Lue keskustelun säännöt.
Mitä elämään kun lapset muuttavat kotoa pois?
04.02.2014 |
Mulla on hirveä huoli siitä mitä alan tekemään kun lapset muuttavat kotoa pois. Tämä on nyt ihan kohta ajankohtainen asia ja meinaan kaikessa hiljaisuudessa ihan hajota. Mun elämässä ei ole muuta mielekästä kuin lapset. Mikään harrastus ei tunnu miltään ( en jaksa edes aloittaa mitään uutta)ja mieheen suhde on mutta se ei ole enää kovin antoisa. Mies on niin paljon töissä, ettei juurikaan edes tavata.
Jos oli äidiksi tulo rnakkaa niin näyttää tämä yhjentyvän pesän vaihekin olevan raskasta kun ainakin multa näyttää sitten loppuvan myös elämä.
Kommentit (21)
Tämä on juuri se syy miksi pitäisi pitää huolta että elämässä on muutakin kuin lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.02.2014 klo 10:31"]
Tämä on juuri se syy miksi pitäisi pitää huolta että elämässä on muutakin kuin lapsia.
[/quote] Kun elämä antoi mulle vain miehen ja lapset. Ystäviäkin oli mutta välit ovat viilentyneet vuosien saatossa.
Onko sulla ammattia tai koulutusta? Voitko hakea töitä? Ala opiskelemaan. Kiinnostu jostain ja ala harrastamaan jotain. Tee vapaaehtoistyötä. Kannattaa hankkia jotain sisältöä ja mielekkyyttä elämään.
Sulje silmäsi ja tee juuri sitä, mistä olet kaikki nämä kiireiset vuodet unelmoinut ja "sit ku":tellut. Itse unelmoin erilaisista harrastuksista, omasta rauhasta lukea, tehdä käsillä, opiskella uusia asioita, matkustaa, uudistaa kotia ym. ym.
Mun lapseni lähtevät kotoa vasta 10-13 vuoden päästä, eli toivossa on hyvä elää.
Siihen tottuu yhtä nopeasti kuin muihinkin elämänmuutoksiin. Kun lapsi - tai lapset - on ollut puoli vuotta muualla, tuntuu että miten elämänsä oikein järjesti silloin kun ne vielä tuossa keikkuivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No miten olisi töihinmeno?
Eihän se ihan helppoa vuosikymmenien kotiäitiyden jälkeen ole, mutta voisihan sitä aluksi vaikka opiskella. Vaihtoehtoja löytyy, vaikka avoimesta yliopistosta työvoimapoliittisiin "virikekursseihin.
Sellaista se on, jos koko elämä on ns. yhden kortin varassa, olipa se yksi asia työ, lapset, mies tai vaikka harrastus, kuten esim. huippu-urheilijoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkaa aivan toisenlainen uusi elämä ja ajanjakso. Me olemme nauttineet. Puuhaamme mieheni kanssa kaikenlaista yhdessä ja erikseen. Matkustelemme, pelailemme, käymme konserteissa yms.
Se alun haikeus, kun talo tyhjenee ja lapset muuttaa pois niin alussa se on todella outoa. Äkkiä siihenkin tilanteeseen tottuu. EIkä meinaa muistaa sitä aikaa, kun lapset asui kotona :)
Sä et varmaan innostukaan mistään harrastuksesta tai tekemisestä, koska olet niin allapäin siitä lasten lähtemisestä. Musta tuntuu, että sun pitäisi vain oppia hyväksymään se, että lapset kasvavat aikuisiksi. Koita miettiä, että se kuuluu siihen normaaliin kehityskulkuun, etkä sä oikeasti halua sitä vastaan tapella. Sillä mikä olisi vaihtoehto: Jos sun lapset ei aikuistuisi eikä muuttaisi pois kotoa, niin mitä ne olisi? Olisivatko ne kehitysvammaisia / muuten kehittymättömiä? Tulisiko niistä onnellisia? Voisivatko ne opiskella mieleistään alaa, löytää kumppanin, saada perheen? Itsenäistyminen kuuluu normaaliin kehitykseen, ja kai sä haluat, että sun lapset on normaaleja ja onnellisia?
