Kuinka tunteiden ilmaisu sallitaan?

Jos perheessä ei sallita tunteiden, esimerkiksi vihan ilmaisua, mitä se tarkoittaa käytännössä? Miten tunteiden ilmaisu sallitaan?

Tunteiden ilmaisu sallitaan niin, että lapsen ollessa iloinen, surullinen, vihainen jne. hänen annetaan rauhassa olla sitä. Jos perheessä ei sallita esim. vihan ilmaisuja, lapsen ollessa vihainen, äiti ei esim. huomioi tätä lainkaan tai muuttuu torjuvaksi, ei keskustele siitä miksi lapsi on vihainen jne.

Miten tarkoittaa käsitellä jotain tunnetta? Miten lasta opetetaan käsittelemään tunteitaan?

Lapsen tunteita pitää nimetä hänen kanssaan. "Oletko surullinen?", "Miksi olet vihainen?"

Öö... Jos tunteet eivät ole sallittuja, tulee heti kuittia niiden näyttämisestä. Kielletään itkeminen tai haukutaan nyyhkyksi, käsketään olla hiljaa lapsen korottaessa ääntään tms. Tunteiden avoin näyttäminen on kai niiden käsittelyä?

Pitää opetella kuuntelemaan ja olemaan empaattinen. Ei neuvoa eikä tuomita sitä mitä muut sanovat vaan kuulla ja ymmärtää se. Lapsien on helpompi näyttää tunteita jos muutkin perheessä näyttävät. 

Mulla ei ole tilaa olla väsynyt ja pahalla päällä, ja še todella turhauttaa. Tilanne eilen: mulla takana raskas alkuviikko töissä, mutta eilen oli pakko lähteä lapsen kanssa ostamaan toppahousuja ja muuta tarpeellista. Mulla ylipäätään vastuu siitä, että homma kotona skulaa (ts. ruokaostokset tehty, laskut maksettu, kaikki lapseen liittyvät jutut jne). Toppiksia ei siis löytynyt ja ruokaostokset tekemättä, kun en enää vaate- ja urheiluvälinekauppakierroksen jälkeen jaksanut ajatella ruokaostoksia. Tulin lopen uupuneena kotiin ja joku pikkuasia ärsytti heti kotiin tultua ja siitä johtuen paiskasin oven turhan kovaa kiinni. Mitä tekee mies: alkaa huutamaan ja kiroilemaan (kiroilu on mulle vihonviimeistä myrkkyä ja mies tietää sen). Kömmin makkariin mutta kohta alakerrasta kuuluu lapsen lohdutonta itkua kun isi huutaa. Mun oli pakko koota itseni ja mennä lohduttamaan lasta vaikka itseäkin itketti.

Olsin vaan toivonut, että mies olisi ollut aikuinen ja kun minä romahdin, olis ottanut tilanteen haltuun ja ollut lapselle se turvallinen isi, joka lohduttaa kun äiti on pahalla päällä. Se ei meillä kuitenkaan ole mahdollista; mies ottaa aina itseensä mun pahan mielen ja - tuulen ja alkaa räyhäämään. Minkälaisen mallin lapsi saa tunteiden ilmaisemisen vapaudesta? Sen voi jokainen arvata ja satoa korjaamme arvatenkin muutaman vuoden sisällä :(

[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 01:54"]

Öö... Jos tunteet eivät ole sallittuja, tulee heti kuittia niiden näyttämisestä. Kielletään itkeminen tai haukutaan nyyhkyksi, käsketään olla hiljaa lapsen korottaessa ääntään tms. Tunteiden avoin näyttäminen on kai niiden käsittelyä?

[/quote]

esimerkiksi näin ja tää on sillon jos vanhemmat tekee sen tietosesti ja tää tyyli johtaa usein kapinaan.

