Lue keskustelun säännöt.
Miksi en rakasta keskimmäistä lastani yhtä paljon kuin muita :( ?
08.02.2014 |
Minulla on kolme alakouluikäistä lasta, poikia kaikki. Kaikki yhtä toivottuja. Mutta keskimmäisen kanssa ei tunnu kemiat kohtaavan minun puoleltani. Pyrin tietoisesti kohtelemaan heitä tasa-arvoisesti, mutta se tunne puuttuu keskimäisen kohdalla. Pitää oikein keskittyä siihen että esim. halaa kaikkia lapsia yhtä paljon. Keskimmäistä ei tule kaapattua halaukseen vain siksi että pakahtuu rakkaudesta. Halatessa en tunne oikein mitään, lähinnä vain jotain säälin tapaista, kun poika raukkaa ei äiti rakasta niin paljoa kuin pitäisi. Poika on kuitenkin itse hellyydenkipeä ja kaipaa haleja ja pyytääkin niitä usein. Usein käy antamassa pusun poskelle, mutta sekin tuntuu jotenkin ärsyttävältä, että menisi nyt pian pois.
En tiedä mistä tämä johtuu. Onko se vain keskimmäisen osa? Vai luonne, poika on aika helposti kimpaantuva mutta kultainen sydämeltään. Vai voisinko olla niin pinnallinen että hänen ulkonäönsä vaikuttaisi, hän ei ole ainakaan minun mielestä yhtä söötti kuin veljensä, vai johtuuko tuokin ajatus vain siitä ettei hän ole yhtä läheinen. Vai voisiko syy olla se, että hänen vauva-aikansa oli raskainta. En muista ekasta vuodesta mitään. Hän oli kyllä helppo vauva, toisin kuin isoveljensä joka nukkui kolme vuotiaakasi vain parin tunnin pätkiä ja jonka takia itse olin aivan näännyksissä. Toisaalta syyn etsiminenkään ei ehkä ole niin tärkeää kuin miten edetä tästä eteenpäin.
Älkää siis kivittäkö minua :(. Vaati minulta paljon kirjoittaa tästä ja pyytää apua, ääneen en ole tätä ikinä kenellekään sanonut. Onko teillä kokemuksia samasta asiasta, koetteko ettei teitä ole rakastettu tai onko itsellä huonompi suhde yhteen lapseen. Miten asian voisi korjata? Olen pari kertaa lähtenyt tämän lapsen kanssa esim. kahdestaan reissuun. Ollaan juteltu paljon, mutta olen silti miettinyt, että hyvänen aika kuinka ihana lapsi, mutta miksi en tunne mitään. Tunnen itseni aivan kauheaksi ihmiseksi. Onko mitään keinoja jolla voisin yrittää korjata tilannetta? Please, auttakaa!
Kommentit (18)
Koeta kaikin tavoin ratkaista tilanne poikasi hyväksi. Itse olen jo viisissäkymmenissä, mutta kärsin syvästi edelleen siitä tunteesta, että vanhempani rakastivat minua vähemmän kuin veljiäni. Olen siis keskimmäinen lapsi ja tyttö :). Vielä nykyäänkin tuo tunne pääsee kalvamaan, että miksi näin oli. Vanhemmat jo kuolleet, joten kysyäkään ei voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä kohtalotoveri. Vuosien aikana asiaa on tullut pohdittua ihan helkutisti ja itse tulin siihen lopputulokseen, että on monia eri syitä. Vauvana hän oli todella helppo, mutta tunsin ihan valtavaa syyllisyyttä siitä millaisen olon vauva aiheutti isoveljelleen ja jotenkin aloin kai syrjimään tunteissani nuorempaa. Lisäksi hän on luonteeltaan kuin äitini ja sisareni, no enempää ei varmaan tarvitse selitellä - he ovat kaksi vaikeinta ihmistä elämässäni. Olen joutunut pakottamaan itseni ihan tietoisesti viettämään aikaa keskimmäisen kanssa (tähän ei vaikuta se, että on keskimmäinen, nämä tunteet olivat jo ennen kuopusta), hänen onnensa on, että on aivan valtavan iloinen ja avoin persoona ja saa usein huomiota myös muilta aikuisilta ja omaa paljon ystäviä, enemmän kuin kaksi muuta lastani.