Ja sit toisena asiana voit miettiä sitä, että ei kotoa pois muutto sitä tarkoita, ettei lapset enää ikinä tule käymään. Useimmat tulee vielä mielellään viikonlopuiksi viipyen kaksi yötä. Se on aika iso osa viikosta sekin. Tai te voitte mennä tapaamaan lapsia heidän opiskelukämppään tai viedä ulos syömään, jos asutte lähellä. Yhdessä olemisen muodot muuttuvat.
Kun olet hyväksynyt sen, että pesästä lentäminen kuuluu lapsen kasvuprosessiin ja että se on edellytys onnelliselle aikuisuudelle (jota varmasti lapsillesi toivot), niin sen jälkeen pystyt vasta innostumaan muusta tekemisestä ja harrastuksista. Jotain harrastettakin kannattaa sitten ottaa vaikka puoliväkisin ihan vain vireyden ylläpitämiseksi. Ja kun pakottaa itsensä liikkeelle, niin siitä voi vähitellen oppia sitten innostumaan (siis siitä harrastuksesta, tai harrastamisesta ja touhuamisesta ylipäätään).
Tsemppiä. Kyllä nuo suuret elämänmuutokset jokaisella vaatii kasvamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siis rupeet tekemään samaa mitä jokainen keski-ikäinen (ja sitä vanhempi) akka, jolla ei ole elämää, tekee. Kyttäät naapureita, kyttäät aikuisia lapsiasi, arvostelet suureen ääneen naapureiden ja lastesi tekemisiä ja valintoja. Antoisaksi harrastus muuttuu viimeistään silloin, kun aikuiset lapsesi hankkivat pysyvän parisuhteen ja lapsia. Sitten alat raahata kirppareilta ja kierrätyskeskuksista kaikenlaista rojua lastesi asuntoihin sisustusmielessä ja muutenkin. Muista sitten myös loukkaantua, jos hyväntahtoisuuttasi pidetään tungettelevana tai toimiasi muuten arvostellaan negatiivisesti.
Minä aion tehdä samoja asioita kuin ennenkin, en vain niin usein lasteni kanssa enää: urheilla, lukea, käydä elokuvissa, teatterissa. Tietenkin töissä myös jatkan. Haikeutesi varmaan menee ohi, jos et jää nyt ihan itseäsi säälimään. Olet hoitanut hienosti yhden työn: saanut lapsesi itsenäiseen elämään. Nyt voit keskittyä muihin asioihin, eivätkä lapsesi kokonaan katoa elämästäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unohdit terveyskeskukset! Kehitä itsellesi pikkuvaivoja, joiden takia ramppaat jatkuvasti lääkärissä ja viet lapsiperheiltä mahdollisuuden päästä omalääkärille. Päivystykseen ne lapsiperheet joutaa lähettää x määräksi tunteja jonottamaan. Niih.
[quote author="Vierailija" time="04.02.2014 klo 11:03"]
No siis rupeet tekemään samaa mitä jokainen keski-ikäinen (ja sitä vanhempi) akka, jolla ei ole elämää, tekee. Kyttäät naapureita, kyttäät aikuisia lapsiasi, arvostelet suureen ääneen naapureiden ja lastesi tekemisiä ja valintoja. Antoisaksi harrastus muuttuu viimeistään silloin, kun aikuiset lapsesi hankkivat pysyvän parisuhteen ja lapsia. Sitten alat raahata kirppareilta ja kierrätyskeskuksista kaikenlaista rojua lastesi asuntoihin sisustusmielessä ja muutenkin. Muista sitten myös loukkaantua, jos hyväntahtoisuuttasi pidetään tungettelevana tai toimiasi muuten arvostellaan negatiivisesti.
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="04.02.2014 klo 11:03"]
Sä et varmaan innostukaan mistään harrastuksesta tai tekemisestä, koska olet niin allapäin siitä lasten lähtemisestä. Musta tuntuu, että sun pitäisi vain oppia hyväksymään se, että lapset kasvavat aikuisiksi. Koita miettiä, että se kuuluu siihen normaaliin kehityskulkuun, etkä sä oikeasti halua sitä vastaan tapella. Sillä mikä olisi vaihtoehto: Jos sun lapset ei aikuistuisi eikä muuttaisi pois kotoa, niin mitä ne olisi? Olisivatko ne kehitysvammaisia / muuten kehittymättömiä? Tulisiko niistä onnellisia? Voisivatko ne opiskella mieleistään alaa, löytää kumppanin, saada perheen? Itsenäistyminen kuuluu normaaliin kehitykseen, ja kai sä haluat, että sun lapset on normaaleja ja onnellisia?