Meillä meni niin, että aina sanottiin vain shh älä tee noin. Tuli olo ku tunteiden näyttäminen ois ollu jotenkin äärettömän noloa johon kukaan ei reagoi kuin ehkä hieman nolostuneena tai halveksien.

Esimerkiki olin todella kipeä ja sairaalassa äidin kanssa. Meinasin nukahtaa tuolille ja äiti siihen "nouse nyt ylös ja oo kunnolla ettei tarvi hävetä" tää ei nyt liity suoranaisesti tunteisiin, mutta tuossa esimerkki miten vanhemmat voi vähätellä toisen oloa.

Jos olin vihainen minun käskettiin mennä huoneeseeni enkä saanut tulla pois ennenku olin rauhottunut. Kerrottiin vain että on typerää olla vihainen. Oli typerää olla surullinen tai kateellinen. Ainoastaan iloisuus sallittiin ja sekin vain sopivuuden rajoissa sitä ei saanut liiaksi näyttää, jos kiljui äiti sanoi siihen sillä tietyllä äänenpainollaan josta tiesin hänen häpeävän minua "rauhotu nyt".

Näin opin superkiltiksi kaikkien ymmärtäjäksi jota voi kohdella kuin ovimattoa, koska minut opetettiin ajattelemaan ja toimimaan niin. Jos joku minua haukkuu minun pitää vain nöyränä ottaa kaikki vastaan ja ymmärtää, että hänellä on asiat huonommin. Enhän mä ymmärtäny olin lapsi ja mun olis pitäny saada puolustautua. Sama meni ekassa suhteessa mies meni menojaan ja jätti yksin oli kuitenkin suunnattoman mustasukkanen. Mun piti vaan ymmärtää, että sillä oli huono lapsuus joka jättäny traumat ja oppia elämään sen kanssa. En siis ois saanu lähteä suhteesta, koska miehellä oli syy käytökselleen. Kaikilla oli syy siihen miksi tekivät ilkeästi minua kohtaan ja se piti vain ymmärtää, mutten itse saanut olla vihainen tai mustasukkainen, koska se oli noloa.

Tiettyyn pisteeseen asti on hyvä ymmärtää, ettei vika ole minussa vaan siinä toisessa, mutta vanhempien pitää myös opettaa, ettei AINA tarvi ymmärtää eikä varsinkaan hyväksyä! Joskus saa olla vihainen ja suuttua miehelle, kaverille, äitille, siskolle, jos se käyttäytyy epäkunnioittavasti.

Viha ja suru on luonnollisia asioita ja niitä saa tuntea, vaikka vihan ja surun aiheuttaja olisikin itse mulkku ja huonoista oloista lähtöisin. Ei tarvi jäädä aisankantajaksi ja vähätellä omia tunteita. Itsetuntohan siinä romahtaa

kutoselta sekavaa tekstiä koska joku alitajunen raivo puski ny pintaan ku muistelin sitäkin hetkeä kun sain välivuoden jälkeen kauan haaveilemani opiskelupaikan ja kiljahdin ekaa kertaa elämässäni ilosta, johon äiti heti mitätöi etten saa kiljua kun se on noloa mitä naapuritkin ajattelevat.

Pienenä suutuin naapurin pojalle joka oli rikkonut leluni. Äiti hyssytteli ja sanoi etten saa olla vihainen, koska pojan vanhemmat ovat eronneet. ENTÄ SITTE MUN NUKKE OLI PASKANA JA OLIN RAIVOISSANI !
 mutta se oli noloa koska pojan äiti asui muualla ja nukke oli pieni murhe jota ei saanut surra.

Meillä tunteiden ilmaisu kiellettiin viime kädessä suoralla aggressiolla isäni toimesta. Mukana loppukaneettina oli väkivallalla uhkailu (ja välillä tulikin turpaan), jos en ollut "kiltisti" ts. jos en hymyillyt ja sulautunut tapettiin, ollut ns helppo lapsi. Kyllä siinä oppi mielistelemään ja varomaan jokaista sanaa. Siinä jäi uhma- ja murrosiät käymättä kun piti varoa ettei Herra nyt mistään suutu.

