Pippeli, vauvareikä ja pastellinväriset legot (hs-kolumni)

"Sosiaalisessa mediassa siltä kuvalta ei ole voinut välttyä: 80-luvun mainoksessa saparopää esittelee ylpeänä legorakennelmaa. Mitä se on, on kaunis, julistaa teksti.

Kuvaa jaetaan, koska omassa lapsuudessa kaikki oli muka paremmin. Legot oli tehty lapsille, ei tytöille ja pojille erikseen. Tytötkin saivat tehdä ja rakentaa, eivät vain olla kauniita itse.

Itsekin jaoin linkin, kyllästyneenä siihen, miten tiukasti lelukaupat on jaettu vaaleanpunaisiin ja sinisiin hyllyihin. Joku etsi mainoksen alkuperäisen mallinkin esiin.

Seurasi vastareaktio. Verkkoon ilmaantui kuvia todistamaan, että nostalgia osuu harhaan. Pelkille prinsessoille tarkoitettua rakennussarjoja on ollut vuosikymmeniä. Prinsessaleikeissä ei tietenkään sillään ole mitään pahaa, jos lapsella on mahdollisuus valita toisinkin.

Sillä että leikki-imurilla imuroivat mainoksissa vain tytöt on aika vähän väliä, kun oikeassa maailmassa on imuroivia miehiä siinä kuin naisiakin. Ja vielä: jopa samalta yhtiöltä löytyy uudempiakin kuvia, joissa henki on ihan kuin vuonna 1981.

Lapset joka tapauksessa tekevät mitä lystäävät, pistävät taistelurobotit halaamaan toisiaan tai vauvanuket sotimaan, rakentavat legoista jotain, mitä aikuinen ei tunnista. Ei niiden luovuutta voi tukahduttaa valmistamalla typeriä leluja.

Ennen ei ehkä ollut paremmin. Mutta onko nyt pahemmin? Mitä tahansa lelukuvastoa tai tavaratalon lastenvaatehyllyä katsoessa kyllä tulee sellainen olo, että lapsille markkinoitu maailma on konservatiivisempi kuin koskaan.

Kahden pienen pojan äitinä mietin tätä paljon: miten niitä auttaisi kasvamaan vahvoiksi? Miten ne eivät liian pieninä jäisi vangeiksi liian ahtaisiin käsityksiin?

En tahtoisi niiden oppivan ajattelemaan, että tyttöys on pelkkää tyhjäpäistä vaaleanpunaista hattaraa. Tai niin nelivuotias yhden tarhapäivän jälkeen tärkeänä selitti: tytöt ja pojat eivät voi olla kavereita, koska niillä on erilaiset lelut. Kun pojan ympärillä on täyspäisiä aikuisia, tämä ajatus unohtui nopeasti. Saman tytön kanssa se seuraavanakin päivänä keinui.

Pojat saavat ihan rauhassa olla poikia. En tahtoisi liikaa tuputtaa niille liian tiukkaa mallia siitä, mitä on olla poika.

Tämä on silti ihan tarpeeksi hankalaa, en tahtoisi kauppiaan vielä erikseen tekevän kiusaa.

Luulen lisäksi pääseväni vähällä, kun en ole tyttöjen äiti. Pieniä poikia sentään koulitaan pieniksi pojiksi myös rohkaisemalla niitä. Ne saavat kehuja reippaudesta silloinkin, kun niitä sietäisi moittia huonosta käytöksestä. Tytöt sen sijaan opetetaan häpeämään.

Otsikon sanapari on muuten ihan asiallisesta Savon Sanomien jutusta, jossa puhuttiin vastaamisesta pienten lasten kysymyksiin. Miehillä on siis pippeli, naisilla vauvareikä, miten ihana kuva naisen seksuaalisuudesta ja naiseudesta yleensä. En nosta artikkelia tähän siksi, että se olisi jotenkin poikkeuksellinen. Tällä laillahan maailma tyttöjä edelleen puhuttelee, koko ajan.

En ole raivoissani. Kyllästynyt olen.

Niitä legoja ostamme me vanhemmat, isovanhemmat, aikuiset. Oletan, että meistä suuri osa haluaa samaa kuin minäkin: omalle lapselle tilaa kasvaa omana itsenään.

Otetaan lapsille se tila. Äänestetään rahoillamme. Eivät markkinat ole mitään sokeita luonnonvoimia. Meille myydään sitä, mitä me haluamme ostaa.

Jos me haluamme, että tyttäret voivat rakentaa muutenkin kuin vaaleanpunaisilla palikoilla, ostetaan niille kirjavia.

On oikeastaan samantekevää, olivatko asiat ennen paremmin. Sillähän sitä väliä on, millaiseksi me tulevaisuuden teemme." (Maija Aalto, hs.fi, 13.2.2014)

Niinpä niin.