Lue keskustelun säännöt.
Miten toimisit tälläsen lapsen kanssa?
14.02.2014 |
On hyvin herkkä ala-asteelainen tyttö. Stressaa helposti, jännittää, kokee mahakipua millon mistäkin asiasta. On myös tosi ujo.
Asioita joita jännittää ja stressaa on mm:
- esitelmien pito koulussa, eikä tykkää olla esillä oikeen muutenkaan.
- uusien kavereiden, ihmisten ja ihastuksien tapaaminen. on myös sillon tosi ujo.
- pelkää telinevoimistelutunteja. koska ei osaa edes tehdä kuperkeikkaa!
- pelkää koulun kanssa yhteisiä uimakertoja. kun muut uskaltaa laskea isosta liukumäestä, hypätä kynttilähyppyjä, sukeltaa.
- ensimmäinen kerta kun meni kouluun pelotti ja jännitti.
- ensimmäinen kerta kun matkusti junalla tai bussilla pelotti.
- kun ei osannut sanoa r kirjainta koulussa, oppi vasta myöhemmin, se pelotti ja jännitti.
- ei uskalla ja kehtaa viitata tunneilla koska pelkää sanovansa jotain tyhmää tai väärin.
- joidenkin kokeiden teko jännittää.
Mikä tuollaseen oikeen ajaa!? ja mitä tuon lapsen kanssa pitäisi oikein tehdä?
Lapsi selkeästi on itse myös kiusaantunut siitä että jännittää joka helvetin asiaa mahalla ja stressaa.
Kommentit (30)
Mietin joskus vaan olisiko minusta tullut aivan toisenlainen. Terveemmällä ja realistemmalla tavalla jo lapsena eri asioihin suhtautunut jos olisin päässyt kasvamaan sellaiseen tasapainoiseen ja onnelliseen perheeseen.
Nyt pelkään että mitä jos lapsistani tulisi samanlaisia ja joutuisivat käymään saman helvetin läpi mitä minä... vaikka yrittäisinkin olla terve henkisesti ja toisenlainen vanhempi. En tiedä uskallanko edes tehdä lapsia, onko minulla eväitä hyväksi vanhemmaksi kerta elämäni on ollut tuollaista?
Ja mietin että miksi 15-vuotiaana tuo stressaaminen ja jännittäminen vasta loppu?
Rupes se helpottaa jo ylä-asteella ja ujous helpotti jo sillon, päätin vaan et nyt on pakko rohkaistua ja itekkin rupesin vetämään sillon jotain roolia. Mut olin mä silti jännittäjä ja stressaaja vielä.
Tiedän että olin päässyt sillon ainakin huonoilta tuntuvista ihmisistä lopullisesti eroon. Minua ootti peruskoulun jälkeen positiivisiä asioita, mm. muutto omilleen ja pois siitä koti paikkakunnasta. Sitten päätin tehdä myös asennemuutoksen, olin niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kyllästynyt siihen ainaseen jännittämiseen ja stressaamiseen ja et aiaiai mahaan taas sattuu, et vihasin sitä piirettä itessäni ja päätin et nyt saatana loppuu tämä! ja päätin tehdä myös muutoksen sen suolistosairauteni takia, koska tiesin ettei tuo stressi tai jännittäminen tee sille hyvää. Mutta miksi vasta sillon, miksi ei aikasemmin?
- ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin on samanlaisia muistoja lapsuudesta. Kerran isä harkitsi jotain harrastusta minulle: no ei sitten antanut sitä ja pari kertaa käytiin uimassa kun en osannut koulussakaan uida (eikä ihme kun ei kukaan sitä opettanut minulle). Opin kavereitten ja erään sukulaisen luona.
