu että paljon on vielä kokematta ja tekemättä, suunnilleen " kaikki" . Kunhan nämä lapset tästä kasvaa vielä, niin sitten lisää... esikoisen aikana vielä ei estänyt lapsikaan menoa, nyt toisen vauvavuotena on kyllä ollut pakko jämähtää hetkeksi haihattelemaan.

JO

En tarkkaan lukenut tekstejänne, mutta tuli silti mieleen, että jos jokin luonteenpiirre alkaa aiheuttaa kärsimystä, alkaa olla syytä huoleen ainakin jollain tasolla. Eli siis joku on tasainen tallustaja ja joku impulsiivinen, mutta rajansa kaikella ja se raja sijoittuu johonkin oman ja läheisten kärsimyksen alkamismaastoon.



Tämä ei siis ole kannanotto teidän kirjoittajien henkisen tasapainon suhteen!!! ;) Olipahan vaan toteamus.



Sikäli toivon, että jokainen voisi löytää sen paikkansa. On helpottavaa olla ja elää, kun tietää, mikä on tärkeintä, mistä tulee ja minne menee.

Kommenttisi on ok, mutta lukeminen ennen vastaamista olis voinut olla aiheellista. :) Ei mulle jäänyt noista viesteistä yhtään sellasta oloa, että joku tässä jäis meidän äitien haihatuksista kärsimään... Itsekin toimin niin, että suunnittelen lapsen kannalta kaiken, enkä siis päättömästi juokse ympäriinsä. Tuskin niin tekee näistä äideistä kukaan muukaan.



Mun mielestä sun kommentti kuvaa sitä, millaisia monet ihmiset on siinä mielessä, että kokeevat yhden jutun olevan itselle se yli muiden ja keskittävät koko elämänsä siihen. Me haihattelijat tarvitaan vähän enemmän haastetta ja vaihtelua. Se ei sinänsä ole mikään sairas luonteenpiirre, kunhan vaan käytännössä elää niin, että lapsilla on hyvä olla. Se mikä lapsille on hyväksi on tietty jokaisen vanhemman oma valinta, eikö?



Tää nyt ei näin, ei tosiaankaan riitaa haastaen. Ehkä olet luonteeltasi niin erilainen, että et ihan päässyt ymmärtämään meidänkaltaisten elämää... :)

Kiitoksia muillekin ajatuksistanne! En ihan tajunnut Kattipatin syvintä ajatusta - eikä ehkä hänkään minun, mutta toki eriäviäkin kommentteja saa jättää.



Täytyy ihan miettiä, että onko tällä 30v. iällä jotain tekemistä tämän kanssa, mutta en olisi kyllä siitä ihan varma. Jossain vaiheessa elämä tuntui olevan ihan sopivaa sellaisenaan eli kutakuinkin 6-7v. sitten niihin aikoihin kun perhettä ryhdyttiin perustamaan ja ensimmäinen asunto laitettiin. Sitten kai on tullut enemmänkin kriisiä elämän yleisten saavutusten kanssa ja tietysti se ikääntyminenkin liittyy siihen, kun sitä huomaa ettei kaikkea suunnittelemaansa ehkä ehdikään toteuttaa. Nyt välillä hirvittää myös tämä lapsiluku, jonka kanssa kyllä hyvin pärjätään ja tätä on toivottukin, mutta kyllähän tämä myös aikalailla rajoittaa niitä suureellisimpia suunnitelmia. Ja niinhän tietysti pitääkin. Mies on onneksi todella tasapainoinen ja harkitseva, enkä ryhtyisi mihinkään ilman hänen hyväksyntäänsä. Ja kolmen lapsen kanssa kaikkia asioita on aina ajateltava lasten kannalta. Näistä asioista ei suinkaan riidellä kotona, vaan mies kyllä on samoilla linjoilla - eli innostuu kyllä kun minä ehdotan ja toteutan. Se toisaalta sopii hyvin minulle, sillä haluankin itse ideoida ja toteuttaa - riittää että tuetaan.

Mutta jotain alkuperäisen aloituksen asioista pitäisi saada tapahtumaan, jotta nyt rupeaisi elämä maistumaan. Parasta mielestäni olisi, kun voisi myydä omaisuuden, muuttaa ulkomaille ja aloittaa alusta. Siis koko perhe. Uskon, että sitten vasta rauhoittuisin.



