Poustuisinko elämästä

Jatkuvasti saa täältäkin lukea kuinka me duunarit ollaan tätsin turhia ja akateemiset vain on ihmisarvoisia. Kojo ikäni olen joutunut tekemään pätkätöitä. Aina on työnantaja lopettanut hommat. Koskaan en ole potkuja saanut (olen ns. Hyvä työntekijä), mutta aina työt loppuu. Kahden laitoksen lakkauttamisen olen nähnyt. Ja taas on loppu edessä kun tämäkin firma lopettaa. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä että olen pelkkä evoluution sivupolku, joka karsitaan pois. Oikeasti mietin elämäni lopettamista. En löydä paikkaani tässä yhteiskunnassa. Ainoa miksi kannattaisi (velvollisuudesta) jäädä, on lasten talia. Mies taas, supliikki ja akateeminen kuin on, varmaan löytöisi uuden kumppanin, vaikka varmasn joitain vuosia surisikin. Olisi kai tämä kaikille parempi ratkaisu, mies saisi vakuutuksesta lopun lainan anteeksi ja selviäisi taloudellisesti. Parempi sekin, kun hiljalleen menettää kaikki.