Lue keskustelun säännöt.
En kerta kaikkiaan JAKSA enää yrittää olla hyvä, mukava ja kannustava kunnon ihminen. Enkä varsinkaan hymyillä.
02.11.2020 |
Tuntuu, että olen koko ikäni (40 v) joutunut esittämään jonkinlaista roolia. Naisen roolia. Tiedättehän, sellaista missä hymyillään paljon ja rupatellaan iloisesti ja ollaan kiinnostuneita muiden asioista.
En oikeasti ole yhtään sellainen. Kotikasvatukseni on kuitenkin ollut todella ankara, jos en esittänyt ihmisille tuota roolia, tuli aina moittimista huonosta käytöksestä. Minulla on puutteellinen perusturvallisuudentunne, joten tietysti yritin muokata käytöstäni niin että varmasti kelpaan enkä tule hylätyksi.
Nyt tuntuu etten jaksa ihmisiä oikein ollenkaan, edes rakasta miestäni, koska tuon jatkuvan esittämisen takia tuntuu että kaikki vaativat minulta koko ajan jotain. Vaikka eivät tietenkään vaadi, se rooli vaan on niin raskas että tuntuu vaatimukselta.
Jos olisin vaan oma itseni, olisin varman vähän kuin Clint Eastwood spagettiwesterneissä. Rävähtämätöntä tuijotusta hatunlierin alta ja hyvin vähän ilmeitä, muutama murahdus silloin tällöin toimittaisi puheen virkaa.
Mutta eihän se naiselle sovi. Aina kun yritän olla teeskentelemättä, joku kysyy onko kaikki hyvin kun olet niin hiljainen?
Kommentit (24)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehiltä vaaditaan sosiaalisesti niin paljon vähemmän. Vävypoika on ihan ok vaikka istuisi hipihiljaa kahvipöydässä ja pakenisi sitten autotalliin omiin puuhiinsa. Miniän pitää sen sijaan ihastella anopin tuttavantuttavien kuulumiset, jututtaa suvun seniilit mummelit ja hiljainen nuoriso. Ja sietää kälyjen utelut ja piikittelyt mieltään näyttämättä. Itsellä vielä työ ihmisten parissa. Huoh.
Onkohan niin, että miehet vaan kieltäytyy lähtemästä kaikkeen p*askaan mukaan? Tai eivät edes huomaa, että niiltä vaaditaan jotain? Mutta liian monet naiset kautta maailmanhistorian ovat vain niianneet ja nöyrtyneet ja sitten opettaneet saman tyttärilleen?
-ap-
Itse miehenä en välitä pätkääkään sukulaisten mielipiteistä, minkään asian suhteen. Huomaan, että naispuolisia ihmisiä suvussani kiinnostaa sosiaalinen hyväksyntä huomattavasti enemmän.
Varmaan se laskee kun ikää tulee ja estrogeenintuotanto laskee. Naiset muuttuvat siis ikääntyessään miesten kaltaisiksi, niin ulkonäön suhteen kuin henkisestikin :)
Olen antanut itseni ymmärtää, että testosteroni tekee ihmisistä itsevarmempia ja estrogeeni pehmeämpiä. Jossain sanottiinkin, että estrogeeni on "pikkuvaimohormoni". On mielenkiintoista lukea sukupuolensa korjauttaneiden kertomuksia siitä, miten koko kokemusmaailma muuttuu kun saa toisen sukupuolen hormoneita.
Johtui sitten estrogeenista vai mistä, mutta minulla ainakin on voimakas pelko lauman hylkäämäksi tulemisesta, minkä takia sitten yritän esittää haluttua roolia. Miehet ilmeisesti lähtevät siitä oletuksesta etteivät laumaa tarvitse.
Mistäs minulle saataisiin hieman miehistä itseluottamusta? Miten voisin uskoa, että kelpaan kyllä muille teeskentelemättäkin, ja jos en kelpaa, pärjää ilman?
-ap-
Kaikki ihmiset tarvitvat lauman. Kuvitelma siitä, että ihminen selviäisi yksin on Huikean väärä, ihan evolutiivisesti. Pohjois-Euroopassa on henkilökohtaiset suhteet korvattu paljolti yhteiskunnalla ja instituutioilla, mutta ei ihminen yksin selviä. Eikö miehillä ole tässä sen ”parempi itsetunto” kuin muillakaan, ainakaan jos on vähänkään realismia pelissä.
Mutta pointti on siinä, että jokaisella ihmisellä pitää olla oma Lauma ja siinä laumassa sellainen Rooli, jonka pystyy täyttämään ilman että se tuntuu kovin pahalta. Vähän pahalta sen pitääkin aina välillä tuntua, koska muuten muuttuisimme helposti täysin itsekeskisiksi kakkiaisiksi.