Mutta vuosi sitten jouduin tilanteeseen, johon kukaan vanhempi ei ikimaailmassa haluaisi joutuvansa. Melko rutiini toimenpiteen jälkeen sairaalassa, tulikin komplikaatio ja lapseni oli hengenvaarassa. Se aivan järkyttävä tunne, joka minut valtasi sai minut myös tajuamaan, että rakastan ihan yhtä paljon häntä kuin muitakin ja kuinka tärkeä hän on koko perheellemme. Hän onneksi selvisi tilanteesta, en olisi koskaan voinut antaa itselleni anteeksi, jos olisi käynyt huonommin. En tiedä miten tämän nyt paremmin selittäisin, mutta hyväksyin hänet viimein sellaisena kuin hän on, ja joka ikinen kerta, kun ne kielteisemmät tunteet yrittävät puskea pintaan, muistutan itseäni siitä kauhun päivästä sairaalassa.
Minulla on pitkän sepustuksen sijaan lyhyt ohje: Vietä hänen kanssaan aikaa. Menkää jonnekin, ilman muita, tehkää juttuja. Kun annat hänelle tarpeeksi huomiota ja oikeasti aikaa, alatte löytää toisianne. Tulee pieniä muistoja, tulee havaintoja, tulee rakkaudentunteita. Mutta tarvitsette yhteistä rauhallista aikaa.
Ette tule onnistumaan siinä millään muulla tavalla, tämä on minun mielipiteeni.
Tämä vahvistaa taas sitä faktaa, että ihminen itsekkyydessään tekee liikaa lapsia. Yksi riittää elämän jatkumiseen maapallolla. Ylipäätään lasten kaltoinkohtelut kertoo tästä holtittomasta itsekkyydestä. "kun mä haluun lapsia, niin mähän teen niitä"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tuntenut samoin nuorimmaiseni kohdalla. Oli järkyttävää myöntää itselleen, etten tuntenut häntä kohtaan yhtä syvää rakkautta. Lapsen puolesta säälitti ja tuntui pahalta. Toisaalta se, että pystyin myöntämään asian itselleni, on auttanut tunteiden käsittelyssä. Olen löytänyt syyt, jotka johtivat lievempiin rakkauden tunteisiin. Ne saivat alkunsa jo ennen lapsen syntymää, kun meinasin hänet menettää ja lopulta jättämään sairaalaan hoidettavaksi. En siis ole uskaltanut rakastaa häntä yhtä paljon menettämisen pelon takia. Nyt olen saanut asiaa työstettyä, ja koen rakastavani häntä enemmän joskin "työtä" on vielä edessä. Taustalla ei aina ole itsekkyys tms. vaan syyt voivat johtua muustakin.
[quote author="Vierailija" time="08.02.2014 klo 21:31"]
Tämä vahvistaa taas sitä faktaa, että ihminen itsekkyydessään tekee liikaa lapsia. Yksi riittää elämän jatkumiseen maapallolla. Ylipäätään lasten kaltoinkohtelut kertoo tästä holtittomasta itsekkyydestä. "kun mä haluun lapsia, niin mähän teen niitä"
[/quote]
Mun mielestä on nimenomaan itsekästä tehdä vain yksi lapsi, kun se lapsi jää ilman sisaruksia. Kyllä sisarukset on rikkaus! Mutta mielipiteitä on monia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko hän se lapsi, joka muistuttaa sinua eniten itsestäsi tai jostain läheisestäsi, josta et pidä? Monesti ihmiset inhoavat niitä piirteitä eniten, joita on myös itsessä eniten.