Olen analysoinut tätä niin, että jossain vaiheessa kai elämäni on lähtenyt ei-suunnitelluille-urille ja yritän sitä jotenkin paikkailla näillä käänteillä. Työelämässä ainakaan en ole päässyt kiinni aivan niihin unelmahommiin, vaikka läheltä jo liippaakin ja kai olen niin kärsimätön, että en jaksa sitten jäädä odottelemaan ainakaan samassa työpaikassa. Luonne on vain sellainen. Asumisessa kyllästyn asuntoon aina kolmessa vuodessa ja sitten pitäisi muuttaa. Mieheen en ole kyllä kyllästynyt vielä kymmenessä vuodessa ;-). Ulkomaille jäi parin pätkän jälkeen sellainen kaipuu, että taisin jo silloin päättää, että joskus vielä lähdetään perheen kanssa. Ja kun tuli niin päätettyä, niin siitä unelmastahan ei sitten luovuta. Nyt tosin on pitänyt tyytyä näihin pienempiin matkusteluihin, mutta kai tässä totisempiakin suunnitelmia on tehtävä. Rahaa jos olisi hieman enemmän säästössä, niin helpompi olisi jättäytyä tyhjän päälle.



Ja jos jollekin jäi käsitys, että ajattelen vain itseäni, enkä huomioi perheeni mielipiteitä, niin se on väärä käsitys. Siksi tässä ollaankin niin levottomia ja hukassa, kun lasten vuoksi en ole uskaltanut noita suuria päätöksiä tehdä. En halua joutua heidän kanssaan johonkin köyhyysloukkuun vieraassa maassa, vaan heidän elämänsä täytyy säilyä tasapainoisena ja rutiininomaisena niinkuin tähänkin asti.



Horoskoopiltani olen muuten Kauris - eikös se ole heti Jousimiehen jälkeen? Ja minun pitäisi kaiketi olla niin kovin rauhallista sorttia... ;-)



Lisää ajatuksia??!

Tämän levottoman sielun horoskooppimerkki on jousimies. Tiedän, että jousimiehet ovat vähän minunlaisia, mutta luultavasti vähän vähemmässä määrin :) Ja kyllä, meillä lapset menevät kaiken edelle ja he elävät kovin tasapainoista elämää - jos se nyt tällaisessa perheessä on mahdollista :)



Tisumisu, laitan sinulle meiliä piakkoin. Nyt on ollut tosi rankkaa lasten kanssa kun meillä on uhmaikä x 3 ja energiat on loppu.

Löysinpä ihanan viestiketjun!



Jatkuva tarve tehdä jotain, pysähtyä ei voi. Mieli halajaa ulkomaille, maailmankuvaa avartamaan. Jos armeijan voisi käydä kurssimuotoisesti, osa kerrallaaan, tai kotikaupungissa iltaharjoituksia, kävisin heti. Kaksi pientä lasta täällä kotona joten poissa en haluaisi olla.



Talojen remontin suunnittelu ja toteutus olisi mukavaa puuhaa. Sitä voisi tehdä vaikka työkseen. Oma talomalli meillä on valittuna mutta tontti tuottaa ongelmia, en löydä sellaista jossa takuulla voisin aina asua. En halua kauas kaupungista, kaipaan ihmisiä ja toimintaa. Silti tarvitsen paljon tilaa ja pihaa..



En minäkään tiedä mikä ammatti olisi minulle se oikea tai pysyvä. Nopeasti opin kaikenlaista, ei helpota asiaa..



Kolmenkympin kriisi tämä ei ole, ikää kun on vasta 22.



Mukava olisi kuulla lisää teiltä, harvinaista tosiaan.

Täällä hymy loistaa kasvoilla, kun löysin näin loistavan ketjun!! Huusin jo miehellekin alakertaan, että nyt löytyi muitakin hulluja, joten jään hetkeksi nettiin =)



Tunnustan siis kärsiväni jatkuvasta levottomuudesta, erilaisten vaihtoehtojen pohtimisesta ja uuden suunnittelusta. Ikää on 30 v ja suurimmat " päänvaivaa" aiheuttavat asiat liittyvät työhön, asumiseen, lasten " hankkimiseen" (meillä vasta 1 lapsi ja seuraavan ajoitusta voi sitten miettiä moneltakin kantilta =) ja matkusteluun.



