Lue keskustelun säännöt.
Yksinhuoltajat, kertokaa!
05.02.2014 |
Hei!
Miltä yksinhuoltajaksi jääminen on tuntunut? Kaipaan myös niitä negatiivisia tuntemuksia, vaikka positiivisia olisi ollut jopa enemmän. Vertaistukea siis..
Olen eroamassa miehestäni, mikäli ihmeitä ei tapahdu suht pienessä ajassa, sillä voimavarani eivät kanna enää pitkälle mieheni suhteen.
En pelkää, ettenkö pärjäisi lapseni kanssa. Uskon sen olevan jopa mutkattomampaa, kun vastaan suurimmaksi osaksi yksin hoidosta ja saamme kahdestaan luotua meille toimivat tavat ja tottumukset.
Se, mikä tässä todennäköisessä erossa jännittää, on yksinhuoltajaksi jääminen yhteiskunnan näkökulmasta. Kaikki ihmiset, jotka minut tuntevat/tietävät, lähimmät ja kaukaisimmat ovat aina pitäneet minua arvossa muun muassa siksi, koska olen yhteiskunnallisesti määriteltyjen normien mukaan "hyvää elämää elävä", sellaista, johon suurin osa meistä pyrkii. Pidän hyvää huolta lapsestani, itsestäni ja kodistani. Minulla on paljon puolituttuja ja tärkeimmät ystävät. Koulutus ja työpaikka ovat kunnossa. Se, mikä on näennäisesti hyvää, on parisuhde, muut luulevat minun löytäneen kumppanin elämän matkalleni.
Eron partaalla olen pohtinut, että ovatko nämä ihmiset ympärillä kumminkaan aidosti kiinnostunut minusta, aidosta ja hyväsydämmisestä ihmisestä, sillä jostain syystä en ole pystynyt kertomaan perheemme tilanteesta kuin yhdelle ystävälleni (yksinhuoltaja). Miten pysyn eron jälkeen tolpillani, jos ihmiset ympärilläni alkavat puhumaan selkäni takana enemmän kuin ovat tukenani. Onko kukaan tuominnut teitä eropäätöksestä tai leimannut teidät tietyllä tapaa? En pysty kuvittelemaan loppuelämääni yksin, vaikkakin eron jälkeen se on varmasti erittäin tarpeellista ja suotavaa. Mutta sitten joskus... Onko miehen löytäminen rinnalleen hankalaa, kun ei ole enää samalla tapaa vapaa menemään ja tekemään mihin kellon aikaan tahansa lapsen myötä? Näkevätkö miehet naisessa, joka on äiti, sisäisen kauneuden äitiydestä, vaikka lapsi ei olekaan miehen oma? Voiko niin suloisesti ajattelevaa miestä ollakaan.
Nämä mietteeni eivät ratkaise päätöstäni todennäköisestä erosta, mutta olisi todella lohduttavaa, jos voisitte kertoa omia mietteitänne hieman ennen eroa ja sen jälkeen. Onko kenellekään muulla ollut edes saman suuntaisia ajatuksia? Kaipaan todella vertaistukea, lämmin kiitos vastauksista jo nyt <3
Kommentit (22)
No enpä kyllä silloin 10 vuotta sitten eroa tehdessä edes miettinyt, että mitä nyt muut ajattelee ja pidetäänkö minua nyt huonompana ihmisenä ym. Nuo ovat kuitenkin erittäin epäoleellisia asioita.
Keskittyisit nyt miettimään mitä sinä itse ajattelet, mitä tuleva ex ajattelee ja mitä lapsi ajattelee ja yrität luovia eron mahdollisimman kivuttomasti kaikkien teidän kolmen kannalta. Toki on tärkeää saada tukea omilta läheisiltään esim. vanhemmilta, sisaruksilta tai läheisistä ystävistä, mutta ei heidänkään mielipiteellä pitäisi olla niin kovin suurta merkitystä.
Esimerkiksi minun äitini oli kovin järkyttynyt erostani, mutta kun olin itse täysin varma että se oli oikea ratkaisu, niin kenenkään mielipiteillä ei ollut minuun mitään vaikutusta. Enkä tosiaan eronnut tosta noin vaan helposti, vaan ongelmia oli yritetty ratkoa pitkään, pariterapiassakin käyty ja eroa työstetty kauan ennen kuin lopulta erottiin. Silti se tuli monelle yllätyksenä, koska ei oltu koko suvulle ja kaikille tutuille ongelmistamme puhuttu.