Tai sitten tämä lapsi tosiasiassa on se helpoiten rakastettava (vauva-aikakin helppo), jolloin sinun ei ole tarvinnut ponnistella sen rakkaudentunteen eteen. Niin kuin itse sanoit, pyytää itse halit, kun taas muita kaappailet syliin, koska eivät osaa itse pyytää. Voisiko siis olla niin, että haastavien lasten eteen teet töitä, jotta rakkaus ja kiintymys ovat syntyneet ja tämän yhden rakastaminen on niin helppoa, ettet oikein itsekään tajua, että rakastat?
Kompaan kakkosta eli että muistuttaako lapsi sinua itsestäsi tai läheisestäsi, josta et pidä? Vika ei ole lapsessa, vaan sinussa. Hienoa, että tunnistat ongelman ja haluat muuttaa tilannetta: olet aikuinen ja otat vastuun tilanteesta. Liian usein lapsi syyllistyy tuollaisesta, ettei vanhempi kykene kunnolla rakastamaan häntä ja kantaa sitä taakkaa mukanaan läpi elämän.
Tämä lapsi on sinulle peili, jonka avulla voit oivaltaa jotain itsestäsi ja kun sen oivallat, huomaat pystyväsi rakastamaan kaikkia lapsia yhtä paljon.
Minulla on myös kolme lasta ja muistan hyvin, kuinka vaikeaa minun oli hyväksyä aikoinaan kilttiä ja hyväksyntää kaipaavaa esikoista. Syynä oli minun oma liikakiltteys ja hyväksyntää vaillle jääminen omassa lapsuudessa. Kipeitä asioitahan nuo on kohdata, mutta ne kulkee muuten arpina aina matkassa.
Omalla kohdallani minua on auttanut eniten psykologinen vyöhyketerapia, jonka avulla koko perheemme on muuttunut paljon ja kaikki siis parempaan päin. Minä ja mies käydään säännöllisesti hoidossa, lapsista aina yksi vuorollaa.
Teini-ikäinen esikoinen sai puolessa vuodessa modernilla vyöhyketerapialla roppakaupalla lisää itsevarmuutta, rentoutta ja rohkeutta. Suosittelen kaikille ikään ja sukupuoleen katsomatta! Siitä on ollut juttua luontaisterveys-lehdessäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, kyllä hän tärkeä minulle on. Joskus kun on unohtanut ilmoittaa menevänsä kaverille koulun jälkeen niin olen ollut kyllä huolestä suunniltaan...
Ja hänessä on kyllä se äkkipikaisuus aika samanlaista kuin minussa vaikka reagoimmekin eri tavoilla. Mutta en kyllä itsessänikään siitä piirteestä pidä. Se tosin ilmenee vain kotona oman perheen kanssa, muutoin olen kyllä tosi vaikea suututettava.
Mietin onko yleensäkään mahdollista saada niitä tunteita esiin. Jos olen joskus johonkin ihmiseen menettänyt kaikki tunteet, niin ei niitä koskaan takaisin ole saanut vaikka olisi yrittänytkin. Tai jos joku sukulainen ei ole koskaan tuntunut läheiseltä niin ei siinä ole auttanut vaikka kuinka yrittäisi tiivistää yhteydenpitoa ja tulla läheisimmiksi. Silti on aina yhtä vaivaantunut olo yhdessä. Jokin sellainen olotila on myös poikani kanssa, hänen kanssaan tulee helposti vaivaantunut olo, että pääsisipä tästä nyt pian pois.
Eniten pelkään että lapsi itse vaistoaa sen. Joskus olen antanut hänelle myös enemmän aikaa kuin muille ihan vain senkin takia että hän tuntisi olevansa tärkeä. Joskus kun halasin kaikkia lapsia, niin tämä poika sanoi etä halasit veljiä pidempään. Sen jälkeen olen jopa laskenut mielessäni sekunteja että halaus olisi hänen kohdallaan yhtä pitkä...
ap
En ole kuullutkaan psykologisesta vyöhyketerapiasta! Oliko siitä juttua viimeisimmässä lehdessä vai aikaisemmin jos yrittäisin jostain lehden hankkia?