Minulle on ollut tärkeää että lapset saa harrastaa, näin se ainoa kehu ei siis tule minulta ja lapsi saa ihan oikeaa palautetta. Lapseni on melko hyvä lajissaan ja hänelle juuri äskettäin eräs valmentaja pysähtyi sanomaan että jos sinä uskoisit että teet liikkeen näin niin olisit lähes voittamaton! :)
Se tuntuu hyvältä ja oikeasti joku muu voi saada lapset tekemään liikkeet turvallisesti ja hyvin, sen yhden kuperkeikan jälkeen voisi tehdä toisen perään ja kohta mennä salin päästä päähän.
Lapsen osaamattomuus ei saa olla se ainoa puheenaihe, vaan pitää olla itselleen armollinen ja myöntää ettei osaa kaikkea tai ainakin oppia näkemään että nyt osaan pysyä pinnalla näin ja sitten harjoitella ja nähdä miten oppii lisää.
Mutta itseään vertaamalla muihin huomaa vaan puutteita itsessään?
Nyt niitä hyviä, ihania asioita huomioimaan. Lapsesi on arvokas ja sinä tiedät omasta menneisyydestäsi mikä rikkaus hän sinulle on! Kun lapsi kasvaa ja tulee teini-ikä niin voit kertoa omasta menneisyydestäsi ja kertoa miten sinun menetykset lapsuudessa on niitä jotka ajaa sinua rakastamaan lasta.
Itse en toivo lapsestani huippu-urheilijaa, tahdoin vaan kertoa ettei sinun tarvitse pelätä itse opettamalla vaan sen voi tehdä joku muu. Minulle suurin asia on se että lapsellani on hyvä elämä, ajattelin jakaa tämän lapseni kanssa joskus mutta kun lapsi on pieni niin tärkeintä ei ole olla ykkönen vaan vaikka voittaa aina vähän sitä ykköstä vastaan: kehittyä! Nauttia omasta tuloksestaan.
Mutta mitä omien lasten kanssa aion tehdä, niin
toivon että osaan olla tukeva ja hyvä vanhempi, rakastava vanhempi.
mutta toivon että ne saa ihan erillaisen persoonallisuuden. perii luonteen esim isältään (rakastun vahvoihin miehiin.) tai sitten muuten vaan, jotta on pienestä pitäen jo terveempi ja realistisempi suhtautuminen eri asioihin, eikä pelkää tai jännitä turhia kun ei niihin kuole ja mitäänhän täällä ei ole pakko tehdä, jos ei halua. muuta kuin kuolla. haluan myös että lapseni tietäisivät sen.
en tiedä mitä tekisin jos lapsestani tulisi samanlainen kun minä. pelkäisin varmaan sen puolesta ja olisin ihan paniikissa vaikka en pyrkisikään näyttämään sitä lapselle.. pelkäisin mitä sen elämästä tulee, koska koen että oma lapsuuteni oli yhtä kärsimystä. lukuunottamatta joitakin satunnaisia hyviä hetkiä. pelkäisin että lapseni sairastuisi kanssa suolistosairauteen, jos hänestä tulisi hirveä mahalla stressaaja tai jännittäjä, tai stressaaja ja jännittäjä ylipäätään.
yrittäisin lapsen saada kanavoimaan epämielyttäviä tunteita terveemmän kaavan kautta, eli satunnaisen ahdistuksen. koska toi stressi ja jännitys ja ujouskin on niin turhaa paskaa ja pilaa vaan elämää.. :(
sitten ne omat heikkoudet mitä itselläni oli, pyrkisin lasten kohdalla niissä panostamaan. esim. jos saisin tytön, niin suosittelisin tälle pienestä pitäen esim telinevoimistelu harrastusta. mutta minua edelleen pelottaisi vammautuuko lapseni jotenkin telinevoimisteluharrastuksessa. halvaantuuko esimerkiksi. ja toivoisin että joku osaava ihminen opettaisi häntä tekemään kuperkeikat yms, koska minulle ei koskaan opettanut kukaan.. koulussa tuli vasta sen tekeminen eteen. miksi helvetissä niitä edes tehdään!? minkä kannalta se on oleellista!?