Ja sit toisena asiana voit miettiä sitä, että ei kotoa pois muutto sitä tarkoita, ettei lapset enää ikinä tule käymään. Useimmat tulee vielä mielellään viikonlopuiksi viipyen kaksi yötä. Se on aika iso osa viikosta sekin. Tai te voitte mennä tapaamaan lapsia heidän opiskelukämppään tai viedä ulos syömään, jos asutte lähellä. Yhdessä olemisen muodot muuttuvat.
Kun olet hyväksynyt sen, että pesästä lentäminen kuuluu lapsen kasvuprosessiin ja että se on edellytys onnelliselle aikuisuudelle (jota varmasti lapsillesi toivot), niin sen jälkeen pystyt vasta innostumaan muusta tekemisestä ja harrastuksista. Jotain harrastettakin kannattaa sitten ottaa vaikka puoliväkisin ihan vain vireyden ylläpitämiseksi. Ja kun pakottaa itsensä liikkeelle, niin siitä voi vähitellen oppia sitten innostumaan (siis siitä harrastuksesta, tai harrastamisesta ja touhuamisesta ylipäätään).
Tsemppiä. Kyllä nuo suuret elämänmuutokset jokaisella vaatii kasvamista.
[/quote]Joo. Kun on vuosikausia elänyt lapsiperhe-elämää ei sitä yhdessä yössä muutokseen voi tietysti tottuakaan. Mun kaikki sitku-juttuni mitä joku ehdotteli, liittyivät perhe-elämään jollain tavalla. Mulla ei ole mitään sitkua sille ajalle, kun jäädään miehen kanssa kahden. Me nimittäin ollaan alettu enimmäkseen riitelemään kun joskus ollaan kahden miehen kanssa. On tämä vähän vaikeaa.
Tietysti toivon lapsilleni kaikkea mahdollista hyvää mutta nyt mä en sitten keksi itselleni enää mitään. Mä olen niin täysillä elänyt perhe-elämää ja satsannut siihen kaikkeni. Onkohan mitään tukiryhmää tyhjän pesän vaiheeseen missään? = )
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jopas on ongelma ap:llä. Meiltä on jo 3/4 lasta lähtenyt kotoa ja nautitaan vapauden lisääntymisestä. Kunhan tuo kuopuskin lähtee meillä on miehen kanssa ihana yhteinen elämä edessä:) Ei niin etteikö elettäisi toisillemme nytkin mutta muutaman vuoden kuluttua ei tarvitse tehdä sen eteen enää kummemmin järjestelyjä - senkun nauttii!
Töitä tietenkin on vielä vuosiksi edessä, mutta voimme silti matkustella koska haluamme emmekä ole enää riippuvaisia koulujen loma-ajoista. Voin katsoa niitä ohjelmia mitä haluan, lukea, keskittyä omiin harrastuksiin ja tekemisiin ilman että lapsen treenit, matsit, turnaukset yms menee edelle.
Rakennamme vielä yhden talon yhdessä ja muutamme ainakin osaksi aikaa ulkomaille:) Tekemistä on niin paljon!!
Eikä ne lapset toisaalta mihinkään katoa, meidän isot kumppaneineen tulevat lähes joka vkl meille syömään, joskus myös lomaillaan porukalla.
[quote author="Vierailija" time="04.02.2014 klo 11:38"]
[quote author="Vierailija" time="04.02.2014 klo 11:03"]
Sä et varmaan innostukaan mistään harrastuksesta tai tekemisestä, koska olet niin allapäin siitä lasten lähtemisestä. Musta tuntuu, että sun pitäisi vain oppia hyväksymään se, että lapset kasvavat aikuisiksi. Koita miettiä, että se kuuluu siihen normaaliin kehityskulkuun, etkä sä oikeasti halua sitä vastaan tapella. Sillä mikä olisi vaihtoehto: Jos sun lapset ei aikuistuisi eikä muuttaisi pois kotoa, niin mitä ne olisi? Olisivatko ne kehitysvammaisia / muuten kehittymättömiä? Tulisiko niistä onnellisia? Voisivatko ne opiskella mieleistään alaa, löytää kumppanin, saada perheen? Itsenäistyminen kuuluu normaaliin kehitykseen, ja kai sä haluat, että sun lapset on normaaleja ja onnellisia?