Olen joskus harkinnut jotain tällaista vaihtoehtoista hoitomuotoa, olikohan se Rosen terapiahoitoa tms. Tiedän kyllä että vika on minussa, minulla on jokin tunnelukko :(.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki tuntemani keskimmäiset ovat aikuisina enemmän tai vähemmän traumaattisia. Juuri tuota "Minua ei rakastettu niin paljon kuin muita" kuulee paljon.
Siitä oli juttua viime keväänä ja kesänä: kolmen artikkelin sarja. Löytyy varmaan kirjastosta.
Tässä terapeutti, jota voin suositella, jos vain asut pk-seudulla:
Hoitaa ihan vauvojakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin on kolme poikaa ja vanhimman kohdalla läheisyys tuntuu vähiten "luonnolliselta".Luulen että meillä se johtuu pojan haastavasta luonteesta,sanallisesti koko ajan käy vastaan kaikessa jne.Ollut siis aina omasta mielestäni itsepäinen,vaikea luonne ym.Keskimmäisen kanssa taas ihan toisin kaikki,mm tuo läheisyys ja vaikka ikäeroa ei ole kuin vuosi.Kai ne on ne kemiat omien lastenkin kohdalla...
Time -lehdessä oli muutama vuosi sitten artikkeli aiheesta. Kuulemma suurimmalla osalla vanhemmista on suosikkilapsi, vaikkeivat sitä tavallisesti myönnäkään...
Ja joo, voi johtua ulkonäöstä, sen ainakin muistan siitä artikkelista. Niin eläimet kuin ihmiset tuntevat todennäköisesti suurinta rakkautta sitä lasta kohtaan, joka on kaunein (= todennäköisin lisääntyjä tulevaisuudessa).
Hienoa että tunnistat tilanteen ja vältät tietoisesti näyttämästä kielteisiä tuntemuksiasi lapsellesi. Oletko käynyt terapiassa puhumassa asiasta? Siitäkin voisi olla hyötyä, aika kallistahan se tietysti on ja on vaikeaa löytää terapeuttia jonka kanssa kemiat osuu yhteen jne. Mutta sanoisin että se on sen arvoista, voihan tuollaisista lukoista olla muutakin harmia elämässäsi.
Hyvä etten ole siis ihan yksin näiden tunteiden kanssa.
Mä olen huomannut hellien tunteiden tulvahduksia kun olen katsonut esim. hänen taaperoaikaisia kuvia. En kyllä muista olenko pitänyt hänestä enemmän silloin, mutta jokin niissä kuvissa kuitenkin sykähdyttää. Ehkä mun pitäis katsoa niitä ja ymmärtää sitten että se sama poika on täällä edelleen, tässä ihan vieressä.
Mun pitää selvästi työstää tätä asiaa jotenkin. Ehkä mun on hyvä kaivaa se syykin esille jos selaista on vaikka yleensä pidän enemmän ratkaisukeskeisestä elämästä ja nyt-hetkestä.
ap
Se on se keskimmäisen osa aina tällainen. Pitää luovia isompien ja pienempien sisarusten välillä sovittelijana, yrittää miellyttää vanhempia, tekee niin tai näin aina väärin päin. Itse kärsin edelleen osastani keskimmäisenä lapsena näin aikuisena, kun mitään saavutuksiani opiskeluissani tai työssäni ei noteerata, vaikka olen mennyt monessa asiassa paljon pidemmälle kuin sisarukseni. Pitää sitten hakea se hyväksyntä muualta, ja toisaalta kun joskus hankin jälkikasvua niin tuskinpa välit vanhempiini sen luontevammiksi silloinkaan muuttuvat, eli toivottavasti sitten isän puolelta löytyy ne sylittelevät ja hellittelevät mummo ja pappa.