Lue keskustelun säännöt.
Olitko lapsena kova valehtelemaan?
30.10.2020 |
Oliko sinun lapsena vaikea pysyä totuudessa? Et välttämättä suunnitellut mitään valheita etukäteen, sillä jos olisit suunnitellut, olisit miettinyt tarkemmin, millaisista jutuista jää kiinni. Pikemminkin innostuessasi alkoi suusta lipsahdella ulos puolitotuuksia ja liioitteluja/värittelyjä? Itse olin tuollainen, ja olen miettinyt, mistä se mahtoi johtua. Oliko pelkkää huomionhakuisuutta vai jotain muuta kenties myös?
Kommentit (11)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Olen aina ollut huono valehtelemaan. Sitä on pitänyt oikein opetella.
Olin ja tuo valehtelu jatkui myöhäiseen teini-ikään. Muistan pari möläytystä myös parinkympin jälkeen... Olin rankasti koulukiusattu ja häpesin itseäni, kai noilla valheilla yritin luoda jotenkin parempaa minää.
Olin ja se oli huomionhakuisuutta. Äiti joutui 1965 puoleksitoista vuodeksi sairaalaan ja isä oli ihan käsi lasten kanssa. Meillä oli nuoria tyttöjä kotiapulaisena jotka eivät myöskään ymmärtäneet lapsen tarpeita. Mielikuvitus laukkasi, että joku edes kiinnittäisi huomiota. No äiti onneksi parani (tuberkuloosi) ja elämä palasi uomiinsa.
Sanoisin kyllä. Tiesin että jos olisin vastannut isäni kysymyksiin totuudenmukaisesti tai liian yksityiskohtaisesti olisin saanut selkään. Harvemmin tekemisissäni oli mitään minkä takia pitäisi saada selkäään mutta isäni oli eri mieltä joten minä ja muutkin perheenjäsenet valehteli ja jätti kertomatta ihan normaalejakin asioita jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nope. Möläytin turhankin rehellisesti kaiken, mitä mielessä liikkui. Lisäksi kantelin muista muksuista, kun tekivät pahojaan. Sittemmin olen oppinut hieman himmailemaan.
Olin aivan hirvittävä valehtelija. Tuntuu siltä, että puhuin lapsena enemmän paskaa kuin totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin, mutta sille oli ihan syynsä. Riitaisa perhe jossa oli joka viikko joku uusi mykkäkoulu meneillään. Jos ei perheen sisällä niin muiden sukulaisten kanssa. Kun joudut turvaamaan vanhempien valheita ja "tästä ei sitten kerrota isille/äidille/siskolle/ukille/jne" juttuja siitä saakka kun osaat puhua, opit äkkiä valehtelemaan niin ettei siitä jää kiinni.
Hassua noi disliket, kun tunnustaa joskus valehdelleen niin se on muka paheksuttavaa.
Lapsena on lapsi ja lapsi ei näe asioita yhtä selkeästi, kuin aikuinen. Käännös omassa elämässä oli valehtelulle se, kun minuun ei alettu enää uskoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulipa hyvä mieli, kun näin, että muitakin vastaavia löytyy. Itse koin tämän aika ahdistavaksi asiaksi lapsuudessa, kun siihen tietysti suhtauduttiin negatiivisesti enkä jostain syystä osannut pitää sitä kurissa.
Ap
Olin.