pyrkisin myös rohkaisemaan lastani ja maalaamaan hänen mieleensä positiivisiä mielikuvia eri asioista. kehottaisin olemaan avoin, iloinen ja sosiaalinen että se on paljon kivempaa ja rentous ja rohkeus kannattaa ja se on myös siistiä. ;) sen sijaan kun hermoilisin lapsen puolesta ja tartuttaisin siihen samanlaista toimintaa!
sitten kävisimme matkoilla niinkun normaalit perheet, ehkä jopa ulkomailla ja muuallakin suomessa kauempana kuin vaan 20km päässä kodista jossain onnettomalla vuokramökillä.. kävisimme myös ravintoloissa, uimahalleissa, matkustaisimme julkisilla jne. jotta kaikki tälläset välineet ja paikat tulisi lapselle tutuiksi ja se ei pelkäisi niistä.
asiat selvitettäisiin aina puhumalla ja eri rangaistuksilla, mutta ei koskaan lyömällä. ja muutenki pyrkisin lapselleni tarjoamaan erillaisen kodin, tasapainoset ja onnelliset vanhemmat, siskon tai veljen. terveet isovanhemmat henkisesti, jos ei omalta puoleltani, niin ees jos miehen puolelta sais nii ois hyvä..
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 13:16"]
Minullakin on samanlaisia muistoja lapsuudesta. Kerran isä harkitsi jotain harrastusta minulle: no ei sitten antanut sitä ja pari kertaa käytiin uimassa kun en osannut koulussakaan uida (eikä ihme kun ei kukaan sitä opettanut minulle). Opin kavereitten ja erään sukulaisen luona.
Minulle on ollut tärkeää että lapset saa harrastaa, näin se ainoa kehu ei siis tule minulta ja lapsi saa ihan oikeaa palautetta. Lapseni on melko hyvä lajissaan ja hänelle juuri äskettäin eräs valmentaja pysähtyi sanomaan että jos sinä uskoisit että teet liikkeen näin niin olisit lähes voittamaton! :)
Se tuntuu hyvältä ja oikeasti joku muu voi saada lapset tekemään liikkeet turvallisesti ja hyvin, sen yhden kuperkeikan jälkeen voisi tehdä toisen perään ja kohta mennä salin päästä päähän.
Lapsen osaamattomuus ei saa olla se ainoa puheenaihe, vaan pitää olla itselleen armollinen ja myöntää ettei osaa kaikkea tai ainakin oppia näkemään että nyt osaan pysyä pinnalla näin ja sitten harjoitella ja nähdä miten oppii lisää.
Mutta itseään vertaamalla muihin huomaa vaan puutteita itsessään?
Nyt niitä hyviä, ihania asioita huomioimaan. Lapsesi on arvokas ja sinä tiedät omasta menneisyydestäsi mikä rikkaus hän sinulle on! Kun lapsi kasvaa ja tulee teini-ikä niin voit kertoa omasta menneisyydestäsi ja kertoa miten sinun menetykset lapsuudessa on niitä jotka ajaa sinua rakastamaan lasta.
Itse en toivo lapsestani huippu-urheilijaa, tahdoin vaan kertoa ettei sinun tarvitse pelätä itse opettamalla vaan sen voi tehdä joku muu. Minulle suurin asia on se että lapsellani on hyvä elämä, ajattelin jakaa tämän lapseni kanssa joskus mutta kun lapsi on pieni niin tärkeintä ei ole olla ykkönen vaan vaikka voittaa aina vähän sitä ykköstä vastaan: kehittyä! Nauttia omasta tuloksestaan.
[/quote]
Kiitos tästä viestistä! :) olen samaa mieltä kanssasi.
- ap
Jaa siis sulla ei ole lapsia? No mutta ei elämää voi tietää eteenpäin, pitää vaan uskoa. Mun paha kuva on sellainen että tytöt löytää huonon parisuhteen jossa mies hakkaa tai muuta. Koitan aina välillä kuiskutella että äitin luo saa aina tulla!