Vasta 2,5 vuotta sitten löysimme uuden " unelmien rivitalokodin" pk-seudulta. Nyt sitten mietin, että olisiko syytä muuttaa esim. asumisoikeusasuntoon ja hankkiutua kaikista veloista eroon. Toisaalta taas järkevää olisi ostaa ihan oma omakotitalo naapurikunnasta... Laidasta laitaan siis, mutta joka ilta tulee katsottua netistä asuntotarjonta... Töiden suhteen taas välillä iskee hirvittävä kunnianhimo ja innostun, jos töissä on houkuttelevia mahdollisuuksia tiedossa. Toisina päivinä tuntuu taas siltä, että kyllä olisi ihanaa olla ihan tavallisessa stressittömässä työssä ilman minkäänlaista vastuuta! Pari kuukautta sitten ehdotinkin miehelleni, että mitä jos hakisin yhtä Ivalossa auki olevaa virkaa. Työ ei olisi täysin vastannut koulutusta ja palkkakin olisi laskenut, mutta jokin utopistinen ajatus helposta ja stressittömästä työstä ja isoista halvoista omakotitaloista houkutti. Onneksi mies ei lämmennyt ajatukselle... Meilläkin mies on onneksi tasapainoista ja rauhallista sorttia - eihän tästä elämästä muuten varmaan selviäisikään!!



Ja kun lapsia on vasta yksi, niin jokapäiväistä päänvaivaa aiheuttaa sekin, että milloin olisi kakkosen aika. Niin kuin sen voisi etukäteen päättää! En vain voi olla asiaa etukäteen pähkäilemättä. Niinpä olen jatkuvasti tietoinen siitä, milloin olisi la, jos tässä kuussa...



Matkailu on onneksi pienin murhe. Nuorempana olin lähdössä Tukholman tai Tromssan yliopistoon, kesäksi kibbutsille jne jne, mutta tämä ongelma on onneksi poistunut. Siihen vaikuttaa tosin se, että olen valmistunut ammattiin, jonka hyödyntäminen on ulkomailla aika hankalaa. Mutta ammattiahan voi tosin vaihtaa uudelleen kouluttautumalla =) Viime vuonna äitiyslomalla ollessani luinkin huvikseni ihan toisen alan pääsykokeisiin. Onneksi pisteet ei riittänyt läpimenoon, sillä siitä olisi seurannut taas uusia asioita ratkottavaksi.



Ihmettelen siis sitä samaa, että miksi sitä ei osaa rauhoittua, vaikka kaikki asiat ovat periaatteessa kunnossa ?!?!



Ja horoskooppimerkki on muuten jousimies, aika hullu sattuma (?)!



Jos olette aloittamassa hullujen levottomien akkojen sähköpostiketjua, niin liittyisin mielelläni mukaan! Lähipiiristä kun ei löydä muita vastaavasta taudista kärsiviä.



terkuin Hurtta, jolla 1v 5kk ikäinen tenava sekä 13 vuotta samana pysynyt mies =)

Ihan käsittämättömän paljon samoja ajatuksia ja haaveita kuin mullakin. Ihana, että löytyy kohtalotovereita. Olen jo tässä alkanut ajattelemaan, että olen epänormaalin " levoton" . Olen 36 v jousimies, lapsia 3, talo, autot, ulkomailla on asuttu ja sinne vielä kaihoan, ammatteja on jo pari, mutta en tiedä mikä minusta tulee " isona" . Pisin yhtäjaksoinen työsuhde taitaa olla 2v. Ja saman ihanan miehen kanssa olemme olleet yhdessä yli 10v. Lapset ja perheen hyvinvointi ovat mun arvoasteikossa ensi sijalla, mutta en voisi kuvitella että " tässä tämä elämä on" . Jotain uutta täytyy tulla, uusia ja jännittäviä projekteja pitäisi olla koko ajan kehitteillä. Meillä on muuten tulossa remontti nykyiseen taloon :-)))