Äiti oli tehoton ja kykenemätön suojelemaan minua isän aggressiolta, joten jäin tunteiden myrskyn kanssa ihan yksin.

Ja nyt aikuisena sitten maksetaan seurauksia tästä lystistä.

8 jatkaa..

Mielestäni lapsi oppii käsittelemään tunteitaan vain siinä tapauksessa jos läsnä on henkilö joka pystyy kestämään lapsen tunnetilat ja pysymään rauhallisena, rakastavana. Tämän kokemuksen sain myöhemmin aa- kerhosta jonne epätoivoisesti hakeuduin jouduttuani vaikeuksiin holtittoman juomisen ja elämäntavan seurauksena.

Mulla kitkettiin kans vähän kaikki tunteiden näyttäminen vähättelemällä kaikkea. Jos olin vihainen, sille naureskeltiin, jos olin iloinen, ilon lähteeltä vietiin heti painoarvo. Tunteita ei muuten käsitelty tasan yhtään eikä niistä puhuttu. Nykyään olen helvetin ahdistinut, en osaa ystävystyä kenenkään kanssa, parisuhteessa menen ihan täysin lukkoon missä tahansa tilanteessa jossa pitäisi jotenkin ilmaista oma tunnetilansa ja mun kanssa riitely on maailman vittumaisinta puuhaa kuulemma. En osaa suhtautua joihin asioihin oikealla tunteella. Saatan alkaa hymyilemään hallitsemattomasti kun joku kertoo jostain ikävästä uutisesta kun en tiedä miten reagoida siihen.

Antakaa niiden tunteiden vallita ja keskustelkaa niistä kersojenne kanssa. Tämä on ihan hirveää paskaa sitten vanhemmalla iällä opetella. :(

[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 06:15"]

Mulla ei ole tilaa olla väsynyt ja pahalla päällä, ja še todella turhauttaa. Tilanne eilen: mulla takana raskas alkuviikko töissä, mutta eilen oli pakko lähteä lapsen kanssa ostamaan toppahousuja ja muuta tarpeellista. Mulla ylipäätään vastuu siitä, että homma kotona skulaa (ts. ruokaostokset tehty, laskut maksettu, kaikki lapseen liittyvät jutut jne). Toppiksia ei siis löytynyt ja ruokaostokset tekemättä, kun en enää vaate- ja urheiluvälinekauppakierroksen jälkeen jaksanut ajatella ruokaostoksia. Tulin lopen uupuneena kotiin ja joku pikkuasia ärsytti heti kotiin tultua ja siitä johtuen paiskasin oven turhan kovaa kiinni. Mitä tekee mies: alkaa huutamaan ja kiroilemaan (kiroilu on mulle vihonviimeistä myrkkyä ja mies tietää sen). Kömmin makkariin mutta kohta alakerrasta kuuluu lapsen lohdutonta itkua kun isi huutaa. Mun oli pakko koota itseni ja mennä lohduttamaan lasta vaikka itseäkin itketti.

Olsin vaan toivonut, että mies olisi ollut aikuinen ja kun minä romahdin, olis ottanut tilanteen haltuun ja ollut lapselle se turvallinen isi, joka lohduttaa kun äiti on pahalla päällä. Se ei meillä kuitenkaan ole mahdollista; mies ottaa aina itseensä mun pahan mielen ja - tuulen ja alkaa räyhäämään. Minkälaisen mallin lapsi saa tunteiden ilmaisemisen vapaudesta? Sen voi jokainen arvata ja satoa korjaamme arvatenkin muutaman vuoden sisällä :(

[/quote]

Tunnen sun tuskan. Väsyneenä ei saa olla väsynyt, kun mies on takuulla vielä väsyneempi. Jos vituttaa ja stressaa niin toki miestä stressaa vielä enemmän. Jos muksujen iltatoimet tuntuu siinä tilassa äärimmäiseltä ponnistukselta, on turha kuvitella, että mies ne hoitaisi. Hyvinä aikoina menee hyvin, mutta kun itse haluaisi olla joskus vaan heikko, niin siihen ei tilaa löydy. 