Sitä pelkoa hylätyksi tulemisesta helpottaa, jos sinulla on useampia laumoja. Itselläni on Perhe ja Uramaailma ja Ystävät, joista välitän, ja joissa saan olla oma itseni eri asteisesti. Perheessäni Tulen hyväksytyksi kokonaan, vaikka toki otan huomioon että yritän olla romahtamatta samaan aikaan kuin muut - jonkun pitää aina pitää hommaa kasassa, ja on tilanteita, joissa se joku olen minä. Uramaailmassa on sovittava työnkuvan vaatimuksiin - johtotehtävässä on pystyttävä tukemaan muita silloinkin kun itsellä on kriisi ja kiire. Ystäviä en halua karkottaa ja siksi valitsen olla avautumatta ihan kaikista haasteista näissä ihmissuhteissa. Sitten on esim sukulaiset, joiden mielipiteistä en piittaa p@skaakaan ja some, jota en ota vakavasti ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Testosteronintuotantoaan pystyy manipuloimaan esim. räyhäkkäällä voimatreenillä, kamppailu-urheilulla ja kunnon karjahtelulla. Siitä vaan testaamaan, ap. Toimii nopeammin kuin psykoterapia.
Olet oikeilla jäljillä kun tunnistat ongelman.
Tämä Amy Cuddyn voimaposeerausjuttu on kyllä sittemmin todistettu huuhaaksi. Oli suosittu juttu Joka levisi ted-talkin avulla ja se ois toki ollut niin _Hienoa_ jos noin helpolla olisi saanut itsensä psyykattua menestyjäksi. Mut ei. Se ei oikeasti toimi sattumanvaraista enempää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehiltä vaaditaan sosiaalisesti niin paljon vähemmän. Vävypoika on ihan ok vaikka istuisi hipihiljaa kahvipöydässä ja pakenisi sitten autotalliin omiin puuhiinsa. Miniän pitää sen sijaan ihastella anopin tuttavantuttavien kuulumiset, jututtaa suvun seniilit mummelit ja hiljainen nuoriso. Ja sietää kälyjen utelut ja piikittelyt mieltään näyttämättä. Itsellä vielä työ ihmisten parissa. Huoh.
Onkohan niin, että miehet vaan kieltäytyy lähtemästä kaikkeen p*askaan mukaan? Tai eivät edes huomaa, että niiltä vaaditaan jotain? Mutta liian monet naiset kautta maailmanhistorian ovat vain niianneet ja nöyrtyneet ja sitten opettaneet saman tyttärilleen?
-ap-
Itse miehenä en välitä pätkääkään sukulaisten mielipiteistä, minkään asian suhteen. Huomaan, että naispuolisia ihmisiä suvussani kiinnostaa sosiaalinen hyväksyntä huomattavasti enemmän.
Varmaan se laskee kun ikää tulee ja estrogeenintuotanto laskee. Naiset muuttuvat siis ikääntyessään miesten kaltaisiksi, niin ulkonäön suhteen kuin henkisestikin :)
Olen antanut itseni ymmärtää, että testosteroni tekee ihmisistä itsevarmempia ja estrogeeni pehmeämpiä. Jossain sanottiinkin, että estrogeeni on "pikkuvaimohormoni". On mielenkiintoista lukea sukupuolensa korjauttaneiden kertomuksia siitä, miten koko kokemusmaailma muuttuu kun saa toisen sukupuolen hormoneita.
Johtui sitten estrogeenista vai mistä, mutta minulla ainakin on voimakas pelko lauman hylkäämäksi tulemisesta, minkä takia sitten yritän esittää haluttua roolia. Miehet ilmeisesti lähtevät siitä oletuksesta etteivät laumaa tarvitse.
Mistäs minulle saataisiin hieman miehistä itseluottamusta? Miten voisin uskoa, että kelpaan kyllä muille teeskentelemättäkin, ja jos en kelpaa, pärjää ilman?
-ap-
Ehkä et ole joutunut luottamaan itseesi? Mietin mistä oma luotto itseeni tulee. Valitettavasti siitä, että jo pienestä lapsesta jouduin kannattelemaan itse itseni. Mukavassa mielessä siitä, että teininä aloitin saliharrastuksen, kehon voimistuminen ja fyysinen vahvuus loi myös ajatusta henkisestä vahvuudesta. Koulussa ja työelämässä pärjääminen. Pitkäaikaiset ja luotettavat ystävät. Harrastukset, joissa kehittyy.
Oletko pärjännyt elämässäsi jollain osa-alueella? Ammenna siitä. Tai tee joku projekti, jossa onnistut. Tee jotain ihan itse, oma projekti, ilman muita, itse valittu ja itse kehitytty.
Ei tarvitse heittäytyä ilkeäksi, vaikka lakkaa miellyttämästä eli ehkä ympäristö nielee muutoksen. Saatat muuttua joltain osin rennommaksi.
Testosteronintuotantoaan pystyy manipuloimaan esim. räyhäkkäällä voimatreenillä, kamppailu-urheilulla ja kunnon karjahtelulla. Siitä vaan testaamaan, ap. Toimii nopeammin kuin psykoterapia.
Olet oikeilla jäljillä kun tunnistat ongelman.