Ja minusta elämän pitää olla sellainen kotona että se sitten käytännössä olisi sitä: kotona olisi hyvä olla ja sinne mukava tulla, vaikka muualla olisi kurjaa?
Luulen että sinulla meni oma aikasi tuon asian korjaamiseen koska olit sen kanssa yksin, sinulla ei ollut sitä vanhemman tukea.
Mutta nyt sinulla on itselläsi se kokemus ja osaisit varmaan (omilla virheilläsi rakennettuna toki, niinkuin me muutkin) auttaa lastasi ja tukea.
Olen itse antanut hiljaa mielessäni vanhemmilleni anteeksi. Ei se korvaa menneisyyttä ja me ei halata tai mitään vieläkään. Ja minusta se on kovin kurjaa.
Mutta ei tässä voi kuin elää omasta puolestaan, voi olla itse se joka katkaisee kierteitä tai toimii toisin. Vaikka vanhempasi tekisivät toisin, he on vaan ihmisiä ja tekee virheitä siinä missä muutkin. Ei sinun kuulu elää vanhempiesi säännöillä ja saat elää kotonasi omaa elämää ja kasvattaa lasta kuten sinä tahdot (kunhan noudatat lakia).
Sinä voit minusta yhä koittaa jotain mielekkäitä asioita tehdä, vahvistaa nautintoa omasta itsestäsi! Olen päälle 30- vuotias ja katsomalla taaksepäin näkee jo jonkunlaista oppimista ja muutosta, pitää luottaa itseensä! Enkä minä pidä itseäni valmiina. Voisin kuvitella että vanhempani tietää ja tuntee itsensä, ovat olleet sitä aina. He oli tietynlaisia kun erosivat toisistaan minun ikäisenä ja mitään kasvua tai muutosta en ole heissä nähnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko hän yleisestikin kömpelö (kun kuperkeikat ei onnistu)? Olisiko tarvetta toimintaterapeutin arviolle?
Tuntuu että olen jäänyt itse suurimmaksi osaksi kaikesta normaalista paitsi, perhe mukaan lukien. Sen takia minusta tuli sellainen arka, ujo, herkkä, jännittäjä ja stressaaja lapsi.
Mun on vaikee uskoo kun tuo alotus minkä tein ja muut ihmiset mitkä tänne vastas mm. omista lapsistaan, et mitään ei vois olla sen takana et lapsesta on tullu tuollanen! on tietysti herkempii ihmisii, mut hei haloo ei kaikkee olematonta pitäis noin saatanasti pelätä... vai onko lapsessa se "vika" ettei se kykene käsittelemään yhtä realistisesti ja aikuismaisesti asioita kuin aikuinen? siks sellanen herkkä lapsi oppii vasta myöhemmin ulos noista asioista...?
Koska itselläni ainakin mahdollisuudet siihen oli, mitkä ois voinu muhun vaikuttaa kielteisesti ja teki musta sellasen.
Eikä kukaan ota vastuuta teoistaan. Äitini on edelleen itsekäs lehmä joka jyrää vaan muiden ihmisten päältä ja isä tuntuu tosi avuttomalta nössökältä. Pistää vaan miettimään mitä niiden lapsuudessa on myös ollu..
Äiti ainakin asui 30-vuotiaaksi asti kotona, sai minut sit kolmekymppisenä, harrasti sillon vasta ekan kerran seksiä... < tää on mun mielestä jo jotenkin outoo ja sairasta?
Isällä on taas paljon menetettyjä ihmissuhteita nuoruudessa. Siis kuollut kaikki 3 sisarusta alle 50-vuotiaana jne.
Ja kukaan ei ota vastuuta niistä laiminlyönneistä, mitä mua kohtaan on tehty!