Mut näillä mennään. Asiasta on ihan turha nalkuttaa, ihan turha keskustella. Minkäs sitä mieskään tunteilleen voi... 

Mulla tosin painaa sekin toisinaan, että itse olen perheeni silmissä se vahva ja pärjäävä (siis äitini ja sisarusteni). Multa kysytään neuvoa, mä osaan ja kykenen. Toisinaan mietin mitä tapahtuisi, jos en joku päivä osaiskaan, enkä pärjäiskään, enkä pystyiskään. Romahtaisiko mun perheeni maailma siihen?

Minulle on tullut tästä epävakaa persoonallisuushäiriö. Tai no, tunteiden kieltämisestä ja väkivaltaisesta ja muutenkin traumaattisesta lapsuudesta yhdessä.

Lapset ovat pieninä vähän kuin koiria, joten niitä voi kouluttaa samalla tavalla. Minua esimerkiksi kehuttiin aina, kun olin "reipas" ja kun hoidin isosiskon homman mallikkaasti. Jos osasin jotakin, sitä kehuttiin. Sitten kun minulla olikin huono olo, suru, viha tai paha mieli, minut jätettiin huomiotta tai uhattiin väkivallalla. Tästä opin (kuten koira), että hyvällä käytöksellä, hyvillä tunteilla ja asioiden osaamisella saan huomiota, huonolla mielellä minut jätetään joko huomiotta tai minua lyödään.

Tätä koulutusta minulle järjestettiin ihan pienestä 2-vuotiaasta asti. Lopputuloksena oli kaiken osaava, kaikessa pärjäävä, toisia uupumukseen asti miellyttävä mutta itseään vihaava ja viiltelevä teini. Aloin oireilemaan pahasti ja muutin kotoa pois 15-vuotiaana. Mulla on toi sama, että kaikki kysyy mun mielipidettä ja apua joka asiaan, koska mä oon perillä kaikesta. Vasta terapian myötä yli kaksikymppisenä tajusin, miksi en ole koskaan ollut onnellinen. Nyt olen, ja tämä tuntuu aivan huumaavalta ja hullulta. Terapiassa opin antskumaisen tunnuslauseen: mulla on oikeus mun omiin tunteisiin. Kolme vuotta sen tajuaminen kesti, ja nyt sitä sitten harjoitellaan koko loppuelämä.

12 lisää: käytännössä siis surun ja pahan mielen ignoraaminen tarkoitti sitä, että pystyin huutamaan täyttä kurkkua kolmekin tuntia sängyssäni. Toivoin, että joku olisi tullut lohduttamaan, mutta ei tullut. Kun minulla oli uhmaikä, minulle naureskeltiin. Useasti äiti toisteli lorua: "Kun hän oli hyvä, hän oli ihmeen hyvä, mutta kun hän oli paha, hän oli kamala". Tunteenpurkauksiani muisteltiin koko perheen voimin yhdessä ja naureskeltiin niille. Vanhempani naureskelevat vieläkin, miten minä olen saanut enemmän selkääni kuin muut lapset yhteensä, koska olin niin vaikea. Hehhehhee, hauska juttu!

[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 09:33"]

12 lisää: käytännössä siis surun ja pahan mielen ignoraaminen tarkoitti sitä, että pystyin huutamaan täyttä kurkkua kolmekin tuntia sängyssäni. Toivoin, että joku olisi tullut lohduttamaan, mutta ei tullut. Kun minulla oli uhmaikä, minulle naureskeltiin. Useasti äiti toisteli lorua: "Kun hän oli hyvä, hän oli ihmeen hyvä, mutta kun hän oli paha, hän oli kamala". Tunteenpurkauksiani muisteltiin koko perheen voimin yhdessä ja naureskeltiin niille. Vanhempani naureskelevat vieläkin, miten minä olen saanut enemmän selkääni kuin muut lapset yhteensä, koska olin niin vaikea. Hehhehhee, hauska juttu!