Olen iältäni kolkyt ja risat, oma ala ollut vaikea löytää, koska " melkein kaikki kiinnostaa" (näin jo kouluaikana, tykkäsin melkein kaikista kouluaineista ja olin tasaisen hyvä kaikissa, joten mikään juttu ei noussut yli muiden). Onneksi sentään yksi korkeakoulututkinto on tullut tehtyä eli ammatti takataskussa, tosin ala on sellainen, että töitä voisi tehdä hyvinkin monenlaisissa paikoissa ja sekös aiheuttaa päänvaivaa. Joku täällä kirjoittelikin, että toinen päivä haluaisi työn jossa toteuttaa itseään ja kunnianhimoaan, toisena päivänä taas joku ihan stressitön työ kiinnostaisi...Samma här! Välillä mietin, että oikeasti haluaisin työn jossa voisin " näyttää kynteni" ja saada kunnon palkkaa, mutta sitten taas " humanisti-minäni" ja muut arvoni vetävät pitemmän korren ja pysyisin mielelläni opetusalalla...Työsuhteet olleet toistaiseksi n. vuoden mittaisia johtuen osittain myös pätkätöistä, äitiyslomista jne. mutta onpa sinne yksi vakityökin mahtunut joukkoon. Asuntoja on vaihdeltu tässä vuosien varrella miehen/perheen kanssa noin 6-7 kertaa osittain toki olosuhteiden pakostakin ei vain vaihtelunhalusta tms. Rakennettu on, samalla olen opiskellut lisää... Lapsia kolme, suht pienillä ikäeroilla...Mies pysynyt samana, enkä haikaile siinä suhteessa muiden perään ;) Ulkomaille tekisi mieli täälläkin, toisaalta en taas haluaisi pitkäksi aikaa lähinnä lasten takia...Itselläni päänvaivaa aiheuttavat juuri arvot (materialismi - henkiset arvot)...Itse ainakin tunnistan itsessäni pienen (tai ehkä jopa isonkin) SUORITTAJAN...Yksi ilta olin kaikesta suunnittelusta, univeloista ym. johtuen ihan kriisissä ja tajusin, että mihin ihmeeseen sitä on niin hirveän kiire?? Välillä pitäisi osata oikeasti pysähtyä, nauttia mitä on tähän saakka saatu aikaan, olla vaan. Kyllä sitä toki on tärkeää tehdä asioita, mutta pysähtyminenkin on vähintään yhtä tärkeää...Tietysti pienten lasten kanssa ja muutenkin tällaisessa ruuhkaisessa elämäntilanteessa se ei ole ihan helppoa, mutta sitä mielentilaa on ainakin hyvä tavoitella.

En yleensä tällä sivulla ole surffaillut ja taisi olla kohtalo että sattumalta teidät löysin! Täällä myös yksi jousimies (!), joka tunnisti itsensä monista noista kirjoituksista. Ajattelin muuten jo tokaa viestiä lukiessani että taitaa olal jousimiesten pino ;) Olen hyvin levoton luonne, tosin nyt viimeaikoina olen löytänyt onneksi jonkinlaista sisäistä rauhaa ja oma olonikin on helpottunut. Aikaisemmin (ennen esikoista) olo oli todella levoton ja itkin paljon pahaa oloani kun en osannut muutakaan, tuntui ettei KUKAAN ymmärrä. Joka toinen päivä saattoi kaikki olla hyvin ja mulla asiat kunnossa ja olin todella onnellinen, ja joka toinen päivä olin kanssa valmis myymään kaiken ja muutamaan intiaan tai jonnekin, halusin muutosta, mitä vaan. Uusia matkoja suunnittelin kokoajan ja kokoajan piti olla joku projekti menossa... Suunnittelin lapsien hankkimista, oikeaa ajankohtaa, määrää, työuraa, asumista jne. Kaikkea. Noihin aikoihin luin paljon buddhalaisuudesta ja sielunvaelluksesta ja intian uskonnoista ja koitin kaikin keinoin löytää jotain, en vaan tiedä mitä. kai se oli jotain oman sisäisen Itsen etsimistä minulla, en tiedä...



Nyt olo tosiaan onneksi rauhoittunut (onneksi siksi, että mulla itsellä on parempi olla, on jotenkin seesteisempi olo). Edelleen suunnittelen aina ja kaikkea uutta, mitään vanhaa en saa koskaan valmiiksi, kun uusi projekti jo pitää aloittaa. Aina on joku matka suunnitteilla, vaikka edellisestä on vielä laukut purkamatta.... Onneksi mies on tasapainoinen ja " aikuisempi" monissa asioissa ja pitää mut maanpinnalla. (sama mies jo yli 14v, kaksonen). Olen myös oppinut mieheltä paljon, ehkä itsestänikin.