Enkä kyllä ikinä kokenut yh-aikoinani, että kukaan olisi pitänyt minua huonompana. Olisikohan ap:n omissa asenteissa parantamisen varaa.
Eron jälkeenhän on "omaa aikaa" eli lapsetonta aikaa enemmän kuin aiemmin, koska lapsi on välillä myös isän luona. Vai onko ap:n tuleva ex niin huono isäkin, ettei halua/saa tavata lastaan?
Itselläni ainakin oli varsin menevää sinkkuaikaa jokatoinen viikonloppu, varsinkin kun silloin monella ystävälläni ei ollut vielä lapsia. Ja tällä en nyt tarkoita sitä, että olisin epätoivoisena kauheassa kännissä joka vkl iskenyt miehiä vaan sitä, että vietin hauskoja viikonloppuja kavereideni kanssa, niinkuin muutkin nuoret aikuiset. Toki vietettiin myös hauskoja viikonloppuja myös niinä viikonloppuina, kun lapsi oli minulla.
Uutta miestä en edes halunnut mutta sellaiseen tutustuin yhteisten tuttujen kautta. Miehelläkin oli lapsia ja nyt ollaan naimisissa ja lisääkin lapsia on tullut. Nyt elän sellaista perhe-elämää josta nuorempana vain haaveilin. Ei elämä tietenkään aina ole vain ruusuilla tanssimista, mutta voin sanoa että olen todella onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
8, olet oikeassa, varmasti omalla suhtautumisellani on paljonkin osuutta siihen, miten muut kokevat yksinhuoltajuuteni. Koen yh-äitiyden olevan oikea ratkaisu, mutta en ole vielä täysin sinut sen asian kanssa, sillä ihminen minäkin olen ja se tuntuu vielä joksenkin vaikealta, mutta VAPAUTTAVALTA.
Vielä 8, pidän parisuhde-elämästä, rakastan jakaa asioita ja tunteita toisen kanssa, haaveilen siis kumppanista, joka voisi olla vastuullinen vanhempi, isä ja mies. Haluaisin enemmänkin lapsia ja kyllä, en voisi kuvitella elämääni ilman koiraa, erityisesti kultaista noutajaa. Tämä naurattaa itseänikin, miten unelmani voivat olla niin stereotypisiä, mutta tästä kaikesta haaveilen ihan puhtaasti omasta tahdostani. En tarvitse materiaa, en valkoista kotia enkä farkkuvolvoa. Jos mikään näistä tai muista muuttuvista unelmista ei kumminkaan toteudu, en koe itseäni epäonnistujaksi. Saan haaveilla, mutta en ajattele niitä asioina, jotka on "pakko saavuttaa". En voi elää niin, että olen joko epäonnistuja tai onnistuja. Olen onnellinen hyväsydämisestä lapsestani ja kiitollinen äitiydestäni, mutta muiden ihmisten reaktiot pelottavat, en jaksaisi turhaa sääliä tai selän kääntämistä.
Kiitos erityisesti sinulle 9. Hienoa, että olet saanut sinua arvostavia ja elämäntilanteesi hyväksyviä ihmisiä ympärillesi. Totta, että tosi ystävät pysyvät menossa mukana. Tekstisi oli rohkaiseva, vaikeuksistakin jää voitto. Aitoja ihmissuhteita kun ei oo liiaksi asti..
T. Ap
10, ihana kuulla, että olet onnellinen! Olemme puhuneet ja sopineet eron käytännön ratkaisuista yhdessä miehen kanssa. Uskon, että homma tulee toimimaan eron jälkeen ja olemme hyvät vanhemmat lapsellemme eronneina. Miehen isyydessä ei ole moitittavaa, hyväksi isäksi hänet näin jo ennen odotusaikaa. Tällä aloituksella halusin nimen omaan puhua epäolennaisemmista seikoista. Halusin kokemuksia eroon kuulumattomien ihmisten käytöksestä eronnutta paria tai sen osapuolia kohtaan. En ajattele yksinhuoltajista mitään negatiivista, mutta tuntuu, että niin moni muu ajattelee ja siksi koin oman hämmennyksen ihan realistiseksi vaikkakin epäolennaiseksi :)
No eipä minua kukaan hylännyt. Ystävät tietävät millainen olen ja olin- eli ei muutosta.
En ajattele olevani Yh sen enempää kuin mikään muukaan leima.
Silloin kun lapseni oli pieni aikaa oli tietysti hyvin vähän. Minun sairastuessa oli jonkin verran ongelmia, mutta tukiverkko piti.