[/quote]

ei jumankeuta :(

[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 09:11"]

Mulla kitkettiin kans vähän kaikki tunteiden näyttäminen vähättelemällä kaikkea. Jos olin vihainen, sille naureskeltiin, jos olin iloinen, ilon lähteeltä vietiin heti painoarvo. Tunteita ei muuten käsitelty tasan yhtään eikä niistä puhuttu. Nykyään olen helvetin ahdistinut, en osaa ystävystyä kenenkään kanssa, parisuhteessa menen ihan täysin lukkoon missä tahansa tilanteessa jossa pitäisi jotenkin ilmaista oma tunnetilansa ja mun kanssa riitely on maailman vittumaisinta puuhaa kuulemma. En osaa suhtautua joihin asioihin oikealla tunteella. Saatan alkaa hymyilemään hallitsemattomasti kun joku kertoo jostain ikävästä uutisesta kun en tiedä miten reagoida siihen.

Antakaa niiden tunteiden vallita ja keskustelkaa niistä kersojenne kanssa. Tämä on ihan hirveää paskaa sitten vanhemmalla iällä opetella. :(

[/quote]

Tämä oli hyvä kirjoitus. Olen vastaavassa tilanteessa. Aivan hukassa itsen kanssa ja jotenkin olosuhteiden "uhri". Oma tahto ja tunnetila ihan hukassa..

Kaikkien näiden tunteidenilmaisua missätahansa ja mitentahansa kannustavien ihmidten pitäisi vähän miettiä, onko se sittenkään ihan niin. Saako vihaansa tai peloansa ilmaista väkivallalla ja huutamisella? Saako suruaan ystävän sairastumissesta ilmaista niin että tekeee sen kuolevan ystävän vielä ahdituneemppaksi? Ja saako tosiaan muut saattaa noloon tilanteeseen omientunteiden ilmaisulla? Miksi juuri sinun tunteesi ovat tärkeämpiä kuin muiden?

kannattaisi myös lukea Jane Austenin Järki ja tunteet ihan ajatuksella. Siinä tunteitaan ilmaiseva Marianne ruokkii koko perheensä kärsimystä ja omaansa nimenomaan vääränlaisella tunteiden ilmaisemisella ja on vähällä tappaa itsensä puuhassaan. Elinor taas pyrkii olemaan ilmaisematta toisia -kiellettyä rakkautta tiselle kihlattua miestä kohtaan, pettymystä, turhautumista ja vihaa - tunteita siksi, että ilmaisee toisia: rakkautta ja huolenpitoa perhettään kohtaan, yrittää säästää näiden tunteita, koska myös nämä ovat hönelle tärkeitä ihmisiä. Mariannen tunteet, joita hän kovasti ilmaisee, eivät lopulta ole muuta kuin itsekästä teeskentelyä. Lopussa hänkin kuitenkin löytää todelliset tunteensa, ensin omaa perhettään kohtaan ja viimeiseksi miestäkin kohtaan.