Kokonaan tästä " hulluudesta" en edes halua eroon, mutta oma paikka maailmassa olisi kiva löytää...



taisi tulla hieman sekava kirjoitus, kamala kiire... sorry, toivottavasti en tullut ihan väärinymmärretyksi.



Olisi kiva vaihtaa ajatuksia enemmänkin. Saanko liittyä rinkiin?

Meitä siis löytyy! Kiva! Minulla myös samanlaisia oireita kuin teillä muillakin.Ikää 31v ja kolme lasta,suht pienillä ikäeroilla.

Oireita:jatkuva levottomuus,mitä haluan tehdä " isona" ,halu matkustaa ja kenties muuttaa ulkomaille.No,olemme vasta Lokakuussa muuttaneet isompaan asuntoon ja remonttia on tehty (aina jokin projekti meneillään!).Eli tästä nyt ei ihan heti viitsisi muuttaa.Olemme muuttaneet suht usein (mikä sopii mulle).Asuimme miehen työkomennuksen vuoksi vuoden ulkomailla ja veri vetää taas jonnekkin.Esikoinen aloittaa syksyllä koulun,joten näitä asioita joutuu miettimään nyt ihan erilailla.Kaverit on tärkeitä ja en halua että lapsemme joutuvat kokemaan juurettomuutta.Kolmenkympin kriisiä tämä ei ole,se oli jo aikaisemmin ;).Mulla on ollut aina monta rautaa tulessa,suunnittelin joskus jo ennen lapsia että Suomeen en jää.No,tapasin unelmien miehen ja jäin Suomeen (vaikka olemme reissanneet paljon yhdessä ja myöhemmin perheenä).



Tuntuu että kaveripiirissä kaikille riittää pelkkä perhe-elämä,rakennetaan talo,hankitaan pari lasta ja koira.....;)



Ps.horoskoopiltani olen kaksoset ;)

No wau! Meitä tuuliviirejähän on jo kertynyt aikamoinen kööri! Huh - on kyllä ollut helpottavaa lukea, että en ole yksin ajatusteni kanssa eli en ole (ehkä) täysin hullu/maanis-depressiivinen/tms. Ja ainakin on tullut selväksi, että olipa hyvä aloittaa tämmöinen ketju.



Aika monta Jousimiestä on joukossa ja jäinkin tuossa epäilemään, että olenko Jousimies Kauriin housuissa! No - ehkä minustakin Jouskaria sen verran löytyy, sillä olen syntynyt 23.12. ja vielä 2 viikkoa lasketun ajan jälkeen eli ainakin minusta olisi pitänyt tulla Jousimies. Ikää tulee mittariin loppuvuonna 32v. ja aika moni muukin näyttää olevan näitä samoja ikiä.



Onhan se selvää, etteivät kaikki pidä tämmöistä tyyppiä kovin järkevänä, joka tosissaan suunnittelee esim. perheen päänmenoksi muuttamista Norjaan kalatehtaalle töihin tai melkein pakottaa miehensä yhtäkkiä opiskelemaan suomalais-venäläistä tekniikan tutkintoa Pietariin, jotta perheelle maailma aukenisi! No onneksi on ollut se järkevä mies vierellä, joka ei ole ihan näin tuulella käyvä, mutta tosiasiassa kaikkia hulluimpia ajatuksia ei voi ihan kenen tahansa kuullen ääneen edes laukoa. Nytkin olen laittanut itseni ja koko perheeni aikamoiseen liemeen, sillä hain piruuttani yhtä työpaikkaa kaukaa tropiikista ja nyt siellä ollaankin aikamoisen kiinnostuneita meikäläisen palkkaamisesta! Ja olenko sitten edelleen ihan tosissani hakeutumassa sinne - no enpä oikein tiedä enää (yllätys!), mutta mies (ainut jolle olen uskaltanut hiiskahtaa asiasta) olisi kovinkin innokas lähtemään sinne tropiikkiin ja toisaalta minäkin, mutta... Vielä ei kuitenkaan olla siinä vaiheessa, että pitäisi oikeasti vielä ratkaisuja miettiä, mutta huhhuh jos pitääkin. Syyskuussa alkaisivat ne omat vanhat työt taas, mutta kiinnostus on nolla vaikka äitiyslomille lähtiessäni työ oli maailman kiinnostavin.