Exäni kertoi eromme yhteydessä että en tule pärjäämään ilman häntä. Tässä nyt on kuitenkin pärjätty 10 vuotta eikä ole ikävä!
Eipä ole kukaan arvostellut. Sen sijaan on moni sanonut että arvostaa rohkeaa päätöstäni ja useat, myös miehet, ovat kehuneet kykyäni ja voimiani kasvattaa lapset yksin. Lapset tai yksinhuoltajuus eivät ole koskaan häirinneet minua eivätkä ne ole siten häirinneet ketään muutakaan. Moni kunnon mieskin olisi ollut halukas jakamaan elämänsä kanssani ja ilman muuta hyväksynyt lapsetkin oitis - ja heistä moni on ollut lapseton. Yksin tuskin tulet jäämään tai jos jäät, se ei varmastikaan johdu lapsesta vaan muista asioista, esim. siitä löytyykö "sitä oikeaa". Pää pystyyn ja rohkeasti eteenpäin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä erosin noin kolme vuotta sitten. Erossa kaveripiiri vaihtui lähes kokonaan. Enää ei kutsuttu esim. yhteisten entisten tuttujen lasten syntymäpäiville, illanistujaisiin jne. Kun pyysin heitä meille, saattoikin vain tulla vaimo ja lapset, ei mies. Jännä juttu sinällään. Huomasin oikeiden ystävien merkityksen, ja sain paljon uusia ystäviä.
Jonkin verran pelkäsin taloudellista pärjäämistäni eron jälkeen, mutta pärjäsinkin paremmin kuin aviossa ollessani. Olen työelämässä ja sain lainan jonka turvin sain jäädä taloomme asumaan lasten kanssa. Tässä yhteydessä huomasin jonkun verran saavani kummastelua osakseni, miten yh:lla voi olla varaa. Mitään tukia en kuitenkaan saanut lapsilisää ja kelan maksamaa minimielatustukea lukuunottamatta.
Alkuun oli vähän hakemista siinä, että sai arjen rullaamaan. Lasten koulu, harrastukset, omat menot, talon hoitaminen jne, mutta se alkoi aika nopeaan sujua. Ihan alussa jouduin pyytämään vanhemmiltani rahallista apua, jotta sain hoidettua kaikenlaiset ylimääräiset maksut hoidettua. Exän kanssa oli todella suuria ongelmia esim. laskujen maksun jne kanssa, ja jonkin verran jouduin näitä jälkikäteen selvittelemään, että sain asiat balanssiin ja selvitettyä esim. kaikki maksamattomat ja muka maksetut laskut ja hoidettua ne pois.
Pari vuotta olin itsekseni ja tapaisn elämäni miehen sen kummemmin häntä edes etsimättä. Mies on alusta saakka ottanut lapset hyvin, vaikka hänellä ei ollutkaan omia lapsia. Sanoo rakastavansa heitä kuin omiaan. Olen onnellinen. Toivotan sinulle ap jaksamista ja tsemppiä elämääsi :)
Mun kaikki miessuhteet on kaatuneet lapsiin. Koen olevani yhteiskunnan alaarvoinen jäsen. Ei tää kivaa oo. Jos vaan millään pystyt oleen miehes kans, ei våkivaltaa tai päihteitä, niin älä eroa. Parempi kaksin kuin yksin. Lapset oirehtii sitä, ettei oo isää ja tuntee huonommuutta, eivät kehtaa sanoa. Eivät kehtaa kauheesti ees kavereita kotiin pyytää, kun siel on vaan mä. Kyselevät koko ajan, että miksei meil oo isäpuolta. Hankala selittää, että kun kukaan ei huoli. Kyl puhumattomuuden ja seksittömyyden liitossa kestää, kunnes lapset muuttaq pois kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omassa kaveriporukassani on vain menestyneitä ihmisiä ja olemme tehneet sellaisen sopimuksen, että jos joku jää pitkäaikaistyöttömäksi, vammautuu tai jää yksinhuoltajaksi yms. sellaista, niin yhteydenpitomme loppuu siihen ihmiseen. Myös itse olen luvannut omalta osaltani vetäytyä kaveriporukasta, jos luuserin osa osuu omalle kohdalleni.
Kaikki eivät hyväksy luuseriutta, eikä tarvitsekaan hyväksyä. Se nimittäin edesauttaa ponnistelemaan ja näkemään vaivaa menestymisen ja hyvän maineen eteen!