Ps. ja eipä minulla koskaan myöskään mitään harrastusta ollu. Ikinä. Kunnolla. Tiiä oisko ollu ees varaa harrastaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 13:21"]
Mutta mitä omien lasten kanssa aion tehdä, niin
toivon että osaan olla tukeva ja hyvä vanhempi, rakastava vanhempi.
mutta toivon että ne saa ihan erillaisen persoonallisuuden. perii luonteen esim isältään (rakastun vahvoihin miehiin.) tai sitten muuten vaan, jotta on pienestä pitäen jo terveempi ja realistisempi suhtautuminen eri asioihin, eikä pelkää tai jännitä turhia kun ei niihin kuole ja mitäänhän täällä ei ole pakko tehdä, jos ei halua. muuta kuin kuolla. haluan myös että lapseni tietäisivät sen.
en tiedä mitä tekisin jos lapsestani tulisi samanlainen kun minä. pelkäisin varmaan sen puolesta ja olisin ihan paniikissa vaikka en pyrkisikään näyttämään sitä lapselle.. pelkäisin mitä sen elämästä tulee, koska koen että oma lapsuuteni oli yhtä kärsimystä. lukuunottamatta joitakin satunnaisia hyviä hetkiä. pelkäisin että lapseni sairastuisi kanssa suolistosairauteen, jos hänestä tulisi hirveä mahalla stressaaja tai jännittäjä, tai stressaaja ja jännittäjä ylipäätään.
yrittäisin lapsen saada kanavoimaan epämielyttäviä tunteita terveemmän kaavan kautta, eli satunnaisen ahdistuksen. koska toi stressi ja jännitys ja ujouskin on niin turhaa paskaa ja pilaa vaan elämää.. :(
sitten ne omat heikkoudet mitä itselläni oli, pyrkisin lasten kohdalla niissä panostamaan. esim. jos saisin tytön, niin suosittelisin tälle pienestä pitäen esim telinevoimistelu harrastusta. mutta minua edelleen pelottaisi vammautuuko lapseni jotenkin telinevoimisteluharrastuksessa. halvaantuuko esimerkiksi. ja toivoisin että joku osaava ihminen opettaisi häntä tekemään kuperkeikat yms, koska minulle ei koskaan opettanut kukaan.. koulussa tuli vasta sen tekeminen eteen. miksi helvetissä niitä edes tehdään!? minkä kannalta se on oleellista!?
pyrkisin myös rohkaisemaan lastani ja maalaamaan hänen mieleensä positiivisiä mielikuvia eri asioista. kehottaisin olemaan avoin, iloinen ja sosiaalinen että se on paljon kivempaa ja rentous ja rohkeus kannattaa ja se on myös siistiä. ;) sen sijaan kun hermoilisin lapsen puolesta ja tartuttaisin siihen samanlaista toimintaa!
sitten kävisimme matkoilla niinkun normaalit perheet, ehkä jopa ulkomailla ja muuallakin suomessa kauempana kuin vaan 20km päässä kodista jossain onnettomalla vuokramökillä.. kävisimme myös ravintoloissa, uimahalleissa, matkustaisimme julkisilla jne. jotta kaikki tälläset välineet ja paikat tulisi lapselle tutuiksi ja se ei pelkäisi niistä.
asiat selvitettäisiin aina puhumalla ja eri rangaistuksilla, mutta ei koskaan lyömällä. ja muutenki pyrkisin lapselleni tarjoamaan erillaisen kodin, tasapainoset ja onnelliset vanhemmat, siskon tai veljen. terveet isovanhemmat henkisesti, jos ei omalta puoleltani, niin ees jos miehen puolelta sais nii ois hyvä..
[/quote]
Miksi koulussa opetateen sitten mitään? :)
Kuperkeikat on hyvää koordinaatiota, se lisää kaikenlaista kehonliikettä ja se on hyvä pohja kaikelle liikkumiselle. Painissa alkuun treenataan nimenomaan kuperkeikkoja yms siksi että sillä saadaan keho hallintaan, tulee sellainen pyörivä liike jota tarvitaan. Itseäänkään ei hajoita jos on notkeutta ja liikkuvuutta.