[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 09:41"]

Kaikkien näiden tunteidenilmaisua missätahansa ja mitentahansa kannustavien ihmidten pitäisi vähän miettiä, onko se sittenkään ihan niin. Saako vihaansa tai peloansa ilmaista väkivallalla ja huutamisella? Saako suruaan ystävän sairastumissesta ilmaista niin että tekeee sen kuolevan ystävän vielä ahdituneemppaksi? Ja saako tosiaan muut saattaa noloon tilanteeseen omientunteiden ilmaisulla? Miksi juuri sinun tunteesi ovat tärkeämpiä kuin muiden?

kannattaisi myös lukea Jane Austenin Järki ja tunteet ihan ajatuksella. Siinä tunteitaan ilmaiseva Marianne ruokkii koko perheensä kärsimystä ja omaansa nimenomaan vääränlaisella tunteiden ilmaisemisella ja on vähällä tappaa itsensä puuhassaan. Elinor taas pyrkii olemaan ilmaisematta toisia -kiellettyä rakkautta tiselle kihlattua miestä kohtaan, pettymystä, turhautumista ja vihaa - tunteita siksi, että ilmaisee toisia: rakkautta ja huolenpitoa perhettään kohtaan, yrittää säästää näiden tunteita, koska myös nämä ovat hönelle tärkeitä ihmisiä. Mariannen tunteet, joita hän kovasti ilmaisee, eivät lopulta ole muuta kuin itsekästä teeskentelyä. Lopussa hänkin kuitenkin löytää todelliset tunteensa, ensin omaa perhettään kohtaan ja viimeiseksi miestäkin kohtaan.

[/quote]

Juuri tuolla tunteiden käsittelemisellä opetetaan niiden hallintaa! Jos tunteet kielletään, ne purskahtavat esiin juuri tuollaisissa huonoissa tilanteissa, jolloin lopputuloksena on valtava tunteenpurkaus, jota edeltää ja seuraa valtava ahdistus, kun omia tunteitaan ei tajua. Lapsena pitää oppia tunteidensa tunnistaminen ja niiden rajaaminen ja siitä seuraa tunteiden hallitseminen ja niiden sopiva ilmaisu.

[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 09:41"]

Kaikkien näiden tunteidenilmaisua missätahansa ja mitentahansa kannustavien ihmidten pitäisi vähän miettiä, onko se sittenkään ihan niin. Saako vihaansa tai peloansa ilmaista väkivallalla ja huutamisella? Saako suruaan ystävän sairastumissesta ilmaista niin että tekeee sen kuolevan ystävän vielä ahdituneemppaksi? Ja saako tosiaan muut saattaa noloon tilanteeseen omientunteiden ilmaisulla? Miksi juuri sinun tunteesi ovat tärkeämpiä kuin muiden?

[/quote]

Ihan ok pointteja tavallaan mutta nyt mennään taas äärilaidasta toiseen. Kuka sanoi että missä tahansa ja miten tahansa piittaamatta kenestäkään?

Ei vanhempikaan ole missään tilanteessa vapaa näyttämään tunteitaan. PITÄÄ olla se vahva kallio, joka ottaa kaikki lasten purkakset vastaan, PITÄÄ kestää lasten kiukku, viha, suru. PITÄÄ olla tukena ja turvana aina ja iäisesti. PITÄÄ pysyä rauhallisena. Ettei lapsen turvallisuus järky. Koska on aikuinen. 

No, mitä jos sit tulee se yks kerta ku ei jaksa? 

"Kaikenlaisille sitä lapsia suodaankin"

"Oisit jättänyt lapset tekemättä" 

"Huostaan ne lapsiparat pitäs ottaa"

Ei, ei tässä yhteiskunnassa ole lupa olla heikko, ei näyttää tunteitaan, eikä olla väsynyt. Sen ne muksutkin tulee oppimaan, ennemmin tai myöhemmin.

[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 11:17"]

Ei vanhempikaan ole missään tilanteessa vapaa näyttämään tunteitaan. PITÄÄ olla se vahva kallio, joka ottaa kaikki lasten purkakset vastaan, PITÄÄ kestää lasten kiukku, viha, suru. PITÄÄ olla tukena ja turvana aina ja iäisesti. PITÄÄ pysyä rauhallisena. Ettei lapsen turvallisuus järky. Koska on aikuinen. 

No, mitä jos sit tulee se yks kerta ku ei jaksa? 