Yksinhuoltajuus toimii jos unohtaa seurusteluaikeet kokonaan samalla kun eroaa. Miehille se on eri asia, nimittäin yh-isän seurustelu hyväksytään, mutta yh-äidin ei edelleenkään nykyaikana, lue vaikka tätä palstaa... Mä olen ollut jo 8 vuotta yh enkä ole koko aikana tapaillut miehiä ja ilman seksiä olen ollut kaikki nämä vuodet. Kukaan ei ole edes halannut mua näinä vuosina. Pitkään jatkuva sinkkuna oleminen tuntui ensin kurjalta, mutta sen unohti alle viidessä vuodessa. Nyt en enää edes osaisi päästää ketään miestä lähelleni :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikapula. Luulin, että tein itse kaikki avioliitossakin, mutta yksinhuoltajana vasta tajusin kuinka toinen ihminen vaikka olemalla paikalla helpottaa joitakin toimintoja. Ei voi piipahtaa mihinkään edes hetkeksi. Riippuu tietysti lapsien iästä. Muuten asioiden organisointi ja päättäminen helpotti. Ei tarvitse enää neuvotella ja vääntää rautalangasta kaikkia asioita. Raha-asiat yllätti. Pärjään, mutta oli tosiaan helpompaa yhdessä, vaikka omat tuloni oli silloin pienemmät. Toisten aikuisten seura on tärkeää. Vanhat ystävät on pääosin vielä kuvioissa. Itse olen löytänyt mukavaa vertaistukea muista yksinhuoltajista. Seurustelulle ei ole aikaa ei kyllä haluakaan tässä vaiheessa. Raskasta, mutta en näe että meidät olisi voinut pitää yhdessä vain "avioelämän helppous".
[quote author="Vierailija" time="06.02.2014 klo 10:06"]
Yksinhuoltajuus toimii jos unohtaa seurusteluaikeet kokonaan samalla kun eroaa. Miehille se on eri asia, nimittäin yh-isän seurustelu hyväksytään, mutta yh-äidin ei edelleenkään nykyaikana, lue vaikka tätä palstaa... Mä olen ollut jo 8 vuotta yh enkä ole koko aikana tapaillut miehiä ja ilman seksiä olen ollut kaikki nämä vuodet. Kukaan ei ole edes halannut mua näinä vuosina. Pitkään jatkuva sinkkuna oleminen tuntui ensin kurjalta, mutta sen unohti alle viidessä vuodessa. Nyt en enää edes osaisi päästää ketään miestä lähelleni :D
[/quote]
Olisipa kaikilla eronneilla naisilla yhtä korkea moraali! Arvostan!
M42
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.02.2014 klo 10:00"]
Omassa kaveriporukassani on vain menestyneitä ihmisiä ja olemme tehneet sellaisen sopimuksen, että jos joku jää pitkäaikaistyöttömäksi, vammautuu tai jää yksinhuoltajaksi yms. sellaista, niin yhteydenpitomme loppuu siihen ihmiseen. Myös itse olen luvannut omalta osaltani vetäytyä kaveriporukasta, jos luuserin osa osuu omalle kohdalleni.
Kaikki eivät hyväksy luuseriutta, eikä tarvitsekaan hyväksyä. Se nimittäin edesauttaa ponnistelemaan ja näkemään vaivaa menestymisen ja hyvän maineen eteen!
[/quote]
Mainitsitkin sen jo itse, "kaveriporukassa", olette päättäneet. Tuo paljastaa menestyneiden ihmisten pinnallisuuden kokonaisuudessaan, päätettään yhdessä, kenelläkään ei ole munaa tehdä itsenäisiä päätöksiä, lisäksi se paljastaa sen, että sinulla ei ole ystäviä, on vain kavereita ja niillä on vissi ero.
Olet ja olette paskaa porukkaa! Toivon sydämestäni, että jokainen teistä saisi osansa osattomuudesta, oppiaksenne arvostamaan elämää!
Ap, älä välitä viesteistä 16, 17 ja 18. Voihan olla että joillakin on oikeasti huonoja kokemuksia yh:na, mutta kyllä kaikki on eniten kiinni sinusta itsestäsi, ei olosuhteistasi. Minulla ainakin olisi ottajia riittänyt ja moni mies sanoikin, että ymmärtäähän sen, että tässä iässä (yli 30) ei edes enää ole paljon hyviä naisia vapaana, jolla ei olisi lasta.