Jos katselet millaista on painiminen niin siinä hyvin suuressa osassa on notkeus ja nimenomaan pääseminen pois tukalista paikoista. Koska ei painissa riitä se että saa toisen maahan, siellä maassakin väännetään ja laitetaan vastaan.
Jos ihmisen liikkuminen rajoittuu siihen että ollaan pystyssä niin kroppa jää osittain käyttämättä. Väitän että jos ihminen tekee monipuolisesti liikuntaa ja käyttää kehoaan eri tavoin, niin siitä saa vielä vanhana hyötyä.
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 13:30"]
Onko hän yleisestikin kömpelö (kun kuperkeikat ei onnistu)? Olisiko tarvetta toimintaterapeutin arviolle?
[/quote]
En ollut muuten kömpelö, mut emmä ikinä mikään hirmu notkeekaan tyyppi oo ollu.. ja henkisesti ehkä jopa saatoin olla jossain mielessä välillä kehittyneempi (opetettu pikkuvanhaksi.),+ kun joutunu myös elää sellasen elämän mitä on joutunu, mut kyllä mä suurimmaksi osaksi olin oman ikästen tasolla ja joskus saatoin olla myös muita lapsellisempi. Vaihtelevaa.
No mä tekisin niin että laittaisin lapsen ilmasutaitoa opettelemaan johonkin hyvään kurssille, niissä ihan aluksi vaan mennään porukan mukana laahustellen vaan porukassa ja ollaan vuoron pelästyneen näköisiä tai leikitään apinaa, se helpottaa esiintymiskammoon kun oppii että asia on OK.
Lapselle liikunnallinen harrastus, paini tai uinti voisi sopia. Myöhemmin vaikka joku pellekoulu tai trampoliinikurssi.
Minusta pitäisi korostaa lapsen osaamisia, heikolla itsetunnolle ei kannata tankata mitä kaikkea EI OSAA tai mitä oppi myöhemmin, hyvä tavaton!
Asioita oppii kun opettelee, eikä pienen ala-asteikäisen kuulu osatakaan pitää puheita. Ymmärrän että äitinä tahdot lapsellesi parasta mutta ei voi mennä asioiden edelle, jos lapsi ei puhu mielellään porukan edessä niin miten saisi vaan reippautta vaikka toimia ryhmässä ja puhua pienemmälle porukalle?
On kurja lukea aloituksestasi miten lapsi joskus jännitti ensimmäistä koulupäiväänsä -kuka sitä nyt ei olisi jännittänyt? Kai sinä aikuisena käsität ettei kaikki näytä jännitystään samalla tavalla!
Lapsella on ollut R- hakusessa, niin ja?
Onhan se kamalaa jos jännittää ekaa bussimatkaa yksin!! Tilatkaa sairasauto.. :(
Lapselle voisi tarjota kivoja kokemuksia, harrastamalla jossain seurassa joku ammattilainen katselee kun lapsi tekee ja ohjaa niissä, aikanaan kun lapsi kehittyy niin saa siitä palautetta ja se lisää lapsen motivaatiota.
Noin helppoa se olisi: mietitään missä lajissa oppisi liikkumaan ja mitä lapsi voisi tykätä. Vaikka ei osaa uida ytä hyvin kuin joku toinen niin uimakoulutuksessa menee tasonsa mukaiseen porukkaan jossa on muita jotka ei myöskään osaa -mutta oppii!
Ja katse kaikkeen mitä lapsi tekee hyvin, kehuu lasta hyvässä ja on mukana.
Eikä me kaikki voida olla nopeimpia, kauneimpia, osata matikassa parhaiten.. Aina joku voittaa meidät! Tuskin sinäkään olet pienenä kaikkea osannut, sinulla on ollut lempijuttusi ja olet ollut ehkä eri temperamenttinen, ei hiljainen ja rauhallinen asenne ole huonokaan. Pitäisi nähdä ne hyvät asiat lapsessa ja vahvistaa niiden kautta tunnetta että osaa ja lapsi sitten oppisi muutakin.