Ja sit toisena asiana voit miettiä sitä, että ei kotoa pois muutto sitä tarkoita, ettei lapset enää ikinä tule käymään. Useimmat tulee vielä mielellään viikonlopuiksi viipyen kaksi yötä. Se on aika iso osa viikosta sekin. Tai te voitte mennä tapaamaan lapsia heidän opiskelukämppään tai viedä ulos syömään, jos asutte lähellä. Yhdessä olemisen muodot muuttuvat.
Kun olet hyväksynyt sen, että pesästä lentäminen kuuluu lapsen kasvuprosessiin ja että se on edellytys onnelliselle aikuisuudelle (jota varmasti lapsillesi toivot), niin sen jälkeen pystyt vasta innostumaan muusta tekemisestä ja harrastuksista. Jotain harrastettakin kannattaa sitten ottaa vaikka puoliväkisin ihan vain vireyden ylläpitämiseksi. Ja kun pakottaa itsensä liikkeelle, niin siitä voi vähitellen oppia sitten innostumaan (siis siitä harrastuksesta, tai harrastamisesta ja touhuamisesta ylipäätään).
Tsemppiä. Kyllä nuo suuret elämänmuutokset jokaisella vaatii kasvamista.
[/quote]Joo. Kun on vuosikausia elänyt lapsiperhe-elämää ei sitä yhdessä yössä muutokseen voi tietysti tottuakaan. Mun kaikki sitku-juttuni mitä joku ehdotteli, liittyivät perhe-elämään jollain tavalla. Mulla ei ole mitään sitkua sille ajalle, kun jäädään miehen kanssa kahden. Me nimittäin ollaan alettu enimmäkseen riitelemään kun joskus ollaan kahden miehen kanssa. On tämä vähän vaikeaa.
Tietysti toivon lapsilleni kaikkea mahdollista hyvää mutta nyt mä en sitten keksi itselleni enää mitään. Mä olen niin täysillä elänyt perhe-elämää ja satsannut siihen kaikkeni. Onkohan mitään tukiryhmää tyhjän pesän vaiheeseen missään? = )
[/quote]
Olen saman tilanteen edessä kuin ap tässä keskustelussa. Tuntuu että itku tulee kun ajattelenkin. Tytär ilmoitti että paitsi että hakee muualle opiskelemaan niin muuttaa jo kesällä yhteen poikakaverinsa kanssa. Mihin se aika meni, se lapsuus, nuoruus? Voi kun saisin palata menneisyyteen vaikka pariksi päiväksi, elää sitä normiarkea lasten kanssa... Kuinkahan ap:n liiton kävi. Samanlainen pakkanen myös täällä.
Hanki nuorempi rakastaja, jos olet +50, 35-45 miehet ottavat sinut mielellään, kaikkineen raskausarpineen ja ryppyineen.
Me olemme matkustelleet Euroopan eri kaupungeissa. Olen verrytellyt kielitaitoani töiden jälkeen kansalaisopistossa. Käymme elokuvissa ja teatterissa. Olen nauttinut siististä kodista,pienestä pyykki määrästä ja omasta ajasta. Aloitin lisäksi pilates-tunnit. 4lapsen jälkeen todella nautin omasta ajasta ja hiljaisuudesta. Rakastan lapsiani mutta olen ylpeä siitä että olemme onnistuneet siinä että he seisovat tukevasti omilla jaloillaan.
Ettekö te akat nyt huomaa selvää provoa?! Tämän on taas kirjoittanut se yksi kotiäitiyden vastustaja.
On oltava provo; ei tuollaista ongelmaa voi olla! Itse odotan kuin kuuta nousevaa, että elämäni alkaisi taas, kun lapset joskus vielä lähtevät pesästä. Mutta jos ihan oikeasti ihmisen elämän ainoa mielekkyys olisi vain lapsissa, niin siitä vain perhepäivähoitajaksi. niistä on pulaa, kun kukaan ei nykyisillä orjaehdoilla moiseen hommaan ryhdy.
Lapsenlapsia, ystäviä, vapaaehtoistöitä, matkustelua, taidetta, musiikkia, lukemista, remontointia, opiskelua, liikuntaa, työntekoa.