"Kaikenlaisille sitä lapsia suodaankin"

"Oisit jättänyt lapset tekemättä" 

"Huostaan ne lapsiparat pitäs ottaa"

Ei, ei tässä yhteiskunnassa ole lupa olla heikko, ei näyttää tunteitaan, eikä olla väsynyt. Sen ne muksutkin tulee oppimaan, ennemmin tai myöhemmin.

[/quote]

Vanhemmalla pitää olla itsellä sellaiset lähtökohdat ja voimavarat, että pystyy lapsen - hei siis LAPSEN - kiukun kestämään romahtamatta. Muuten ei kannata vanhemmaksi ryhtyä. Äidillä saa olla huono päivä, surullinen olo tai hän saa suuttua, mutta ei lapsen tunteista. Silloin pitää vaan sanoa lapselle, että äidillä on tänään vähän surullinen olo, koska sitä ja sitä. Tai äiti tuli vihaiseksi, kun tapahtui sitä ja sitä. Se on sitä esimerkin näyttämistä. Ja jos lapsi tekee esimerkiksi jotain pahaa, vaikka on kielletty, äiti saa puhua ja kieltää vihaisella äänellä: se opettaa lapselle oikeaa ja väärää sekä omaatuntoa. Esim. jos lapsi lyö toista lasta, oikea keino rangaista lasta on ottaa hänet pois tilanteesta ja sanoa vihaisena muttei huutaen, ettei niin saa tehdä. Tällöin lapsi ottaa aikuisen kiellon tosissaan ja ymmärtää, että lyöminen on väärin.

[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 13:53"]

[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 11:17"]

Ei vanhempikaan ole missään tilanteessa vapaa näyttämään tunteitaan. PITÄÄ olla se vahva kallio, joka ottaa kaikki lasten purkakset vastaan, PITÄÄ kestää lasten kiukku, viha, suru. PITÄÄ olla tukena ja turvana aina ja iäisesti. PITÄÄ pysyä rauhallisena. Ettei lapsen turvallisuus järky. Koska on aikuinen. 

No, mitä jos sit tulee se yks kerta ku ei jaksa? 

"Kaikenlaisille sitä lapsia suodaankin"

"Oisit jättänyt lapset tekemättä" 

"Huostaan ne lapsiparat pitäs ottaa"

Ei, ei tässä yhteiskunnassa ole lupa olla heikko, ei näyttää tunteitaan, eikä olla väsynyt. Sen ne muksutkin tulee oppimaan, ennemmin tai myöhemmin.

[/quote]

Vanhemmalla pitää olla itsellä sellaiset lähtökohdat ja voimavarat, että pystyy lapsen - hei siis LAPSEN - kiukun kestämään romahtamatta. Muuten ei kannata vanhemmaksi ryhtyä. Äidillä saa olla huono päivä, surullinen olo tai hän saa suuttua, mutta ei lapsen tunteista. Silloin pitää vaan sanoa lapselle, että äidillä on tänään vähän surullinen olo, koska sitä ja sitä. Tai äiti tuli vihaiseksi, kun tapahtui sitä ja sitä. Se on sitä esimerkin näyttämistä. Ja jos lapsi tekee esimerkiksi jotain pahaa, vaikka on kielletty, äiti saa puhua ja kieltää vihaisella äänellä: se opettaa lapselle oikeaa ja väärää sekä omaatuntoa. Esim. jos lapsi lyö toista lasta, oikea keino rangaista lasta on ottaa hänet pois tilanteesta ja sanoa vihaisena muttei huutaen, ettei niin saa tehdä. Tällöin lapsi ottaa aikuisen kiellon tosissaan ja ymmärtää, että lyöminen on väärin.

[/quote]

Meinaatko, että sinä päivänä se ipana sit ei tee mitään kiellettyä kun äiskällä on jo valmiiksi vähän hermo kireellä? Niin, sen saa lapselle sanoa, muttei mitenkään muuten näyttää.