Ja tätä palstaa nyt ei muutenkaan niin tosissaan kannata kuunnella, kaikkihan täällä haukutaan. Missään tapauksessa ei kannata jäädä huonoon suhteeseen. Kukaan ei tule siitä mitään kruunua antamaan, että uhraat oman elämäsi lapsen takia ja sinnittelet onnettomana vuosikymmenen ja odotat että lapsi kasvaa. Toki on eriasia, jos et toivoisi lisää lapsia ja lapsi/lapset ovat jo teini-ikäisiä, niin ehkä silloin muutaman vuoden sinnittely ei olisi ehkä niin haitallista. Mutta jos lapset ovat pieniä, niin ihan varmasti ero on parempi ratkaisu kuin se, että jäät suhteeseen joka ei toimi.
En tarkoita tällä, että aina on paras vaan heti erota kun tulee vaikeuksia, vaan sitä että kun on jo pitkään ja kaikki mahdollinen yritetty tehdä asioiden korjaamiseksi ja siltikään suhde ei toimi, niin silloin ero kannattaa. Parisuhde on koko perheen ydin. Jos se voi huonosti, niin yleensä koko perhe voi huonosti. Olet parempi äiti lapsellesi, jos itselläsi on elämä kunnossa ja tasapainossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinhuoltajaksi jääminen tuntui, noh, rehellisesti hyvältä. Tuntui, kuin kurkkua puristanut rengas irtoaa. Sain ajatella, sain sanoa mitä halusin! Minulla sai olla MIELIPITEITÄ. Tuntui hyvältä enkä päivääkään kadu, että sanoin exälle bye bye.
Öö no kaikki luulee että olen köyhä ja koittavat tuputtaa rumia lastenvaatteita minulle. Ihan oikeasti.
Sitten kun tulevat käymään, niin hämmentyvät.
Mä mietin ihan samoja asioita ennen eroa ja sen aikanakin :)
Me elettiin uskonnollisessa ympäristössä mutta ainakaan minun korviini ei ole kuulunut seläntakana puhumista. Päinvastoin ihmiset on olleet tosi kannustavia ja positiivisia ja tarjonneet apuaan. Kukaan ei ole kysellyt eron syistä eikä juorujakaan ole tullut vastaan. (uskoville epätyypillinen ei-toisia-osapuolia ero)
Löysin joku vuosi myöhemmin miehen, joka otti koko paketin, minun ja lapset. Hänellä itsellään on lapsia, joten hän ymmärtää laittaa lapset ensin. Hän on ottanut lapseni tosi hyvin vastaan ja on heille luotettava aikuinen. Komentaakin.
Tuossahan ei ole kyse oikeasti siitä, mitä muut ajattelevat vaan siitä, että sinä pelkäät ihailun menettämistä.
millä vuosikymmenellä oikein elät?
Olen ollut vuosia yh enkä koskaan ole kokenut, että olisin eron takia huonompi tai vähempiarvoinen muiden silmissä, myöskään lapseni eivät ole kohdanneet moisia asenteita.
Niin moni eroaa nykyisin, että yksinhuoltajuus ei ole sen ihmeempi asia eikä yh/ero vähennä ihmisen "statusta" - ja toisekseen se oma onnellisuus on se tärkein :)
Ei yh ole nykypäivänä se sossuntuilla elävä kouluttamaton äiti, meitä korkeasti koulutettuja ja uraa tekeviä yh-äitejä on paljon :)
Minä olen kolme vuotta sitten eronnut. Jäin kolmistaan kahden teinityttäreni kanssa, kun ex mies päätti ottaa alaisensa tilalleni.
Ja minun valitettavasti ainakin täytyy sanoa, että osa ns ystävistä hylkäsi minut ja lähti tämän uuden pariskunnan matkaan.
Kun nyt näin kolmen vuoden kuluttua tarkastelen tilannetta, olen erittäin hyvilläni että totuus noista ns ystävistä tuli ilmi, enkä nykyisin haluaisikaan olla missään tekemisissä heidän kanssaan.
Sinunkin tutuistasi osa, ap, saattaa hyljätä sinut tai kääntää selkänsä. Ihmiset kun "pelkäävät" että ero tarttuu ja halutaan olla tekemisissä vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla näennäisesti kaikki menee hyvin. Itse asiassa ero saattaa olla sinulle jopa hyvä hetki "puhdistautua" noista loisista.
Olen itse tämän kolmen vuoden aikana saanut paljon uusia ihania ihmissuhteita ja osa tosiaankin on jäänyt edelliseen elämään. Ja sen olen myöskin huomannut, että osa ihmisistä arvostaa sinua juurikin tuon parisuhteen ja kaiken "ulkoisen" tähden, mutta ne tosi ystävät pysyvät mukanasi vaikeuksistasi huolimatta.