Mikä kumma tässä on niin hankalaa? Mikä on ollut avain teidän seesteisempään vaiheeseen? Kuten aiemmin kerroinkin, minulla on semmoinen myös välillä ollut, mutta nyt puhaltaa taas kyllä uudet tuulet ja kovaa. Yhden tuttavan tiedän, joka ei ehkä tämmöinen suhari ole koskaan ollut, mutta jokatapauksessa heidän perheeseen tuli rauha maahan kun luopuivat isosta talosta ja muuttivat vanhaan rivariyhtiöön huomattavasti pienempään asuntoon. Mutta asunnon sijainti ja ympäristö oli se mikä ratkaisi. Sitten yhtäkkiä suttaantui työasiat ja muutkin. Mutta mua kyllä tässä vaiheessa hirvittäisi löytää työpaikka ihan kodin vierestä, sillä sitten se elämä vasta rajoittunutta olisi. Kai.



Tänään olen jokatapauksessa kuluttanut aikaani

- katsomalla kaikki paikkakunnan myytävät asunnot ja pohjaratkaisut

- laskenut pankin lainalaskurilla kuukausieriä eri summille

- googlettanut hakusanoja " muutto ulkomaille" " asunto virosta" yms.

- katsonut kaikki monsterin ja mol:n työpaikat, myös ulkomaat

- tutkinut eri matkavaihtoehtoja supersaver.fi:ssa ja finnmatkojen sivuilla

- lukenut hulluna eri keskustelupalstojen helmiä ja etsinyt lisää hengenheimolaisia, joita ei sitten ole kuitenkaan löytynyt muualta kuin tästä ketjusta.



Että siinä sitä on sitten ollut taas tällekin päivälle ohjelmaa ;-).

Mutta jatketaanko vielä ajatustenvaihtoa!??

Minulle voi laittaa viestiä osoitteeseen tisumisu@luukku.com.

Ps. Kuten arvata saattaa, niin minulta saa hyvää " sparrausapua" ja mietintöapua, hih!

Unohtui tuossa ekassa viestissä laittaa, tämä tekee poikkeuksen, olen skorpioni.



Tänään kaverin sanoja; " Teillähän on siinä kaikki valmiina, oma asunto, lapset ja koirat, ihan vain olla ja elää"

Juu ei, ei riitä. Tai riittäähän lapset tottakai, mutta elämältä jotain lisää pitäisi saada. Sama mies muuten pysynyt mukana 7 vuotta. Aivan liian vakaa ja tasainen :D mutta tasapainottaa hyvin.



Pitää tänään tehdä anonyymi mailiosoite, saa tänne laittaa. Saa minullekin kirjoitella. :)

Hei! Hullujen Naisten sähköpostirinki, mahtava ajatus - siksipä loin meiliosoitteen HullutNaiset@hotmail.com minne voisi kaikki hullut ilmoitella itsestään ja halustaan tulla mukaan kirjoittelemaan. Tehdään sitten meilirinki ja aletaan valloittaa tätä maailmaa levottomuudellamme ja uuden etsimisellä ja kaikella uudella projektilla.



Tisumisun tämän päivän touhut sai hymyn aikaan :) Minun saldo on jälleen tänään Tampereen myytävien asuntojen tsekkaus, tonttien etsintä, työpaikkojen tsekkaus, mielenkiintoisten keskustelupalstojen seuraaminen, koirasivuilla surffaaminen. Ja samaan aikaan sain hoidetuksi pähkähullut uhmaikäiset kolmoset :)



Onneksi minullakin on rauhallinen ja tasainen mies. Ei tästä muuten mitään tulisi.

Vielä piti Tisumisulle kommentoida, että täällä myös yksi asuntojen pohjien tutkija. Kaikkien talotehtaiden pohjaratkaisut alkaa olla hallinnassa ja ihan huvikseen katselen kaikkialta mielenkiintoiset pohjat - sitten voikin alkaa miettiä millaista remppaa mihinkin asuntoon voisi tehdä ;)